Hei,
siihen mitä otsikossa kysyit,
varmaan monikerroksisia syitä?
Mikä sinua pohdittuttaa, tuo puhuminen, ja mitä äiti ymmärtää tilanteesta?
ja voiko siitä koskaan puhua(tai miten vois)?
luinko oikein mihin tähtäsit saada toisilta pohdintoja?
Meidän ihmisten mieli on monien kerrostumien/aikojen/vaiheiden
muovaama.
Mitä pidempään mielen vaikeuksia on ollut,
sitä luulisi, sitä mahdottomampi niitä on saada uuten kuosiin?
Tuntuuko sinusta(vaikuttaako sinusta) että äitisi kuin leikkii lääkkeillä?
Samalla ei kykene huomaamaan että samalla tekee usein toistaessaa(jos tilanne on toistunut aiemmin) samaa kuviota yhä pahemmin pahoin teidän läheisten tunteille?
Ei hän sitä varmaankaan(oletus) tekis jos hänellä olisi tietoa(voimia) toimia jotenkin toisin?
Lääkkeiden napsiminen kuin tahallaan vahingossa kertoo jotain?
Mitä?
Syvällä sisimmässään äitiisi on sattunut joku asia/kokemus/vyyhti ylivoimaisia kokemuksia, joista on jäänyt jälki sieluun niin syvälle että se on hautautunut ongelmien vyöryjen alle?
Voi olla kyse jostain aivan pienestä(toisten silmiin pieneltä näyttävästä)asiasta tai tilanteesta, jossa joku kokemus (mitätöidyksi tulemisesta?)(pettymyksestä?)viiltänyt mielen syviin syövereihin?
Jos ei muualla voi puhua, niin kai täällä voi -tämä tukinettihän on suljettu ryhmä, johon tullaan ongelmien kanssa ja ollaan kuin samassa veneessä riippumatta minkälaiset asiat mieltä tai elämää ylipäänsä kalvaa.
Minkälaisen yhteyden sinä saat äitiisi?
Kykeneekö hän kohtaamaan katseen?
Onko sinulla sanoja olla läsnä?
Onko sulla aikaa/ mahdollisuutta tavata häntä muualla kuin esim. sairaalan huoneessa?
Sinulla on valtavasti huolia omasta perheestäsi.
Lähetän sinulle voimia - paljon - ja muistan teitä.

Ei itsemurhan yritys katso ikää. Ihmisen pinnalle nousemis tilanne esimerkiksi on sellainen tilanne, että se riksi tappaa itsensä on aina olemassa. Omalla kohdalla tianteesta, jossa oli ns. lähellä piti tilanne on nyt muutama kuukausi aikaa. En ottanut lääkkeitä, mutta olisin voinut ottaa. Luin vain lehteä, jossa eräs nuori tyttö sitten oli tappanut itsensä. Ihminen, fiksukksin. Se kaikista pärjäävin voi juuri olla se. tai sitten sen jota ei noteerata. Minä olen nyt kaksi kuukautta lenkkeillyt. Siinä olen ainakin hyvä. Kukaan ei voi nollata minua lenkkipolulla. Jumppsalissakin voi. Ja kuntosalilla. Siksi juoksen. Enhän minä nyt kuolla halua. Mutta en minä sitä ihmettele. Oma ohjeeni on vain, että suhtaudu mahdollisimman normaalisti. Älä kohise asiasta. Se voi juuri olla se viimeinen pisara, että niitä lääkkeitä tai mitä tahansa sitten ottaakin niin ottaa oikeasti. Mutta yksin ei koskaan saisi jättää. Kyllä minuakin varmaan nyt tosiaan ihmetellään, mutta juuri siksihän täällä pyörin, etten tappaisi itseäni. Otin heti sen asenteen, että en häpeä haeka apua, koska elämä itsessään on tosi arvokas.

Muistan lukeneeni monestikin, että vanhuksien tapaturmista epäillään yllättävän suuren osan olleen oikeasti itsemurhia. Niitä vain ei välttämättä tutkita tai ne pannaan erilaisten vanhuuden heikkouksien piikkiin. Oma perusterve isoisäni kuoli aikoinaan tapaturmaisesti. Ilmeisesti sitä ei pahemmin tutkittu. Todettiin vain valitettavaksi tapaturmaksi. Itse en ole niin varma. Ihminen, joka vielä hyvinkin vanhana liikkui paljon ja pärjäsi hyvin yksikseen kotona, pelkäsi aivan varmasti höperöitymistä tai liikkumisen heikkenemistä tai mikä pahinta, kokonaan vuodepotilaaksi joutumista. Ei siis minusta mikään ihme, jos sellainen ihminen "joutuu" yllättäen vakavaan onnettomuuteen. Tuo onnettomuus oli kuitenkin sellainen, jossa kukaan muu ei loukkaantunut. En tiedä. Kyse on yksittäistapauksesta kuitenkin. Saattoihan se olla puhdas onnettomuuskin. Olen kuitenkin kuullut epäilyjä, että kaikki vanhusten onnettomuudet eivät välttämättä ole oikeasti onnettomuuksia vaan itsemurhia.

Itsemurhaa on minusta vaikea pitää vahinkona, koska sitähän edellyttää jonkinlainen itsetuhoinen käytös. Selitellään sitä miten tahansa, esim. "leikkinä lääkkeillä". Aikuinen ihminen tajuaa oikein hyvin, mitä lääkkeillä leikkiminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Onko äitisi kohdalla tutkittu psyykkinen tila muuten? Oma äitini sairastui yhtäkkiä vuosia sitten psyykkisesti ja sen huomasi aluksi vain omituisista puheista ja vain lähimmät ihmiset ne huomasivat omituisiksi, ristiriitaisiksi. Lopulta hänen tekonsakin muuttuivat niin omituisiksi, että ulkopuolisetkin ne huomasivat ja siinä vaiheessa hän ei enää älynnyt vastustella hoitoa. Tuossakin tapauksessa oli mukana lääkkeillä leikkimistä. Hän joutui / pääsi psykogeriatriselle osastolle, jossa hänet tutkittiin ja hoidettiin ja tila parani niin, että sen jälkeen hän on elänyt jo pitkään taas hyväkuntoisena itsekseen omassa kodissaan.

Hyvä, että hän on päässyt hoitoon. Kuka on lähin omainen? Suosittelen aktiivista osallistumista hoitokokouksiin ja niissä aktiivista roolia ja muutenkin kyselemään paljon. Ja myös avoimesti kertomaan vaikeistakin asioista. Tietenkin on hankalaa, jos äitisi kieltää kaiken. Siksi hänen sanomistensa kyseenalaistaminen avoimesti hoitavan henkilökunnan kuullen on minusta ihan paikallaan vaikka äitisi teille läheisille siitä suuttuisikin. Hänen hoitonsa ei oikein onnistu, jos hän omilla sanomisillaan ja toimillaan sen torpedoi.

Vaikea tilanne. Voimia kaikille!

Kiitos kaikille teille jotka osallistuitte tähän keskusteluun.
Tilanne on todella vaikea, koska asun kaukana enkä siksi voi paljon osallistua mihinkään hoitokokouksiin. Lähinnä isäni on käynyt siellä sairaalassa.
Vaikein asia mikä tässä on se että äitini kieltää kaiken eikä halua puhua asiasta sen oikealla nimellä eli itsemurhayrityksenä. Hän vaan naureskelee kun on tehotarkkailussa. Olen nyt kysellyt sukulaisiltani ja he ovat kertoneet että outoja puheita ja lääkkeiden väärinkäyttöä on jatkunut jo pitempään. on myös ollut selviä jaksojakin. Ilmeisesti joku tilanne laukaisee sen lääkkeiden väärinkäytön. Ehkä myös kivut ja avuttomuudentunne ku ei pääse kunnolla liikkumaan ovat osasyynä.
Mutta pahimpana ongelmana pidän sitä että asiaa kierrellään niin ettei siitä puhuta, mutta vaikeaahan se on puhua jos puhuminen on vaikeaa. Perheessämme on monia asioita joista on vaiettu. Ja kun niistä yrittää puhua niin aletaan puhua jostain muusta.
Ehkä vain pitäisi jättää asia sikseen ja hoitaa vain omat asiansa?

Ehkä auttaisi parhaiten jos vain pitäisit yhteyttä, mutta et ottaisi ikäviä asioita esille. Itse ollessani hoidossa kaipasin ihan tavallista juttukumppania ja puhumista ihan niinkuin ihmiset yleensä. Hoitajat yms. puhuvat aina kuitenkin kuin potilaalle ja sukulaiset ovat huolissaan joten heidän kanssaan keskustelu ei onnistu.

Niin, ihan vaan oleminne knassaan, sen hetken kun tapaat.
Et odota mitään etkä kysele tms.
annat hänelle tilaa olla sellainen kuin on.
Hyväksyminen - mitä se on?
Eikö se ola ajan jakamsita ilman ahdistusta.
Huomioimista.
Olemista itsekin se mikä on.
Ehkä sun on omissa oloissas - siis muulloin kuin äitiäsi katsomassa käydessä - syytä keskittyä oman olon kohenemiseen?
Hanki itselle apua, joka tukee sinua.
Täällä me ollaan, ainakin, ja kuullaan ja kompataan.