Terve. Olen vähän päälle kolmekymppinen mies. Avopuolisollani on vaikea masennus, syömishäiriöoireita (ahmimista, kehonkuvan ongelmia jne.) ja pari kertaa on psykoosikin pamahtanut päälle ja laantunut vasta suljetulla. Itsetuhoisuutta ja viiltelyä hänellä oli nuoreampana, ei onneksi enää.
Olemme olleet yhdessä pian 8 vuotta. Hänellä ei käytännöllisesti katsoen ole ystäviä, sillä hän on lähes täysin kykenemätön solmimaan tai ylläpitämään terveitä kaverisuhteita. Välit vanhoihin opiskelukavereihin ovat viilenneet: ei yhteydenottoja hänen puoleltaan, eikä suostu ketään tapaamaan vaikka pyydettäisiin. Nykyään kukaan ei sitten enää edes pyydä. Minun lisäkseni hänen sosiaaliset kontaktinsa ovat vanhemmat ja isoveli perheineen.
Ongelmat juontuvat koulukiusaamisesta ja perhedynamiikasta. Pitkään oli pelkkiä masennushoitajalla käyntejä kerran kuussa, ja eihän sellaisesta mitään apua ole jos on noin solmussa. Kaikki kaatuu sitten minun niskaani, kun kellekään muulle ei voi puhua. Niinpä olen samaan aikaan psykoterapeutti, potilasasiamies ja sosiaalityöntekijä. Avun saaminen hänelle on ollut melko vaikeaa. Kelan tukemaan terapiaan ei pääse vielä pariin vuoteen.
Nyt tilanne viimein näytti hyvältä, sillä puolisolleni oli Kelan kuntoutustutkimuksen jälkeen luvattu paikka C-BASP -ryhmässä. Ryhmä olisi kestänyt elokuusta keväälle, eli se olisi tuonut myös rutiinia ja viikottaisia sosiaalisia tilanteita. Tässä kesällä kuitenkin ilmoitettiin, että ryhmää ei järjestetä (tätä ei perusteltu millään, ei edes koronalla) ja että seruaaviin ryhmiin ei voi jonottaa, koska niiden järjestämisestä ei ole mitään varmuutta. Lisäksi määrättiin – ja painostettiin ottamaan vastaan – lääkkeitä, vaikka aikaisemmin oli sovittu että keskitytään lääkkeettömään hoitoon.

Kyllä korpeaa aika rankasti. Ensinnäkin tuo että jotain hoitoa luvataan ja sitten ilman selittelyjä sanotaan että ei sitä nyt saakaan. Toiseksi tuo lääkeasia. Minä en ole mitenkään kategorisesti lääke- saati lääketiedevastainen, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmistä ei voi jättää oman onnensa nojaan saati puolison ”hoidettavaksi” sillä verukkeella, että no tarjotaanhan me kuitenkin syötäväksi – ja itse asiassa myös painostetaan syömään – lääkkeitä. Lisäksi lääkitykseksi määrättiin Voxraa (bupropioni), mikä on minusta aika riskialtista ihmiselle jolla on taipumusta psykoottisuuteen ja aiemmin myös itsetuhoisuuteen, puhumattakaan siitä että hän on muutenkin koko ajan ahdistunut. Käytännössä minun pitää nyt olla koko ajan varpaillani ja on minun vastuullani hoitaa hänet johonkin avun piiriin sitten jos käy huono tuuri lääkkeen kanssa ja psykoosi kolkuttelee tajunnan ovilla. Vaatii melkoista verbaalijudoa puhua toinen menemään suljetulle osastolle. Minulla on siihen kyllä tarvittavat puheenlahjat, mutta on se silti aivan kamalaa ja todella raskasta hommaa. Mutta minusta on kuitenkin aina parempi jos ihminen menee sinne vapaaehtoisesti kuin että pitäisi lähteä poliisikyydillä.

Mikä tässä systeemissä mättää? Asiat ovat edelleen yhtä vaikeita kuin silloin kun minä tuolla samalla polilla ja MT-systeemissä pyörin. Itse sain onneksi apua psykodynaamisesta terapiasta, jossa kävin kymmenisen vuotta. (Sivuhuomautuksena: tuntui että terapia alkoi auttaa kunnolla vasta kun lopetin kaikki masennuslääkkeet. Ehdin seitsemän vuoden aikana käyttämään noin kymmentä eri mielilalalääkettä, pahimmillaan kahta samaan aikaan, ja siihen päälle vielä bentsot, neuroleptit, ADHD-lääkitys yms. Minun huoleni ja kritiikkini lääkkeitä kohtaan tulee siis omista kokemuksista, mm. pitkästä bentsokoukusta ja aivan hirvittävästä SSRI-vieroituksesta.) Olen todella onnekas ja etuoikeutettu, sillä omaiseni maksoivat käynnit yksityisellä terapeutilla sen jälkeen kun Kelan tuki loppui. Onko niin, ettei Suomessa voi saada kunnollista apua, jos rahaa ei löydy joko omasta tai läheisten lompakosta? Potilasasiamiehellekään ei tee mieli sanoa mitään, kun sitten saa sen hankalan potilaan tai omaisen maineen, ja asiat vaikeutuvat entisestään.

Mitä omainen siis voi tehdä? Ei kai juuri mitään, paitsi kirjoitella tänne. Sain onneksi itse ajan terveyskeskuspsykologille. Sitäkin piti vaatimalla vaatia ja asia järjestyi vasta kun soitin vahingossa psykologipalveluiden esimiehelle vaikka oli tarkoitus soittaa ajanvaraukseen. Kaikilla ei kuitenkaan ole voimia tai verbaalista taitoa siihen että ikään kuin puhuu asioita itselleen.