Se saattaa kuulostaa jostakin kylmältä toteamukselta, mutta muilla ei välttämättä ole tietoa ja ymmärrystä sinun syvimmistä ja sisimmistä tunteista ja peloista, vaikka olisit heidän kanssaan asiasta keskustellut. Tekstistäsi saan kuvan, että pelkäät enemmäkin muiden reaktiota sairasloman jatkumisesta ja/tai siitä, jos sittenkin menet töihin niin miten työkaverit suhtautuu sinuun? Olenko väärässä? Pitkän sairasloman jälkeen ei taida olla kovinkaan montaa, jotka eivät epäilisi omaa jaksamista ja muiden suhtautumista paluuseen työpaikalla.

Kerron tässä omasta kokemuksesta.
Itse olin vastaavanlaisessa tilanteessa useampi vuosi sitten. Olin masennuksen vuoksi neljä kuukautta sairaslomalla. Silloin psykiatrin ja terapeutin kanssa keskustelin töihinpaluun pelosta ja ahdistuksesta moneen otteeseen. Minua ainakin olisi auttanut mahdollisuus osa-aikaiseen sairaslomaan, jota ainakin Ruotsissa on kokeiltu. Osa-aikainen sairasloma antaa mahdollisuuden tehdä voimien ja jaksamisen mukaan töitä, lyhennettyä työpäivää ja viikkoa.
Lääkäri antoi minulle hyvän mahdollisuuden sillä, jos en jaksaisikaan töissä ja ahdistus pahenisi, niin hän antaisi jatkoa sairaslomalle. Menin tosi pelokkaana töihin. Paluuni ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Muutamat työkavereista käänsivät selkänsä minulle, eikä minulla ollut asiaa samaan kahvipöytään. Osa työkavereista olivat kuten ennenkin; juteltiin niitänäitä, kuulumisia ja muutamia yhteisiä illanviettojakin oli. Ajoittain kuitenkin tunsin olevani hieman ulkopuolinen, vaikkei suoranaisesti syrjittykään tai jätetty porukan ulkopuolelle.Huomasin kuitenkin sen, etten kokenut työtäni enää mielekkääksi. Tunsin itseni töissä väsyneeksi ja rasittuneeksi.
Kun työ ei enää miellyttänyt, niin kävin ammatinvalintatesteissä. Tuloksiin ei kannata luottaa kuin vuoreen, mutta se antaa hyvän osviitan, jos haluaa sittenkin vaihtaa ammattia. Ammatinvalintapsykologi ehdotti minulle, jos vaikka anoisin muutamaksi kuukaudeksi virkavapaata ja kävisin testaamassa yhtä tai useampaa itseä kiinnostavaa ammattia. Anoin virkavapaata ja sain sitä kolme (3) kuukautta. Kävin kokeilemassa kahta ammattia. Kummastakin olisi voinut tulla minulle uusi ammatti. Mutta toisessa paikassa oli suunniteltu oppisopimuspaikkaa. Olin se onnellinen, joka sai sen oppisopimuspaikan. Nyt olen tyytyväinen uuteen ammattiin ja työhön. Olen edelleen tässä työkokeilupaikassa, mutta vaikituisessa työsuhteessa.
Tein pitkään 40 tuntia viikossa ja välillä siihen vielä ylityöt päälle. Mutta melko pian huomasin itsestäni uupumuksen ja masennuksen oireita. Onneksi uudessa paikassa keskusteluani avoimesti (ei olisi pystynyt keskutelemaan entisessä työpaikassani) oireistani, niin yhteisymmärryksessä minulta vähennettiin työtunteja. Teen edelleen lyhennettyä työviikkoa, 30-35 tuntia viikossa. Tuntimäärä vaihtelee vähän minun jaksamisesta riippuen, mutta useimmiten se on lähempänä 30 tuntia. Vähän aikaa epäilin, että tulenko taloudellisesti toimeen vähän pienemmällä palkalla, mutta puntarissa kuitenkin painoi enemmän oma terveys ja jaksaminen kuin raha. Sitä on vaan pitänyt karsia turhia menoja vähemmäksi.
Ajoittain koen olevani vielä toipilas, mutta jaksamista on riittänyt huomattavasti paremmin kuin ennen. Uudella ammatilla ja työpaikalla on ollut minuun positiivinen vaikutus. Se ei välttämättä ole kaikille yhtä sovelias kuin minulle.

Mutta toivottavasti löydät ratkaisun. Tsemmpiä! 🙂👍

Mieletön kirjoitti 28.10.2009 21:25
...
Ahdistaa työympäristö ja kaikki paineet mitä työelämä tuo mukanaan. Fiilikset vaihtelevat päivittäin, toisena päivänä paluu tuntuu hyvältä ajatukselta ja seuraavana ahdistaa aivan vietävästi.
...
Hirvittää ja kauhistuttaa. Mistä tietää olevansa valmis palaamaan työelämään?

Heip.

Kun jäin itse ensimmäistä kertaa sairaslomalle vaikeasta masennuksesta ja työuupumuksesta, palasin töihin kun kotona makaaminen ahdisti enemmän kuin ajatus töihinmenosta. Kuulostaa ehkä vähän kornilta, mutta näin se minulla oli.

Jos sua ahdistaa ajatus töihinmenosta, jää ihmeessä paranemaan. Jos oravanpyörään palaa liian aikaisin, sieltä voi tulla pian entistä pahempana takaisin (tästäkin on ikävä kyllä kokemusta).

14 viikkoa maniakauden jälkeistä toipumista, psykiatri kirjoittaa aina kolme viikkoa kerrallaan sairaslomaa, vähän kuin löysässä hirressä roikkuisi. Yhtenä päivänä tunne että töihin vaan ja seuraavana ei kiitos.

Voi järkky että mä kunnioitan teitä jotka ovat uskaltaneet vaihtaa työpaikkaa ja aloittaa uusi elämä. Mistä saisi sen rohkeuden ottaa vastuu itsestään ja lähteä tutusta ja turvallisesta, hyväpalkkaisesta mutta niin sairaan sairastavasta työpaikasta?!

Töihin lähtö on helpompaa jos työympäristö on kannustavaa ja on mahdollista tehdä vähän lyhyempiä päiviä.

Minulla ei siihen ole mitään mahdollisuutta ja olen aika lailla paniikissa ja yksin. Työkavereita ei ole. Minut suostuteltiin kuukaudeksi töihin, vaikka sanoin että kaksi viikkoa jaksan tehdä. Mutta kun ei kuunnella. Pitäisi opetella olemaan tiukempi. Miksi se on niin vaikeaa ja sitten pitää olla paniikissa.

Yksi syy minun stressiin on toki se, että olen pari vuotta ollut pois töistä. Mitä pidempi poissaolo, sen vaikeampi palata. 😞 Pakko se joskus oli tehdä. Vuosi lisää poissaoloa tuntui vielä hirveämmältä vaihtoehdolta.

Koita keskittyä itseesi ja jaksamiseesi.

Mä aloitin tänään kansalaisopistolla toimistotehtävissä (leimasin kirjeitä ja silppusin asiakirjoja) n. 4 tuntia per pv, kolme pv per vk.
Sain työvalmentajalta korvaamatonta apua (ja henk koht työvoimaneuvojalta) kun tehtiin heti alusta pitäen selväksi, ettei avoimilta työmarkkinoilta edes kannata kokeilla yrittää.
Pehmeätä meininkiä, sanon ma.

Minulla on vaikeasta työhönpaluusta lomautuksen jälkeen. Olin lomautettuna 4 1/2 kuukautta viime syksynä. Tein siinä välissä vain osa-aikatyötä eri yrityksessä pysyäkseni jotenkin työssä kiinni. Sitten kun koitti päivä jolloin minut kutsuttiin takaisin kokopäivä työhön ei se ollutkaan niin helppoa. Kaikki työt olin jo unohtanut tai siirtänyt pois ajatuksistani. Työkaveritkin vaihtuivat siinä samalla kun jouduin eri vuoroon. Onneksi jotkut työkaverit auttoivat minua alussa ja yrittivät olla ystävällisiä. Pikkuhiljaa pääsin työhän käsiksi. Sitten määräaikainen sopimukseni työpaikassani loppui ja olin poissa 7 viikkoa. Sitten minut taas kutsuttiin takaisin töihin ja kaikki piti taas opetella alusta. Nyt olen ollut töissä kaksi kuukautta ja taas on lomautus edessä. En tiedä kuinka tälläista kukaan kestää.
Paras ratkaisu varmaan olisi aloittaa kaikki alusta ja etsiä uusi työpaikka. Mutta nyt on aika vaikea saada mitään uutta työtä.
Hyvä kun tälläisista asioista uskalletaan keskustella ja kirjoitella. Koska se on monille vaikea asia.

Pari viikkoa vielä tätä sijaisuutta! Onneksi on taas vaihteeksi hiljainen päivä. Illat menee kotona sängyssä itkien. Kyllä se kertoo aika karua kieltä siitä, että liian rankkaa on.Välillä mietin itseni tappamista ja välillä yritän ajatella rahaa, jota kyllä tulee. Ei se oikein lohduta.

Terapeuttikin lähti pariksi viikoksi ulkomaille. Mikä ajoitus.

Töissäolo olisi huomattavasti helpompaa, jos olisi sallittua olla surkea ja epävarma. Apua vain ei ole saatavilla. Yksin tässä sinnitellään päivä kerrallaan.

Anteeksi, kun valitan. Pakko vain on jonnekin saada tämä huono olo. Asiakkaat ei sitä huoli eikä kestä. Yllättävän hyvin olen onnistunut piilottamaan stressini mutta mitä iloa siitä on? Hiljaisina hetkinä istun vain tyhmänä.

Onneksi voin vaihtaa alaa ja mennä tämän jälkeen miesystävälleni töihin. Jostakin se elanto pitää kai repiä. 😞