En tiedä mitä sanoa. Tunnen niin samoin.. Ei ole mitään toivoa tulevaan eikä jaksa uskoa tai unelmoida. Ainoa toive on, että jospa ei jonain aamuna enää heräisikään. Monet asiat johtuvat juuri köyhyydestä ja parisuhteesta (sen puuttumisesta), toisaalta mitään voimia sellaiseen ei ole. Onko toivoa paremmasta?

lylle, olet oikeassa. Tuntuu mahdottomalta. Elämän tärkeimpiä haaveita, mulla oli lapsia ja oma perhe. Tuo haave on kadonnut jo kaiken muun mukana jonnekkin muutosten tuulien mukana. Voi kuinka mua alkaa itkettää kun näen lapsiperheitä ja onnellisia perheitä. Tulee surullinen ja itkettävä olo, kun ei pysty uskomaam että itselläkin olisi joskus niin. Kuka tällaisen nuoren miehen kanssa perhettä haluaisi. Köyhä ja ruma. Nykyisessä suhteessa toinen ei pysty saamaan ehkä lapsia syövän vuoksi. Mutta seon muutenkin lopussa. Nyt tiedän mitä tarkoitetaan, kun puhutaan yksinöisyydestä suhteessa. Elämä on epäreilua. Kaikilla. Sydäntä oikein särkee, kun kaikkialla on nuoria lapsiperheitä ☹️ on vaikea olla onnellinen puolestaan...

Luulen, että suurin este haaveittesi toteutumiselle eivät suinkaan ole olosuhteet vaan tuo äärimmäisen negatiivinen suhtautumisesi elämään. Se on hyvä uutinen, koska sitä voi itse ja toisten avustuksella muuttaa. 🙂

Unelmat on niinku sydämeen kylvettyjä siemeniä. Rakkaudessa, valoisassa ja toiveikkaassa sydämessä ne kasvaa ja ne, mitkä on toteutuakseen, toteutuu. Uusiakin syntyy. Negatiivisuudessa ja epätoivossa ne ei pysty kasvamaan.

Aavameri ja lylle, toivoisin niin kovasti voivani valaa teihin uskoa siihen, että kyllä tämä tästä vielä jotenkin lutviutuu, mutten osaa, enkä jaksa. 😞

Minuakin ahdistaa tämä maailmanmeno, jossa rahalla on niskalenkki joka asiaan. Köyhä Eurooppa -dokkarissa tuli esille Suomessakin valitettavan tuttuja asioita: työttömien syyllistäminen, silpputöiden epävarmuus, tilastokikkailu ihmisten elämillä...

Ehkä kaikkein pysäyttävin oli kommentti nuorisotyöttömyydestä kaikkein pahimpana työttömyyden lajina, koska tarpeettomuuden tunne tuhoaa nuoren niin perusteellisesti. Olin ensimmäistä kertaa työttömänä lukion jälkeen ja allekirjoitan täysin tuon hyödyttömyyden tunteen. Se on tuttu tunne edelleenkin.

Minua niin raivostuttaa tapa, jolla työttömyyttä yritetään hoitaa. Työttömät ovat syyllistämis- ja jopa suoranaisen vihapuheen kohteina, ja syy työttömyydestä kipataan täysin työttömien itsensä vastuulle, ikään kuin taantumaa tai rakennemuutosta ei ole ollutkaan. Esimerkiksi aktiivimalli pohjautuu oletukselle, että kun tarpeeksi uhkaillaan ja leikataan tukia, niin leppoisaa elämää sohvanpohjalla nauttivan loiseläjän on pakko aktivoitua tekemään jotain. Ja sen työpaikanhan saa ihan tuosta vain! Ja jos jostain syystä valtava työtarjonta ja tekijä (= laiska!) eivät kohtaa, niin ainahan on työvoimapalveluita, joihin vain kävellään sisään.

Minua ahdistaa se, että vaikka keppiä tulee koko ajan lisää, niin samaan aikaan käteni ovat sidotut: _ainuttakaan_ monista työllistymisen esteistä ei yritetäkään purkaa. Ei työttömällä ole varaa tukien katkoksiin (tulorekisteri tulee käyttöön vasta ensi vuonna, ja senkin toimintaa olisi ollut parempi seurata ihan rauhassa ilman aktiivimalleja). Työtön ei voi opiskella vapaasti (toisin kuin töissäoleva, mikä laittaa ihmiset todella eriarvoiseen asemaan). Pienimuotoinen, sivutoiminen yrittäjyys on työttömälle riskaabelia, koska TE-toimisto voi katsoa, ettei oikeutta työttömyyskorvaukseen enään ole.

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Rahattomuus pysäyttää ihmisen, kenties jopa työttömyyttä pahemmin. Ei pienituloisella ole samanlaiset mahdollisuudet harrastuksiin, konsertteihin, matkusteluun, opiskeluun tai edes terveydenhoitoon. Sitä jää paitsi kokemuksista, virikkeistä, hyvinvoinnista, ylipäätään elämästä. Samalla katoaa usko tulevaisuuteen. Ja silti yksi tyypillisempiä työttömyydenhoitokeinoja on erilaiset työllistämistoimenpiteet, jotka eivät kuitenkaan poista taloudellista ahdinkoa. Ja silti yhteiskunnan peruspalveluiden pyörittäminen annetaan yhä enemmän voittoa tavoittelevien yritysten käsiin, jotka sitten polkevat työntekijöiden oikeuksia ja palkkoja minkä voivat, jolloin varallisuus siirtyy sijoittajille ja johtajille yms. eliitille. Ja silti taloutta hoidetaan tilastojen näkökulmasta - itsekin kuulun ns. valetyöllisiin, koska teen silloin tällöin jokusen tunnin töitä, minkä vuoksi minut tilastoidaan työlliseksi, vaikka Kelan rahoilla minä edelleen elän.

Yle Areenassa oleva Requiem for the American Dream -dokumentti on silmiä avaavaa, mutta karua katsottavaa. Vaikka dokkari keskittyykin amerikkalaisen unelman murenemiseen, ovat samat olosuhteet ja toimenpiteet havaittavissa myös Suomessa.

Kiitos kaikille vastanneille. Tulevasuuteen uskominen todellakin on haastavaa, vaikeaa, ja mahdotonta. Yritän mielikuvilla kuvitella jotain, mitä ei ole olemassa, mutta jonka toivoisin olevan, tai menneen niin. Tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä todellisuus, kun silloin joutuisi murtaman suojamuurin. Ja se on jotain mitä pelkään.

Mielikuvista saan voimaa sen pienen ohikiitävän hetken, " ehkä joskus..." "sitten kun "...

Samalla kuitenkin tiedotat, että ei asiat mene niin kuin itse toivoo tai haluaa. En tiedä, mikä olisi asia, millä löytäisin voimaa löytää kadotetun elämänilon ja uskon. Valoa ei ole tunnelin suulla. Tai jos on se on kovin hauras. Herkästi katoavaa. Ikään kuin välillä se kurkistasi mutkan takaa, mutta katoaa taas jonkin pimeän usvan sekaan.

Tuo äidin syöpä, menettämisen pelko, raastaa niin paljon jokapäiväistä elämää, että en tiedä mitä tekisin..😭😭😭😭