Miksi on usein niin tyhjä olo?
Onko muilla usein tyhjä olo?
Tyhjä olo voi olla niin monella tapaa. Tyhjä elämä (mitäköhän sekin tarkoittaisi, siis kokee ettei elämällä mitään merkitystä), tai horroksellinen tyhjä olo (ajatus ei kulje ja on ikäänkuin horroksessa eikä tajua mitään).
Minulla on joka kerta vähemmästäkin ”mullistavasta” tyhjä olo. Koen tyhjyyttä kun joku
-menee naimisiin
-eroaa
-saa lapsen
-tai ihan mitä vaan.
Koen hetkellistä tyhjyyttä siitäkin, kun menin mieheni kanssa kihloihin. Koen tyhjyyttä kun elämäni odotukset eivät olekaan sellaisia, mitä ne yleensä ihmisillä ovat. Kyllä minäkin haaveilen hiukan esim. omasta talosta. Lapset eivät kuulu haaveisiini, ja tämä aiheuttaa suurimman ongelman. Jotenkin koen, että koska en haaveile lapsistani, olen vajavainen nainen. Että ei ole mitään elämäntarkoitusta tai sisältöä, jossei tee lapsia. Tuntuu niin repivältä ja ristiriitaiselta, kun tuntuu että jos saa lapsia, kaikki tuhoutuu ja jos ei saa lapsia niin siltikin kaikki tuhoutuu. Sitä en tiedä, mistä minulle on tullut näin maailmanloppuolo kaikkien päätösten suhteen. Tein niin tai näin, niin tyhjyys on taattua.
Osaan myös tuntea täyttä oloa ja riemua. Tässä se onkin kun 5 minuuttia sitten oli ratkiriemukasta ja 5 minuutin päästä ei enää olekaan. Miksen voi vaan tuntea normaalisti. Miksi kaiken täytyy olla joko huippua tai sitten todella ikävystyttävää.
Stressaan varmaan koko elämää etukäteen. Jokaikinen asia tuntuu katastrofilta etukäteen, mutta itse tilanteessa ei enää tarkoita mitään. Eli mitä sitten jos saan tai en saa lapsia? Jostain syystä en voi kuitenkaan olla koko ajan murehtimatta kaikkea! Tai naimisiinmenopäätöksen jälkeen tuntui tyhjältä ja taas toisena päivänä tiedän haluavani, ja toisena mietin että olenko pöljä kun ymmärränkö ihan varmasti mitä se tarkoittaa, ihan kun kaikilla päätöksillä olisi joku maailmanloppuvaikutus. Mustavalkoisuutta! Joko- tai ei mitään.
En tiedä saako näistä ajatuksistani mitään selkoa.
Sen vielä tahdon ihmetellä ääneen (minulla on tapana ihmetellä kaikkea ääneen), että miksi on niin vaikeeta muistaa asioita. Sanotaan, että masennus ja lääkkeet voivat aiheuttaa muistamisvaikeuksia ja muutenkin keskittymisvaikeuksia, mutta minulla nuo ongelmat ovat kärjistyneet sen jälkeen, kun olen jo tavallaan parantunut masennuksesta (siis en koe olevani kovin masentunut, mitä nyt allapäin välillä) ja lopettanut lääkkeet. Ei tarvita kuin pieni häiriö jossain ja keskittyminen on pilalla. Puhun usein läpiä kaikille kun en muista miten asian oikea laita meni. Häpeän tätä. En halua olla mikään valehtelija, mutta muistamattomuus on tahatonta! Usein en muista tehneeni jotain, tai tekemättä jättämisiä, tai että mihin laitoin tavarat (vaikka ne olisivat kädessä). On niin turhauttavaa kun pää ei toimi! Jos joku menee vähänkin yli ymmärryksen, vaivun lähes välittömästi jonkinlaiseen horrokseen, standby-tilaan. Mitä ihmettä tämä on..
😑❓
Premnas
Onko sinun pakko valmistua juuri nyt? Onko oikeasti maailmanloppu jos et valmistuisikaan nyt? Mihin sinulla on niin hirveän kova kiire? Onko mahdotonta valmistua hieman myöhemmin? Miksi sinun pitäisi nyt stressata itsesi aivoverenvuodon partaalle, miksi et voisi löyhentää tahtia, antaa itsellesi aikaa ja elää lopputyön ohella? Mikset tee niinkuin sinusta parhaaksi tuntuu?
vivena kirjoitti 25.10.2010 19:35
Premnas
Onko sinun pakko valmistua juuri nyt? Onko oikeasti maailmanloppu jos et valmistuisikaan nyt? Mihin sinulla on niin hirveän kova kiire? Onko mahdotonta valmistua hieman myöhemmin? Miksi sinun pitäisi nyt stressata itsesi aivoverenvuodon partaalle, miksi et voisi löyhentää tahtia, antaa itsellesi aikaa ja elää lopputyön ohella? Mikset tee niinkuin sinusta parhaaksi tuntuu?
Hei, ja kiitos vastauksesta.
Tällaista maailmanloppuoloa on koettu jo parisen vuotta jokaikisen epäonnistumisen tai stressaamisen takia. Olen nyt jo yliaikainen opiskelija, tosin vain puoli vuotta. Aikaisemmin ajattelin että ei se ole mitenkään ihmeellistä jos menee yli opiskelut, mutta sama asia se on joka kerta, kun joku deadline lähestyy. Maailmanloppu.
Minulla on vain se ongelma, että jos en nyt valmistu, on taas edessä hirmuiset ruljanssit jatkorahoituksen kannalta, enkä ehkä jaksa sitä. Enkä edes ole varma saisinko. Sen takia yritän nyt runtata läpi tämän, sillä tiedän ettei keskittymiseni enää jaksa palata samoihin asioihin joulun jälkeen, asiat jäävät kesken. Ehkä kaipaisin vain että joku kertoisi valmiit aikataulut, itse en oikein osaa.
Minusta olen ihan kauan runtannut tätäkin koulutusta lävitse, joten en enää yksinkertaisesti jaksa keskittyä. Se jää sit siihen, minulla ei riitä hermot. Tarvisin jonkun vierelle runttaamaan tämän läpi, mutta ei sellaista kai ole. Opettajakin on vain sitä varten että siltä voi kysyä, ei sen kanssa voi yhtä matkaa kulkea.
Tosin nyt sain edistettyä projektia, mutta yhtä kaikki, ovat kesken kaikki ja hieman sekaisin, sekä kiire. Mutta ajattelin mennä kysymään opettajilta mikä on juuri se määrä, jolla juuri ja juuri pääsee läpi, enkä tee yhtään ylimääräistä.
Tänään kilahti taas oikein pahasti ja rankasti.
Aamu siis alkoi tosi hyvin ja pirteän energisesti. Alettiin siivota miehen kanssa mutta jossain vaiheessa tää sotku vaan alkoi näyttää silmissä tosi masentavalta ja loppumattomalta, uuvuttavalta epätoivoiselta yritykseltä ja seuraavaksi huomasin vaatehuoneessa lisää sotkua, jolloin sotkin tietty lisää..minulla räjähti ihan käsiin koko hommeli. Paiskoin tavaroita alas hyllyltä. Sitten itkin tosi kauan, meinas henki loppua. Ensin sanoin että ei sit vietetä joulua, että skipataan koko hemmetin joulu. Sen jälkeen tuli olo että skipataan saman tein koko elämä sit..
Koko päivä tuntuu olleen ihan turha ja suoraan sanottuna paska. Tai no sikäli ei turha, että sain sentään pyörään vaihdettua nastarenkaat ihan itse, enkä edes tarvinnut miehen apua siihen. Muuten minuun sattuu tänään. Henkisesti ja fyysisesti..
Tyhjä olo on myös ongelmani. Kaikki ne asiat, joista pitäisi tuntea suunnatonta iloa tai surua tuntuu lähinnä yhdentekevältä.
Oma sisäinen maailmani on niin "ulkopuolinen" toisten ihmisten kanssa, että en kykene jakamaan sitä samaa onnea ja iloa, mitä toiset ihmiset kokevat.
Joskus toki, joskus saatan nauraa ja iloita asioita, joista normaalisti kuulukiin iloita, mutta yleensä mieleni on turta. Mikään ei oikeastaan hämmästytä tai shokeeraa. Kaikki on koettu - tai ainakin siltä tuntuu.
En koe olevani masentunut, lähinnä tunnen erilaisuutta kanssaihmisten kanssa. Haluaisin olla vilpittömästi innostunut ja hullaantunut asioista, mutta kun mikään ei tunnu miltään. Varsinkaan hyvät asiat. Negatiiviset asiat ovat yleensä sellaisia, joita pystyn ratkomaan varsin perusteellisesti mutta niidenkin kanssa jään märehtimään kaikenlaista turhaa. Tuntuu, että millään ei ole mitään järjeä, vaan kaikki lipuu ohitse.
Se harmittaa, koska meillä on vaan yksi elämä elettävänä. Miten sen osaisin käyttään niin, ettei sitten joskus kaduta kaikki tehty ja tekemättä jättäminen. Varsinkin viimeksi mainittu.
En kirjoittanutkaan tänne.
Valmistuin koulusta niin kuin pitikin. En kyllä pysty tuntemaan sellaista riemua valmistumisesta kuin haluaisin, oli se sen verran suuri juttu kuitenkin.
Tuntuu että elämä kulkee katastrofista toiseen. Millon tämä loppuu. Minulla on taas kauhea stressi ja ahdistus kaiken takia. Haluaisin kerrankin vain maata laakereilla ajattelematta mitään. Mutta koen stressiä sen takia että mietin antaako lääkäri minulle sitä varten sairauslomaa, tarpeeksi, vaikka koko kesän yli. Sydän huutaa päästä muistojen aikamatkalle. Kohta kaadun enkä pääse enää ylös.
Minusta (keittiöpsykologi) kyllä vaikuttaa, että olet ylikuormittunut. Ja masentunut. Sekin voi ilmetä eri tavoilla. Ainakin on varmaa, että joku vika jossakin on. Puhu ihmeessä näistä kaikista asioista vaikka siellä psyk.polilla. Kaikki järjestyy kyllä. Paitsi tietenkään ei minun kohdallani...
repukka, kiitos vastauksestasi. Olenkin ihan loppu ja ylikuormittunut. Minua pelottaa vain etten osaa kertoa sitä tarpeeksi suoraan ja vakuuttavasti psyk. polilla. Kahden tunnin päästä se selviää. Minulla kun on tapana jos sanomaani epäillään edes sivulauseessa, pehmentää omaa kantaa vaikka menisikin väärin. Vaikka sydän huutaisi mitä mutta olen pöljä. Onneksi kirjoitin kirjeen niin kuin asiat ovat, saapi lukea sen.
Premnas kirjoitti 10.6.2011 11:52
Vaikka sydän huutaisi mitä mutta olen pöljä. Onneksi kirjoitin kirjeen niin kuin asiat ovat, saapi lukea sen.
No tuo oli todella hyvä ajatus tuo kirje. Ehkä minunkin pitäisi. Jotenkin pää tyhjenee mystisesti aina siinä vaiheessa, kun menee lääkärille ja pitäisi jotakin omasta tilanteestaan kertoa. Kuitenkin kirjoittaessa saa jotenkin jäsenneltyä asiat paremmin ja saa vaikeitakin asioita paremmin kerrottua. Minä harrastan runojen kirjoittamista. Olen jopa näyttänyt niitä joskus lääkärille ja terapeutille, koska niissä minusta kiteytyvät hyvin lyhyessä muodossa tunteeni ja ajatukseni.
repukka kirjoitti 10.6.2011 15:18
No tuo oli todella hyvä ajatus tuo kirje. Ehkä minunkin pitäisi. Jotenkin pää tyhjenee mystisesti aina siinä vaiheessa, kun menee lääkärille ja pitäisi jotakin omasta tilanteestaan kertoa. Kuitenkin kirjoittaessa saa jotenkin jäsenneltyä asiat paremmin ja saa vaikeitakin asioita paremmin kerrottua. Minä harrastan runojen kirjoittamista. Olen jopa näyttänyt niitä joskus lääkärille ja terapeutille, koska niissä minusta kiteytyvät hyvin lyhyessä muodossa tunteeni ja ajatukseni.
Kannattaa ehdottomasti! Minulla auttoi, sain sairauslomaa ja nyt saan vihdoin sen kaipaamani ajan elämän järjestämiseen ja pohtimiseen. Saan rauhoittua luvan kanssa eikä kehoni käy ylikierroksilla koko ajan. Ero on huomattava jo viikonlopun jälkeen!
Itsekin kirjoitan välillä runoja, nykyään vähempi kuin ennen mutta kuitenkin. Ne kertovat todella hyvin juuri senhetkisestä tunnetilasta.
Tekee vähän pahaa lukea millaista stressiä ja paniikkia koin monta vuotta sitten. Olen sittemmin rauhoittunut, vaikka tosin edelleen välillä stressaa ja tunnen ajoittaista tyhjyyttä ja elämäntuskaa. Koen kuitenkin iän ja elämän tuomaa varmuutta ja haluan uskoa että tämä henkinen puoli jatkaa paranemistaan.
Terapiassa en sitten saanut käytyä, minäköhän vuonna. Työelämään päädyin onnistuneesti, mutta en voi sanoa sen olleen helppoa, en todellakaan. Silti haluan uskoa ja luottaa siihen että kaikki lopulta menee hyvin.
Iloa tuottavat harrastukset ovat todella tärkeitä, itsellä suorastaan elinehto. Ilman niitä olisin paljon tyhjempi. Lapsiasiasta olen edelleen samaa mieltä. Mulla on jonkinlainen sisäinen kaiho ja suuri vapaudentarve. Nykyisessä elämässäni olen vapaa ja armollinen antamaan aikaa pohdinnoille silloin kun niille on tarvetta.
Mulla on tyhjä olo masentuneena, ja vielä tyhjempi olo oli kun olin lopettanut masennuslääkkeet. Sitten sain uuden lääkkeen venlafaxin ja olo ei ole sen jälkeen ollut läheskään niin usein tyhjä
Tyhjyys on kauneutta.
Venlan pois jättämisen aiheuttamat painajaiset ja oireet. Fantastisia unia. Pelkotiloja. Hikoilua. Yliluonnollisia näkyjä. Enteitä.
Nauttisitte, tava... "tavalliset" ihmiset eivät näitä koe.
Premnas kirjoitti:
Tekee vähän pahaa lukea millaista stressiä ja paniikkia koin monta vuotta sitten. Olen sittemmin rauhoittunut, vaikka tosin edelleen välillä stressaa ja tunnen ajoittaista tyhjyyttä ja elämäntuskaa. Koen kuitenkin iän ja elämän tuomaa varmuutta ja haluan uskoa että tämä henkinen puoli jatkaa paranemistaan.Terapiassa en sitten saanut käytyä, minäköhän vuonna. Työelämään päädyin onnistuneesti, mutta en voi sanoa sen olleen helppoa, en todellakaan. Silti haluan uskoa ja luottaa siihen että kaikki lopulta menee hyvin.
Iloa tuottavat harrastukset ovat todella tärkeitä, itsellä suorastaan elinehto. Ilman niitä olisin paljon tyhjempi. Lapsiasiasta olen edelleen samaa mieltä. Mulla on jonkinlainen sisäinen kaiho ja suuri vapaudentarve. Nykyisessä elämässäni olen vapaa ja armollinen antamaan aikaa pohdinnoille silloin kun niille on tarvetta.
Paljonpa minäkin tiesin. Ei edes kolmea vuotta, jalka temppuilevana ja nyt sitten pääkoppa hajoaa, koska en jaksanutkaan työtäni ja sen stressiä, alkoi koko korttipakka kaatua. Sentään psykoterapia-asia on vihdoin edennyt. Nyt kun olen vihdoin tajunnut ettei tästä mitään tuu.
Olen niin palasina. Kovin enempää palasina en enää voisikaan olla. Se tunne kun ei kestä normaalia elämää tavallisine tunteineen, repii hajalle. En mä pystynyt tähän(kään). Onkohan musta ikinä siihen mitä tämä yhteiskunta odottaa, mihin pitäisi pystyä? Tää on niin toivotonta.
Moi.
Et ole yksin "korttipakan kanssa" - täällä tukinetissä on useita elämän tarinoita joissa fyysinen ja psyykkinen kunto ei ole kestänyt "tässä maassa jossa elää maailman onnellisin kansa"
Mä rupeen ketkeroitumaan elämään, yhteiskuntaan, oman kehon pettämiseen...psyykkeen pettämiseen.
Mietin onko katkeroituminen valinta?
Et ole yksin "korttipakan kanssa" - täällä tukinetissä on useita elämän tarinoita joissa fyysinen ja psyykkinen kunto ei ole kestänyt "tässä maassa jossa elää maailman onnellisin kansa"
Mä rupeen ketkeroitumaan elämään, yhteiskuntaan, oman kehon pettämiseen...psyykkeen pettämiseen.
Mietin onko katkeroituminen valinta?
Tänään olen kuullut useamman kerran telkkarista mainoksen, jossa puhutaan meistä maailman onnellisimpana kansana. Miten surkuhupaisaa. Keneltä lie kysytty? Tänään olen ollut väsynyt ja murheellinen. Se tuli taas puskista, yhtäkkiä.
En tiedä valinnoista. Varmaan tulee katkeruutta kun kokee ettei saa olla sitä mitä on. Mä koen paniikkia siitä että muilla taitaa olla liian korkeat odotukset mun suhteen, enkä ole vieläkään pystynyt huutamaan ääneen että nyt riittää, en jaksa enää.