Ananaska, sinulla näyttäisi olevan tosi sama ongelma kuin minulla. Olen yrittänyt selvittää sitä itse oman pääni sisällä. - Tiedän että olen kokenut lapsuudessani aivan parin vuoden iässä suuria pettymyksiä, äitini kertoi. Olen yrittänyt mielen maailmassa sukeltaa noihin tuntoihin. Ammattiauttajat varmaankin osaisivat vastata tuohon parhaiten. Raskasta tämä kuitenkin on.

Kiitokset Purppuraenkeli, kiva kuulla, etten ole ainoa! Ammattiauttajalle ei tässä pitäjässä pääse, vaikka luulisi... ehkä minunkin ongelmani voi juontua lapsuudesta... hmm.

Ananaska kirjoitti 11.4.2013 17:49

Niin, siinäpä se otsikossa tärkein asia tulikin. Kärsin masennuksesta, ilmeisesti aika lievästä lääkityksen vahvuudesta päätellen, mutta kärsin kuitenkin. Tätä ei moni osaa arvatakaan, sillä olen melkoisen hyvä näyttelemään että kaikki on ok.

On viikkoja, jolloin kaikki sujuu ihan rutiinilla sutjakkaasti, mutta kun tulee pettymys tai huono uutinen, joka tuskin normaali-ihmistä paljon hetkauttaisi, minun maailmani menee ihan sekaisin. Heti tuntuu, että voisi saman tien heittää lusikan nurkkaan ja ei-tästä-mitään-kuitenkaan-tule -asenne valtaa mielen. Harmittaa oikein, kun haluaisin olla iloinen, onnellinen, positiivinen ja tarmokas, mutta suorastaan viljelen ympärilleni huonoa mieltäni ja pelkään synkistäväni kaikkien muidenkin mielet. Itku tulla tirahtaa ihan tuosta vaan, pyytämättä ja yllättäen. Ei pysty keskittymään asioihin, jotka on ennen olleet mukavia.

Miten te muut käsittelette pettymyksiä? Miten voisi opetella aikuismaisempaa suhtautumista, vai voiko?

Tunnistan myös itseni tekstistäsi Ananaska, ainaki jossainmäärin. Paitsi tuntuu et mikään ei suju rutiinilla sutjakkaasti enää vaan kaikki on jonkimmoisen motivaatiotaistelun ja aloittamisen vaikeuden takana. Samoin tuo et näyttelee et kaikki on ok, ja sisällään ja omissa oloissa on ihan toista.
Tai ennen näyttelin, sitte jossainvaiheessa tuli ettei saanu edes sanaa suusta ilman että rupes itkeen ja se itku oli ihan hallitsematonta muutaman päivän, eikä pystyny kunnolla syömään ja meni olokin tosi heikoks. Kunnes menin lääkäriin ja oikeestaan sen ekan juttelun jälkeen se pahin meni ohi ja pysty taas pitään ittensä kasassa.
Kerroin kavereille sitten et on ilmeisesti ny vähän masennusta ja käyny lääkäris, ettei ihan kaikkee ny huvita sitte tehä.. ja se helpotti myös, koska ei tarvinu enää ottaa painetta siitä OK näyttelemisestä ja kaksoiselämän elämisestä. En myöskään kyl halunnu jakaa huonoja ajatuksiani sen kummemmin koska ei kaikki välttämättä ymmärrä, en varmaa itekkää olis enne ymmärtäny, enkä kokenu tarvetta sille. Mut kaverit sen ties kuitenkin siitä eteenpäin ja sitäkautta neki kuitenki ymmärsi miks ei kaikki asiat ihan maistu samallailla ku ennen.

Ennen ja jälkeen tuota lääkäri hetkeäkin sitä lähinnä halus vaan sulkeutua omiin oloihinsa eikä olla kenenkään kanssa tekemisissä, puhelimen soiminenki ahdisti ja halus vaan kattoa vaikka telkusta jotain mikä veis ajatukset pois omasta elämästä. Eikä osannu enää nauttia mistään eikä mikään tuonu hyvän olon tunnetta.

Paljon paremmin jo tuntuu menevän ku sillon kun tämä tunnetila alko, ja alkaa oleen aktiivisempikin ja yrittään asioita taas enempi, vaikka on jotain "pettymyksiä" joille ei enää voi mitää ja veikkaan et ne piinaa jollaintapaa ikuisesti. Niiden kanssa pitää vaan oppia elään ja hyväksyyn ne, koska ei ole vaihtoehtoa.

..siinä ehkä yks pettymyksen käsittelytapa, hyväksyä jos sille ei ole mahdollista tehdä mitään, jatkaa yrittämistä ja elämistä. Kuullostaa kyl ihan paskalta joskus tuo tapa, mut kai se pikkuhiljaa 😋. Toinen ehkä parempi tapa siihen käsittelyyn joka vois lopulta johtaa toivottavasti siihen et jatkaa elämäänsä onnellisempana on mulla ainakin ollu et kirjotan asioita omaan päiväkirjaan ylös. Alussa varsinkin tullu muutama oikea "ahaa" elämys sitä kirjotelles ja huomannu itestään jotain mitä ei aikasemmin ole tajunnu, mitä on osannu korjata sitten 🙂.

Eikä kannata takertua liikaa pettymyksiin jos mahdollista, etsiä niitä hyviä asioita. Itse olen ollu ajatuksiltani tosi pessimistinen/realistinen, pessimisti ei pety, se masentuu.. kyllä kaikki mikä on mennytki hyvin sa käännettyä huonoks kun ne niin oppii ajatteleen. Nyt yritän ajatella edelleen realistisesti, mut paljon positiivisemmin. Ja arvostan kyl niitä jotka ajattelee positiivisesti. Niijuu ja olen yrittäny kitkeä ajatuksistani jälkiviisauden ja "olisinpa silloin" ja "olisinpa tehny niin" ajatukset pois, koska ne ei todellakaan tee muutaku kierrä kehää. Pitää se pettymys käsitellä, mutta täytyy päästä eteenpäin, sitten kun siitä pääsee.

Tuli aika hajanainen teksti ku rupes kirjotelles pursuaan asioita lisää kokoajan, mut siin jotain ajatuksia 🙂.

Pettymykset kuuluu elämään. Minä vain en vain pysty käsittelemään niitä.
Samoin on huonot uutiset ja ihmisten loukkaavat puheet. Ne vain pyörii
mielessä ahdistus ja pelko valtaa mielen. olenko tosiaan huono ihminen
Jolla ei ole mitään merkitystä. Mitäänsanomaton typerys joka ei osaa pitää
puoliaan tässä maailmassa. Näille ajatuksilleni en voi mitään .Vaikka kuin
yritän petymyksistä ym löytää hyviä puoliamieli ei anna periksi. Sitä vain
vaipuu yhä syvemmälle ahdistuksen syövereihin.😞

Minulla ainakin mieli kerää kaikki pettymykset juuri silloin kun on väsynyt tai masentunut olo. Mieli on herkkänä epäonnelle. Olen myös miettinyt tuota otsikon lausettasi. Pitäisi varmasti saada jostain onnistumisen kokemuksia, hyviä uutisia vastapainoksi.
Se, että tuntee itsensä arvostetuksi tai saa sellaista palautetta olisi varmasti myös plussaa. Samoin kuin se että arvostaa itse itseään ja elämää. Tuleeko sitä odotettua enemmän, kun pettyy, liikoja. Ei kai saisi vaatia tai odottaakaan liikoja ja pitäisi osata antaa anteeksi. Aina ei mene niin kun itse haluaisi ja uutiset ole niitä iloisia.
Millä sitä osaisi kääntää pettymykset voimavaraksi? En tiedä. Ajattelen voisiko ne pettymykset, huonot uutiset yms. olla juuri niitä oikempaan suuntaan vieviäkin puolia asioissa tai elämässä? Jonkinlaisia merkkejä?
Pettymyksen hetkellä tuntuu juuri kuin kirjoitit " tekisi mieli heittää saman tien lusikka nurkaan. Asiat näkee myöhemmin ehkä selvemmin.
Voisiko alun "tunneperäiset" reaktiot ja "lusikan nurkkaan heittäminen" olla vaan jotain elämätöntä omaa uhmaa ja käsittelyä? Vaikka oman paikan hakemista, kun asiat ei menekään niin kun haluaisi ja minun pillini mukaan? Miten tätä sitten käsittelee aikuismaisesti? Pitäisikö uhmata vielä aikuisiässä oikein kunnolla?
Pitäisi kai myös jotenkin osata sietää epävarmuutta, omaa heikkoutta ja olla stressinsieto kykyäkin, jos pakka menee pettymysten takia sekaisin, ehkä sekin auttaa sietämään pettymyksiä.

Hyvä viestiketjun aloitus. Itse olen monta kertaa pettynyt siihen, miten ystävyyttäni pidetään itsestään selvyytenä. Aina kohtaan sen saman. Annan anteeksi pienet jutut, koska arvostan ystävyyttä. Annan uuden mahdollisuuden. Mutta sitäkin ollaan käytetty hyväksi. Nyt olen siinä pisteessä elämässäni, että on tehtävä valintoja. Uusia ihmisiä tulee aina. Ehkä ne jotkut joskus oppivat sen, että kun löytää todellisen ystävän, pitää ystävyydestä pitää huolta. Nykymaailma pyörii tietysti rahan ympärillä, mutta mikään ei korvaa mielestäni sitä, että sinulla on ihminen johon luotat ihmisenä. Olen eräältä luottamukseni arvoiselta ihmiseltä oppinut tämän, ja siinä käsityksessä aion pysyä. Ole ihminen ihmiselle. Ole luottamuksen arvoinen. Se on taito, jota ei opita kirjoista, mutta joka on arvokas taito elämässä. Ongelma on vain se, kuka ihmisyytesi ja ystävyytesi sitten oikeasti ansaitsee. Ehkä on joskus niin, että on hetkiä, että toteat vaan että ei kukaan. Kunnes se joku osoittautuu luottamuksesi arvoiseksi. Elämän jatkuminen perustuu siihen, että voi luottaa ainakin joihinkin.