Löysin tämän palstan ja kirjoitanpa nyt oman tarinani jos jotain kiinnostaa. Samanlaista ihmistä tuskin toista on.
Olen aina ollut erilainen, jotenkin. Nuorempana kuvittelin olevani normaali mutta mielettömän ujo vain. En helposti tutustunut kehenkään ja jos tutustuin niin yleensä jouduin petetyksi. Pidän itseni erittäin luotettavana ja en voi helposti antaa anteeksi jos joku pettää luottamuksen. Koko kouluajan olin koulukiusattu joka varjostaa elämääni vieläkin.
Töissä olin reilu parikymmentä vuotta kunnes tuli kunnon romahdus. Se aika tuntuu kuin unelta ja olisi kuin parikymmentä vuotta olisi vain hävinnyt jonnekin. Sairastettuani kunnolla masennukseen sainkin heti potkut ja nekin tuli postin kautta. Ei kukaan välittänyt töistä edes soittaa. Olinkin siellä se yksi kumma heppu joka teki työnsä hyvin mutta johon kukaan ei sen kummemmin halunnut tutustua.
Sain persoonallisuushäiriö diagnoosin ja masennuslääkityksen. Muumilaaksossakin olin jonkin aikaa joka oli todella tylsä paikka mutta sainpa lääkityksen kohilleen. Tunteet, mieli on aina mennyt jotenkin vuoristorataa. Välillä on avoin ja välillä tuntui ettei pysty menemään edes kauppaan muusta puhumattakaan. Tunteet on myös aina ollut jotenkin vaikea asia ymmärtää. Toiseen sukupuoleen en ole osannut tutustua ja jos tulee jokin sellainen tilanne menen ihan lukkoon.
Siinä kai se oli suurinpiirtein. Nyt jatkan yksin elämistä eläkkeellä lääkkeitä syöden. Lääkkeet on tehnyt elämästä tasaisempaa eikä jännitä niin usein tai tule paniikkikohtauksia. Yksin tulen olemaan loppuelämäni ja sen olen viimein hyväksynyt.
Ei kehenkään pysty enää tutustumaan senkään takia että kenenkään kanssa ei ole mitään yhteistä. Kaikilla on ollut elämänkokemuksia kaikenlaisia kun minulla ei mitään. Armeijan jälkeen vain töitä eikä edes tyttöystävää saatikka muutakaan ystävää.
Kyllä tämä elämä on tosi julmaa. Kyllä ne koulukiusaamisasiat vaikuttavat pitkälle aikuisuuteen ja tekevät ihmisestä aran ja luottamus muihin ihmisiin on poissa. Luotettavaa ja hyvää työntekijää ei osata arvostaa myöskään ja moni on kokenut sen samanlaisena epäoikeudenmukaisuutena ja sitähän se juuri on. Yksin omissa oloissa eläminen on turvallista mutta toisten seuraan hakeutuminen voisi piristää ja hyvällä tuurilla voisi löytää ystävänkin. Kaikissa ihmissuhteissa on vaarana epäonnistuminen ja se pitää ottaa huomioon.Mutta jos ei yritä ei voi onnistuakaan. Jos vain ylität tietyn kynnyksen ja lähdet ihmisten ilmoille voi tilanteesi parantua. Kotiin ei kukaan tule,itse sitä pitää lähteä. Toivon kaikkea hyvää sinulle, olet fiksu ja ajatteleva ihminen.
Kiitos kun vaivauduit kirjoittelemaa. Ekaa kertaa kirjoittelen palstalle jonne olen kirjoittanut mikä olen. Se ongelmana tietysti oli nuorempana kun en välinnä uskaltanut muualle kuin töihin ja takaisin. Alkoholilla sitten uskalsi enemmänkin mutta olin aina ihan typerä, lähinnä puheissa. Sitten aina kauhea henkinen morkkis. Onneksi sain lääkityksen ja en enää niin välitä mistään. lopetin juomisen kokonaan, turhaa hommaa yksin loppujenlopuksi.
Käyn aamulla kahvilla. Käyn syöttämässä sorsia ja myöhemmin käyn vanhalla äidilläni syömässä ja käytän hänet asioilla. Loppuaika meneekin sitten tietokone, televisio linjalla. Tylsää elämää eikö.
Kyllä sinä varmaan hyötyisit muiden ihmisten seurasta. Onko kotipaikkakunnallasi mitään sellaista ryhmää tai harrastusta,johon voisit osallistua. Harrastus yleensä lähentää ihmisiä,sillä puhetta voi sen tiimoilta tulla ihan itsestään ja sitten kun kunnolla tutustuu voi ystävänkin löytää. Kyllä on itse aktiivisesti hakeuduttava toisten seuraan. Jotkut ihmiset viihtyvät hyvin yksinkin,mutta jos kokee itsensä yksinäiseksi asialle on tehtävä jotakin. Täällä palstoilla löytyy keskustelukavereita kyllä,mutta ei se kaikkea korvaa kuitenkaan. Mieti edes tätä vaihtoehtoa ja kerro kuulumisiasi.
Se on vaan huomattu liian monta kertaa ettei se onnistu. Jos johonkin on tutustunutkin niin monta kertaa on käynyt ettei toinen jonkin ajan kuluessa ole huomaavinaan. Seura kelpaa kaksin mutta kun muita on läsnä niin se siitä. En rupea väkisin kenenkään seuraan tunkemaan.
Tapasin entisen työkaverin satamassa, töissä aina moikkas ja jonkun sanankin vaihtoi, nyt ilmeestä näki että ajatteli että häipyisi nyt helvettiin, ei jutellut ei mitään. Häivyin sitten siinä penkille istumaan enkä ollut huomaavinani tylyä käytöstä minua kohtaan.
Kävin toisella paikkakunnalla töissä ja silloin ei ollut autoon varaa kun oli asuntolainaa. Iltavuorosta kun pääsi niin linkku ei enää kulkenut ja jouduin pyytämään kyydin työkavereilta jotka asui samalla paikkakunnalla. Kauhea ruinaaminen aina kun kukaan ei tahtonut kyytiin ottaa. Yksi sanoikin suoraan ettei ota :un jouset kuluu kun olet niin läski.
Eli summarum, liian erilainen. Jos ihmiset on yhdessä joukossa vaikka ympyrän sisällä jossa ovat vielä omissa ympyröissään niin oma ympyräni on ison ympyrän ulkopuolella yksin. Minussa on siis pakko olla syy, jokin joka ärsyttää kaikkia. Samanlaista se on ollut koko elämä, aina yksin, aina ulkopuolinen. Olen varmaan joku avaruusolento tai jotain. En voi silti syyttää muita ja ajatella että muut on väärässä koska silloin pitäisi itseään muita parempana. Loogisin päätelmä siis on että enemmistö on oikeassa ja minä olen erilainen kuin muut, niin erilainen etten joukkoon voi sopia.
Olen kuullut että ei pidä paikkaansa ym.ym. mutta elämänkokemukseni sanoo toisin.
Sepä siitä ja pillerit poskeen.
Kovin karulta kuulostaa kertomasi. En kuitenkaan voi uskoa,ettei löytyisi kaveria myös sinulle. Kun on tarpeeksi usein saanut nenilleen ei ole helppoa yrittää uudelleen,mutta ikävä kyllä se on ainut tie. Jos alkuun yrittäisit jostakin ystäväpalvelusta saada tukihenkilön ja ikäänkuin saisit valmennusta olla ja keskustella toisen ihmisen kanssa. Tämä voi tuntua hölmöltäkin idealta,mutta jostakinhan on aloitettava. Sinulla on nyt niin suuri kynnys kohdata ihmisiä että kaikki keinot on otettava käyttöön.
Kiitos kun olet positiivinen ja jaksat uskoa mutta...Olin kerran sellaisessa päiväkerhossa aikuisille vai mikä se nyt oli ja miten kävikään. Kerran päivässä juttelin psykiatriselle hoitajalle, muuten katselin läppäriltä elokuvia.
Se on pitkälti tässä iässä juuri siinä kun ei ole samanlaisis kokemuksia ym. Nuorempana olin sairaan peloissani ja jännittynyt jos jouduin juttelemaan toisen sukupuolen kanssa. En voinut edes kirjoitella tälleen. Sitä keskittyi vain työlleen loppujen lopuksi ja jollain lailla ajatteli että kyllä se oikea sieltä sitten tulee. Ei tullut ja nyt ei ole juurikaan kokemuksia toisesta sukupuolesta, ei vaimoa, lapsia ei mitään.
Kun ajattelee aikaa taaksepäin niin taisin ensi kertaa sulkeutua jo esikoulussa. Muistan ainakin kun olin ihan yksin aina odotellen että pääsisi kotiin. Joitain kavereita oli kotipihalla. Ensimmäisellä luokalla jouduinkin jo kiusatuksi ja siitähän tuo sitten alkoi. Muutimme aika monta kertaa ja silloin ei ollut kännyköitä, nettiä, ym. niin jäi sitten kaikki yhteyden otto jos johonkin oli tutustunutkin.
Jouduimme muuttamaan kun kerrostalot joissa asuimme myytiin jollekin muulle tai jotain. Uusi koti, uusi koulu. Siinä iässä helposti joitain kavereita saikin ja koulussa ei niinkään kiusattu. Koulumatkalla tosin sain melko säännöllisesti turpaan samoin kuin ympäristössä jossa asuin. Jokin ihme päähänpinttymä isoilla pojilla oli lyödä aina minua mahaan niin että ilmat lähti pois. Sen muistan kuulleeni että ihmettelivät kun en koskaan itkenyt ja olin edes siitä ylpeä.
Muutimme sieltäkin pois ja nyt meni paremmin. Jotenkin kuin olisin tullut kotiin. Kolme kerrostaloa mutta aika metsän ympäroivänä. Metsää, kallioita, järvi ja jostain syystä sopeuduin joukkoon. Aika paljon lapsia ja oli elämäni parhainta aikaa, jopa koulussa meni hyvin. Se ei tietysti jotkunut paria vuotta kauempaa kun porukat päätti ottaa asuntolainaa ja muuttaa isompaan. kaikki taas jäi.
Muutimme kaupungin toiselle puolelle ja jännästi myös sen järven toiselle puolelle. Aluksi meni hyvin ja sain samassa pihapiirissä asuvasta kaverinkin. Kohta se tietysti taas alkoi aluksi pienempänä ja myöhemmin minua kiusattiin enemmän kuin koskaan. Jopa se sama kaveri meni kiusaajien puolelle mikä satutti ehkä eniten. Tuli sitten koululintsauksia ym. kun sai aina pelätä. Silloin tuli ensimmäinen kunnon romahdus ja kävin jollain psykiatrilla ja sain loppuvuoden saraslomaa koulusta ja lomien jälkeen koulun vaihto. Nyttemmin ihmettelen että se jäi siihen, ei terapiaistuntoja, ei lääkitystä. Loppuelämä olis ollut varmasti parempi kun olisin saanut saman hoidon kuin vanhempana. Toisessa koulussa meni jotenkin mutta jokin sisällä oli hajonnut enkä voinut luottaa enää kehenkään.
Isäpuolen isä kuoli Pohjois-karjalassa ja jotenkin nyt olimme muuttamassa sinne. Pieneen kaupunkiin ja siitäkin vielä parikymmentä kilometria ihan korpeen isäpuolen isän entiseen taloon. He olivat jo aikaisemmin muuttaneet lähemmäksi keskustaa. Taas koulun vaihto ja loppujen lopuksi eristäydyin taas yksikseni. En syytä muita oppilaita, olin aika typerä puheissani. Sitä kun on kauan yksin niin ei osaa oikein puhuakaan kenellekään ja tulee puhuttua kaikenlaista typerää. Eristäydyin olin yksin mutta kukaan ei kiusannut mistä iso plussa. Talossa jossa asuimme oli ihan siis korvessa luonnon keskellä. Vaeltelin pitkiä lenkkejä ym. paikka oli mitä mainioin.
Loppujen lopuksi muutimme vanhempien eron takia takaisin viimeiselle luokalle. Jotain pientä kaveruutta oli kun luokalla oli joitain vanhasta koulusta. Luottamus oli vain mennyt totaalisesti ja en osanut tutustua enää oikein kehenkään ja jos tutustuin niin en silti luottanut vaan odotin toisen kohta pettävän. Pariin tutustuin vuosiksi vähän paremmin ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi kun rupesivat seurustelemaan ym. että jäin yksin. Itselläni kun oli jo tuolloin jostain syystä kauhea pelko toista sukupuolta kohtaan vaikka kiinnostikin tytöt. Pikkuisen aikaa seurustelinkin yhden tytön kanssa mutta ei siitä mitään tullut ja se päättyi.
Nyt alkoi puuduttamaan mutta loppu oli ammattikoulu, työtä pari vuotta, armeija, töitä reilu 20 vuotta, romahdus ja nyt tässä. Armeija oli jostain syystä elämäni toinen paras aika. Kai se kun kaikki oli jollain lailla samalla linjalla, samat vaatteet, eikä erottunut joukosta. Sekin kesti vain 11 kuukautta ja ohi oli.
Siinä vähän luettavaa jos oikeasti kiinnostaa. Olihan se toisaalta vapauttavaa jollain lailla saada kaikka paperille, tai siis nettiin. Noita juttuja kun on vain pohtinut omassa päässään.
Eli perussyy lienee tuosta miksi olen erilaisempi kuin muut, sen lisäksi tietysti että päässä on vikaa.
Hyvä kun olet kirjoittanut nyt lapsuuden kokemuksistasi etkä vain ajatellut mielessäsi. Ei me ihmiset olla samalla lähtöviivalla ja kuitenkin odotetaan hyviä suorituksia elämässä jokaiselta. Juurettomuus ja kiusaaminen on ollut sinun taakkasi. Toivottavasti kotiolot kuitenkin hyvät. Moni julkisuuden henkilökin on avautunut kokemastaan kiusauksesta ja tuntuu kummalliselta,että sitä ei saada pois kitkettyä vieläkään. Vähääkään puolustamatta kiusaajaa,ei hänelläkään mene hyvin. Vaikeasta ongelmasta se kertoo,että pitää toista kiusata.
Vaikka kaikki lapsuudenkokemukset vaikuttavat vielä aikuisiässäkin,niin ainoa tie on kuitenkin hakeutua muiden ihmisten pariin. Nyt kun olet aikuinen on pettymyksienkin sieto aivan eri luokkaa kuin lapsena.
Huomasin,että tv:sta tulee keskiviikkona Yksinäisyysilta klo 21.30 kakkoselta. Tämä on suuri ongelma,et ole yksin. Kannattaisi varmaan katsoa,jos jotakin uutta näkökulmaa tulisi esiin.
Olet ottanut jo ison askeleen,kun olet tänne tukinetiin alkanut kirjoittamaan. Toivon kaikkea hyvää sinulle.