Olen lueskellut ja kommentoinut muiden juttuja; nyt oma olo on niin epätoivoinen, että haen sitä toivoa teiltä…
Tiistaina kolahtaa mittariin 29. Kamalaa; mitä olen saanut aikaiseksi? Kauniin ja viisaan tyttären, en mitään muuta.
On niin vaikeaa rakentaa kaikkea alusta alkaen nyt, tämän ikäisenä.
Syömishäiriö alkoi ekalla luokalla.
Muistan kuinka söin iltaisin niin paljon, että yöllä heräsin pahan olon tunteeseen – vessassa tynsin ensin sormet kurkkuun ja oksensin, ja sitten jäin sinne lattialle nukkumaan koska lattia oli kylmä; se oli ainoa paikka jossa pystyi nukkumaan.
Valehtelu ja varastaminen alkoi samaan aikaan.
Olisin myynyt vaikka isoäitini, minä seitsenvuotias, saadakseni karkkia; syödäkseni itseni pahoinvoivaksi -ollakseni jotain.
Olin kymmenen kun ensimmäisen kerran ajattelin uhrautuvani; ajattelin, että kun minä teen sen kaiken niin minua 2v nuorempi tyttö siltä välttyy. Ajattelin olevani jotenkin erityisen hyvä; ennenkaikkea ajattelin ettei siitä ole minulle vahinkoa -päinvastoin! Opinhan saamaan orgasmin!
Vuosia tuli lisää; ensimmäinen, toinen ja kolmas känni – ja välitön alkoholiriippuvuus, pilvi, valehtelu ja ongelmat syömisen kanssa säilyi. Pakkomielle liikuntaan; se oli ainoa jolla pystyin kontrolloimaan elämääni.
Muuttoja. Lapsi. Miehiä. Lisää muuttoja. Häätöjä ja maksamattomia laskuja. Liika viinaa ja miehiä. Lapsen ’menetys’. Totaalinen hajoaminen.
Siellä minä itseäni etsin, kahdenksankerroksisen talon katolla – hyppäänkö vai en.
En hypännyt, tosin yritystä lähteä on senkin jälkeen ollut.
Inhoan sitä, että olen näin vammautunut; että ajatusmaailmani on tällainen.
Koen olevani ulkopuolinen, aina väärinymmärretty.
Surullinen, tuskainen.
Olen yrittänyt niin kovin kovasti, muttei sekään tunnu tällaisen taakan kanssa auttavan.
Eikä kukaan voi auttaa minua. ☹️
Ajattelen itseni vahingoittamista lakkaamatta – arpia jo ennestään niin, että erotun aina joukosta. Mikään ei tunnu miltään.
Miltä näyttäisi hautakivessä, kun kuolinpäivänä olisi syntymäpäivä?
Oletko hakenut apua ammattiauttajalta? Saisit sitä melko varmasti. Yritä päästä sinuiksi yhden ongelman kanssa kerrallaan. Koita päästä eroon niistä jotka ovat tuhoisia ja saada hallintaan ne, jotka ainoastaan haittaavat tai häiritsevät. Ainakin aluksi. Sinun tilanteesi ei kuulosta lainkaan toivottomalta 🙂
Mutta sinä itse olet ainoa, jotka ihan todella voi tehdä asialle mitään. Saat siihen varmasti apua ja ehkä jonain aamuna on jo ihan vähän helpompi olla.
Sinussa kuitenkin selvästi on potentiaalia. Älä heitä sitä kerrostalon katolta. Ja sinä itse näytät varmasti paljon paremmalta, arpinesikin, kuin kylmä ja harmaa hautakivi.
Hei m-e,
Olet kokenut elämässäsi kovia asioita, liian paljon, liian nuorena. Sinulla ei ole ollut suojauksia ympärilläsi. Käsittelemättömät asiat painavat sinua, pyrkivät pintaan vaikka yrität kaikkesi. Paha olo yrittää pakottaa sinut hakemaan apua itsellesi.
Mikä sinusta on vaikeinta avun hakemisessa? Ajan varaaminen, paikalle meneminen, puhuminen, puhumisen nostattamat tunteet?
Ajattelisin, että tutki tuota listaa. Jos et pysty varaamaan itse aikaa, pyydä ystävää tekemään se. Voit myös mennä paikalle jonkun tukihenkilön kera. Puhuminen ei ole aina helppoa, mutta näyt kirjoittavan melko hyvin. Tulosta tuo kirjoituksesi ja anna se terapeutille. Kyllä terapeutti hoitaa loput. Tunteita joutuu käsittelemään, sillä nehän eivät kysy lupaa tulla.
🙂👍 Hae itsellesi apua paikallisesta mielenterveystoimistosta, tai jos et halua, voit mennä naapurikaupunkiin. Myös seurakunnilla on neuvontaa mm. netissä. Lähesty vaikka sähköpostilla. Älä lannistu, vaikka et heti ensimmäisellä kerralla onnistu saamaan aikaa.
🙂🌻 Toivon sinulle voimia ja valonpilkahduksia putken päähän.