Moikka!
Sairastuin 13-vuotiaana sosiaalistentilanteidenfobiaan,elämäni on aika rajottunutta ja kärsin tästä kun en uskalla tehdä oikein mitään mitä haluaisin tehdä.Olen yrittäny parantua tästä jo vuosia.Oloani ei helpota se että mieheni odottaa koko ajanparantumistani,hän sanoo että jonkin on muututtava ettei tämä toimi näin,hän kysy multa yksi päivä että ”onko tuo nyt hienoa elää noin”hän myös sanoi että en halua parantua,vaikka todellakin haluan parantua,haluaisin elää normaalisti ja vapaasti.
Olen yrittänyt parhaani parantua tästä fobiasta,olen mennyt yksin ruokakauppaan mitä en ole koskaan uskaltanut tehdä,vaikka olen todella uupunut ja peloissani olen mennyt yksin lenkille,lapseni kanssa leikkipuistoon,olen käynyt kaupungillakin yksin,miehelleni sekään ei riitä,hänen mielestä mun pitäisi parantua kokonaan ja äkkiä.
Minulla todettiin kanssa tuossa samassa iässä krommosomipoikkeavuus. Kuinka koit oman sairastumisesi?
Alkuun en tietysti ymmärtänyt että mikä minua vaivasi,aloin vaan vältellä sosiaalisia tilanteita koko ajan entistä enemmän,nykysin häpeän tätä sosiaalistafobiaa,koen tämän todella häpeällisenä..,asiaan ei auta se että kaikki yrittää hoputtaa mua parantumaan,kukaan ei oikeesti ymmärrä miten helvetillist tämä on,kaikki vain sanoo "ei sun tarvis pelätä ihmisii"no ei tartteiskaan mutta jännitän silti.Olen myös kauheen uupunut,eikä kukaan usko mua että mulla ois väsymysoireyhtymä,kaikki laitetaan rankan teinivuosien piikkiin mikä mulla oli kun olin murrosikänen.
Kaikki on niin raskasta fyysisesti kaikki on suurta ponnistelua,haluisin tehä asioita mut en jaksais,pelkään myös siivoomista kun mulla oli muutama vuosi sitten siivousneuroosi ja siivosin ihan hirveesti ihan koko aika jotenkin sit mulle laukesi fobia sitäkin kohtaan kun ajattelen että tämä uupumus on burn out kun siivoilin ihan kamalasti silloin.Nykysin pyörittelen päässäni päivät pitkät että siivoisko vai ei,liasta en pidä todellakaan ja haluisin että ois siistiä mutta mulla ja miehelläni on aivan erinlaiset siisteys käsitykset ja mä siivoan enemmän kun mieheni käy kaupas ja hoiutaa paperi asiat.
En riitä koskaan kenellekkään aina pitäs tehä enemmän,mult vaaditaan vaan koko aika,ja sitkun siivoon niin sekään i ole hyvä että muka siivoon liikaa,sitkun en siivoo niin oon laiska.☹️
ZzZzZzZzZ.. kirjoitti 7.7.2010 15:26:
En riitä koskaan kenellekkään aina pitäs tehä enemmän,mult vaaditaan vaan koko aika,ja sitkun siivoon niin sekään i ole hyvä että muka siivoon liikaa,sitkun en siivoo niin oon laiska.☹️
Aika lailla samoin tavoinn tunnut oman sairastumisesi kokeneen. Itse kuitenkin ajattelen, niin että tuo asia pohjimmiltaan taitaa olla hieman erilainen, sillä oma sairastuminen ei ollut mielenterveydellistä. Minua itseäni huojentaa kuitenkin ajatus siitä, että jostakin toisestakin ihmisestä tuntuu yhtä siltä, että häneltä odotetaan ns: liikoja. Oletko uskaltanut kertoa kaikille kavereilla ja kuinka he suhtautuvat tämän jälkeen sinuun?
Miten oikein tapasit miehesi jos kärsit sos. fobiasta jo 13-v?
Mä ihmettelen itsekseni aina sellaisia kirjoituksia, joissa on vaikka mitä ongelmaa ja sitten mainitaan ohimennen, että on muuten mies ja lapsiakin. Ihan niin kuin ne olisivat joku itsestäänselvä asia, joka on hankittu jotenkin vain "siinä sivussa".
Hei!
Minun tyttärelläni oli sama tilanne kuin sinulla,hänellekkin se tuli n.12-13 vuotiaana,häntä kiusattiin koulussa yms..Hän ei pystynyt käymään yläastetta "normaalikoulussa" vaan kävi sairaalakoulussa,pienryhmässä ja sekin oli alkujaan todella vaikeaa,siellä oli muistaakseni 6-8 muuta oppilasta ja nekin oli liikaa aluksi. Hänellä oli siinä samassa myös terpiaa (toimintaterapeutti),joka koulupäivä osa päivästä. Se vähän helpotti,mutta hyvin vähän. Hän alkoi juoda,käyttää huumeita,lääkkeitä eli oli sekakäyttäjä ja siitä tilanne vaan paheni. Loppujen lopuksi tyttäreni aloitti terapian,josta sai lääkityksen näihin tilanteisiin ja pienissä ryhmissä liikkui pikkuhiljaa kaupoissa,kaupungilla yleensäkin ja alkoi siitä vahvistumaan ja uskalsi muutaman kuukauden päästä jo yksinkin kauppoihin,eikä enää juossut sieltä ulos,niinkuin aiemmin kävi,jos sattui sinne menemään... Toisin sanoen,oletko käynyt missään terapiassa tms.. mielenterveyskeskuksissa on ryhmätoimintaa tällaisille tilanteille/peloille,kysäseppäs jos se siitä lähtis helpottamaan,voin sanoa melko varmasti,että yksin sinä et luultavastikaan tästä ongelmasta selviä. Oletko lääkärille puhunut asiasta? Kannattaa jos et ole,sieltä ne asiat lähtee pyörimään ja sinä vielä huomaat joku kaunis päivä,että liikut vapautuneena missä tahansa ja mietit:miten en ennen muka pystynyt😉 Tiedän kokemuksesta,lapseni kautta,mutta kuitenkin. Voimia sinulle,kyllä ne asiat vielä järjestyy🌻🙂🌻