Minulle mikään muu kuin terveys ei ole koskaan ollut niin tärkeää. Vahvuuteni on, että osaan suhtautua sairauteen kuin sairauteen asiallisesti. Olen aina osannut. Minusta pahuutta on se, että kostaa tuntemattomille. En halua tietää heistä mitään. Enkä tiedäkään. En haluaisi sanoa, mitä ajattelen, mutta tajusin eilen, että tietyissä tapauksissa rikollinenkin voi olla hyvä ihminen. En tiedä, mitä rikollisuus on, mutta joskus rikollisuuden syyt voivat olla samat kuin minun reaktioni siihen tiettyyn ongelmaan joka on jo koko Suomen kansan ongelma. Todellista ilkivaltaa tekevät ihmiset, jotka eivät koskaan jää kiinni. Ammattiauttajan lapsena en itse pysty samaan hyvyyteen kuin tämä eräs ihminen. Mutta olen hänestä riippuvainen. Koska kestää todella kauan, että nään maailmassa taas hyvyyttä. Huomasin ammattiauttajaopiskelijana, että arvot opinnoissa olivat oikeat, mutta en pystyisi auttamaan enää. Jos auttaisin ammatikseni, niin olisin ihmisenä kova ja kylmä. Tämä ei johtunut koulutuksesta vaan niistä ihmisistä joita kohtasin. Jos auttaisin työkseni minulla olisi huumoria, joka auttaisi minua itseäni kestämään. Mutta en silloin enää auttaisi muita. Auttaa voi monella tavalla. Sanouduin irti, koska minusta olisi voinut tulla paha ihminen. Koska hyvyyteen ei vastattu hyvyydellä. Taaskaan. En tehnyt itse mitään pahaa. En halua auttaa ihmisiä. En halua auttaa ihmisiä, koska kukaan ei sanonut, että hyvyyteen pitää vastata hyvyydellä. Joskus se, mikä näyttää kovuudelta ulospäin on peili siitä, että hyvää tekoa siinä ihanteellisessa ihmisessä ei palkittu. Minä en enää välitä ihmisistä. Koska se kääntyi itseään vastaan. Minä välitän vain itsestäni. Minusta tuli tietyn kokemuksen jälkeen välinpitämätön. Sitä on turha enää miettiä miksi. Mutta minun ei tarvitse tehdä mitään, koska kyllä paha kuitenkin saa palkkansa. Minä etsin edelleen suuntaani, koska tulen aina valitsemaan elämääni hyviä ihmisiä ja hyvyyttä. Ammattiauttaminen ei tarkoittanutkaan enää samaa kuin joskus aikoinaan. Ammattiauttaminen on ihmisenä kasvamista ja tervettä itsekkyyttä.

Hienosti kirjoitettu! Vaikka en ammattiauttaja olekaan, enkä tule koskaan olemaan (suunnilleen samoista syistä), voin hyvin samaistua kirjoittamaasi. Välitän vain itsestäni ja niistä, jotka ovat valmiita välittämään myös minusta.

Ammattiauttajiin luottaminen on muuten aika vaikeaa nykyään, kun tietää, ettei ammattiauttaja olekaan automaattisesti hyvä ihminen ja minun kärsimykseni voi hyvinkin olla auttajalle täysin yhdentekevää.

Onneksi hyvyyttä ympärillään voi lisätä, vaikkei siitä tekisikään ammattia. Aina voi keskittyä niihin muutamaan hyvään ihmiseen, jotka sen ansaitsee. Voimia uuden suunnan etsintään!
🌻🙂🌻

Hei Ungalabunga! Nyt koin, että sain vertaistukea. Mitä sitä sit auttaamaan ketään, jos sitä ei kerran edes arvosteta. Mä en sano, et mun opinnot on menny hukkaan, päinvastoin, mut riippuu paljon asiakaskunnasta miten motivoituu. Munkaan hyvyyttä ei ansaitse yksikään esim. alkoholisoitunut rettelöitsijä. En halua, että jonkun tuuurijuopon takia kovetun niin kovaksi, että en reagoi enää terveyteen liittyviin asioihin mitenkään. Asia kyllä kiinnostaa kovastikin, mutta parempi olla niille hyvä jotka sun hyvyyttäsi arvostaa. Ammattiauttamista tehdään kuitenkin koko persoonalla, joten en rupea kuuntelemaan kaikenmaailman hankalia ihmisiä. Kuitenkin nyt tiedän asioista enemmän ja olen oikealla tiellä. Minulla ei ole välinpitämätöntä asennetta terveyttä kohtaan, varsinkaan omaani.

Hei vielä Ungalabunga!

Kerroit mielipiteesi ammattiauttajista. Olen osittain samaa mieltä. Ammattiauttajiin liittyvä luottamusongelma minullakin on. Perheessäni on tehty hyvin selväksi se, mikä on minun roolini ammattiauttajan lapsena. Ammattiauttamiseen liittyvät asiat ovat ehdottoman luottamuksellisia. Minulla on ns. selkärangassa se, että en missään nimessä saa tietää äitini työstä. Tämä johtuu osittain siitäkin, että äitin asiakkailla on yksityisyytensä. Asiakkaat ovat kuitenkin yksityishenkilöitä, emmekä me kuitenkaan tunne heitä. Salassapitovelvollisuus on vähän sama kuin yhteiskunnan rajat. Salassapitovelvollisuus on siis ehdoton, koska et voi koskaan tietää koska asiakkaasi on esim. naapurisi. Onko tämä sitten selvää kaikille terveydenhuollon ammattilaisille? Se, että ihminen diagnoosin takana on kuitenkin persoona ja yksistyishenkilö jota et kuitenkaan tunne? Oman kokemukseni mukaan ohtelu ihmisenä ei aina ole selvää ammattiauttajille. Oman kokemukseni mukaan ammattiauttaja esim. psyyken puolella voi auttaa tiettyyn rajaan asti, mutta juuri siitä syystä, että hän tekee sitä työkseen voi suhde olla joskus tosi hankala. Asiakas ravaa terapioissa vuosia, koska tilanne ei muutu, mutta terapeutti tekee sitä vaan rahasta. Asiakas on kuitenkin alunperin saattanut lähteä hakemaan apua esim. sosiaaliseen syrjintään, jonka on tulkinnut väärin. Tilanne korjaantuu kuitenkin tosiasiassa vasta sitten kun itse ongelma korjaantuu reaalielämässä. Yhteiskunta säästäisi mielestäni mielettömästi verorahoja, jos esim. yliopistossa se ulosjätetty otettaisiin ajoissa joukkoon. Tuhlaa mielettämästi terapeuttejen aikaa ja yhteiskunnan varoja se, että alkuperäistä syystä ei enää voida ratkaista. Ja eihän se ulossuljettukaan enää halua siihen joukkoon jonka vuoksi on hakenut apua, koska sitä on syntynyt huono kokemus. Absurdia. Paras parantaja näissä sosiaalisissa traumoissa on usein se hyvä ystävä, joka on kokenut vähän saman kuvion. Ja myös sellainen yhteisö, joka kunnioittaa sitä luottamusperiaatetta, joka on vähän samankaltainen kuin tällä ulosjätetyllä. En väitä, että terapiasta ei olisi apua, mutta tarvitaan korjaavia kokemuksia. Ja muita keinoja. Terapeutti ja muut tään alan ammattilaisethan eivät nää sinua muissa rooleissa jota olet yhteiskunnassa. Mutta juuri ne muut roolit usein ovat niitä ratkaisevia, jos luottamus säilyy näissä muissa rooleissa.

Tarkoitin siis, että nämä muut roolit ovat usein paljon tärkeämpiä, koska esim. opettaja näkee sinut eri silmin. Ammattiauttajalla ei ole mielestäni oikeutta mennä sekaantumaan opetussuhteeseen. Siinä voi tehdä paljon hallaa opettajan ja oppilaan väliselle luottamukselliselle suhteelle, joka voi olla ratkaiseva kehitysaskel opiskelijan elämässä kohti itsenäistä elämää. Opiskelijan saattaminen negatiiviseen valoon on todella ikävä asia niissä tapauksissa, joissa opettaja ei voi tietää, miksi oppilas reagoi niinkuin reagoi. Yliopistoissa on kyllä nykyään sellainen järjestelmä, joka toimii erittäin hyvin ns. elämänmentorina käytännön elämässä. Siellä ei lähdetä ihmisen patolgisoinnista, vaan siitä että elämäntilanteeseen annetaan käytännön ohjeita, koska opinnot vaativat paljon. Olen kokenut itse tämän järjestelmän todella hyvänä, ja harmittaa, että edelleen esteenä on nämä tietyt elämää patologisoivat instanssit. Joskus opettaja voi olla paljon parempi elämäntilanteen ratkaisija, koska hän näkee opiskelijan vahvuudet ja on opettajana mukana oppilaan elämässä.

Ammattiauttamisesta vielä. Ammattiauttaja voi helposti käyttää ns. heikomaan asemaa väärin. Jos esim. alkoholistista sairastunut menee pois tolaltaan, oman kokemukseni mukaan hän usein jää yksin tilanteeseen. Oikeuteen harvoin kannattaa vetää tällaisia asioita, mutta surullista on, että tällaisia juttuja on vaikeaa todistaa. Kuitenkin uhri tietää miksi reagoi. Ihmisten häiriköinti on sairasta. Kenelläkään ei ole oikeus elää muuta kuin omaa elämäänsä. Ja totuushan on se, että kateus on usein niin kova, että ei halutakaan tulla vastaan elävässä elämässä.

Tarkennukseksi vielä, että en tarkoittanut, että kaikki ammattiauttajat ovat tällaisia. Asiakas täytyy kuitenkin tuntea, ja ammattiauttajalla täytyy olla elämänkokemusta ja tietämystä, että hän pystyy auttamaan. Myös sairaudesta kuin sairaudesta toipuvan aseman hyväksikäytön koen niin moraalittomana, että voi voi. Ihminen joka hoitaa psyykeensä kuntoon on hyvin usein niin paljon terveempi kuin ihminen joka ei ole koskaan käynyt esim. terapiassa. Miksi näitä itseään myös henkisesti hoitavia kohtaan on edelleen ennakkoluuloja? Elämmekö vieläkin keskiajalla? Näyttää todellakin välillä siltä. Asioiden käsittely on aivan eri asia kuin asioissa pyöriminen. Eihän terapia-asiat kuulu muutenkaan ulkopuolisille. Minullakaan ei ole mitään tarvetta puhua mistään mielenterveysasioista yleensä ihmisille. Enkä ole siihen mitään lupaa antanut. Muiden ihmisten kanssa sitä haluaa puhua ihan tavallisista asioista. Ei se, että ihminen tarvitsee joskus ammattiapua tarkoita sitä, etteikö hän pärjäisi elämässä. Ja vaikka tämä kirjoitukseni nyt luettaisiin uteliaisuudella, niin emmehän me toisiamme tunne.

Lisäyksenä edelliseen. Itse koen ainakin, että on ehdottoman tärkeää tiettyyn rajaan asti käsitellä esim. vaikeaan päättyneeseen parisuhteeseen liittyvät asiat. Ihmiset näyttävät nykyään kaatavan vanhat parisuhdetraumansa seuraavan kumppanin päälle. Tämähän on juuri kuvio joka ajaa ihmisiä terapioihin ja ties minne. Minä ainakin myönnän, että olen hyötynyt siitä, että kun päälleni syljettiin ties kuinka monennen kerran ties mitä heknkistä kuonaa niin olen hoitamassa itsenäsi siitä kuntoon.
Olen saanut selkeät ohjeet, että ei kannata olla näiden ihmisten kanssa missään tekemisissä. Minulla on kuitenkin oikeus voida hyvin. Tietyistä kuvioista sitä vaan lähtee lätkimään, koska tietää että ei ole ansainnut saamansa kohtelua. Yksin on hyvä elää. Ei ole ketään sylkemässä päälle.

Hei,

Luin ketjun muutamaan kertaan ja joitakin asioita jäi mieleen ja joitakin varmasti unohtuu. Päällimäiseksi jäi tunne, että koet sen, että ammattiauttajat suhtautuvat asiaan ammatillisesti, jotenkin "etäännyttävänä" tai kylmänä. Itse olen sos.ter. alan ammattilainen ja koen hyvin tärkeäksi ammatillisen työotteen. Muuten työ, joka on jo muutenkin rankkaa, muodostuu kestämättömäksi. Se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi olla kylmä tai ottaa etäisyyttä. Se tarkoittaa sitä, että itselleen täytyy tehdä hyvin selväksi se, että asiakkaat/potilaat eivät ole ystäviä. Samanlaista emotionaalista suhdetta ei voi olla ammattiauttajan ja ystävän kanssa. Itse vuosia terapiassa käyneenä olen kiitollien siitä, että vihdoin löysin terapeutin, jonka kanssa homma toimii hyvin. Jollakin terapeutilla meni sormi suuhun minun kertoessani omaa tarinaani, toiset eivät olleet läsnä, joku kyllä kuunteli, muttei osannut auttaa eteenpäin. Nyt olen löytänyt terapeutin, joka on positiivinen, tukee tarvittauessa, mutta ilmeisesti se, mitä minä tarvitsen on rehellisyys ja raadolliset sanat. Hän uskaltaa sanoa sen, mikä olisi ystäviltäni liikaa vaadittu. Hänen sanomanaan tunteet eivät tule asioiden väliin. Joudun itse kohtaamaan pelkoni, estoni, epävarmuuteni...ja tiedän, että hän auttaa minua siinä. Olennaista on löytää omanlainen terapiamuoto ja oikea ihminen. Etsiminen voi olla vaivalloista ja rankkaa, mutta lopputulos palkitsee.

Mitä tulee siihen, että säästettäisiin paljon rahaa, mikäli esim. ulkopuolelle suljetut opsikelijat otettaisiin ajoissa mukaan, eikä tarvitsisi mennä terapeutille. Olet oikeassa. Se ei vain ole kovin realistinen kuva. Aina tulee tilanteita, joissa osa sopeutuu paremmin kuin joku toinen. Sitä varten tuki on olemassa. Ilkeä totuus on myös se, että muita et voi muuttaa vaikka kuinka haluaisit. Itseäsi voit! Ja se on iloinen oivallus. Ainakin itselläni se oli. Ymmärsin, ettei tarvitse roikkua uhrin roolissa. Voin vaihtaa sen oman polkunsa tallaajan rooliin. Se sopi minulle paremmin. Tuo muutos toi mukanaan myös huomattavan määrän onnea, iloa ja hetkestä nauttimista. Sitä myötä elämäni sujahti kuin varkain aivan uusille urille. Uskalsin enemmän, pelkäsin vähemmän, löysin uudet harrastukset, uusia ystäviä. Ja jokainen positiivinen kokemus vahvistaa uskoa siitä, että ei se elämä kaadu, vaikka esteitä eteen tuleekin.

Kaikkea hyvää.
🙂🌻

Hei Fenix 30!

En kommentoi muuta kuin sitä, että täällähän suorastaan kilpaillaan kuka on terapiaa hakeneista selviytynyt parhaiten. Ei kait tarkoitus ole, että se olisi mikään kilpailu. En koe sellaista kovinkaan empaattisena. Huomasin, että mekään emme osaa auttaa toisiamme. Mitä tulee terapioihin, en tarvitse täältä neuvoa siihen. Lähinnä käytän tätä yhtenä keinona selkeyttää ajatuksiani. Mehän emme tunne toisiamme. Hyvää jatkoa!

Hei Fenix30!

Pahoittelen, että sanon tämän suoraan. Juuri tuo, että tehdään selväksi, että potilaan kanssa ei ollla ystäviä voi olla joillekin ihmisille tosiaan se este, että turvautuu mieluummi ihan muihin ihmisiin. Jos vaikka alkoholisti hyökkää kimppuusi, niin eipä siinä paljon auta se, että siellä norsunluutornissa sitten käydän läpi tilannetta. Vahinko on tapahtunut jo ja esim.unirytmisi on jo mennyt sekaisin. Toiset vaan ovat henkisesti niin hyvistä olosuhteista, että tuntuu suorastaan tekopyhältä joissain tilanteissa, että meidät ohjataan hakemaan apua. Oikeuteen kannattaa harvoin lähteä, jos mielenterveys järkkyy syistä ,joilla ei ole mitään tekemistä perheesi kanssa. Kaikilla ei vain ole keinoja tämän yhteiskunnan ongelmien kohtaamiseen. Olen myös huomannut omasta kokemuksestani, että terveydenhuollossa on töissä kaikenlaisia ihmisiä. Omat taustat olisi hyvä selvittää, ennekuin hakeutuu hoitoalalle ettei hoitele siellä vain itseään. Sitä tehdään kuitenkin hyvin harvoin. Itse totesin farmasian opiskelijana, että työ on sen verran rankkaa, etten halua ottaa omia terveysriskejä. Olen kuitenkin teoriassa edelleen hyvin kiinnostunut asioista. Myönnän silti että pelkään huumeveikkoja yms. rikollisia yms. Kyllä he ovat arvaamattomia. Ei minun tehtäväni ole auttaa, jos en itse halua. Saattaa kuulostaa itsekkältä, mutta joskus vain täytyy todeta että jo on mennyt terveydenhuollosa kaikkien ihmisten ymmärtäminen yli. Ei ole enä suhteellisuuden tajuakaan, kun on nähty kaikenlaisia potilastapauksia. Oma heikkouteni on juuri tällainen häiriökäytös ja se, että harmittaa, että kun ihminen itse hoitaa psyykeensä kuntoon huomaa, että kansa elää edelleen keskiajalla. Se kuka sitten itsensä hoitaneista saa uuden ystäväpiirin on varmaan ihan sattumaa. Itse olen edelleen tarkka luottamuksesta, joten varmaan seurani ei sitten ole haluttua koska lärppä ja hölhöhän on aina helppoa seuraa.

Hei White Prinsess,

Minulle tuli tunne, että olen jotenkin loukannut sinua olemalla keskusteluun tuomastasi asiasta eri mieltä. Tämä ei ole ollut tarkoitukseni. Kuten ei myöskään missään tapauksessa kilpailla siitä, kuka on saanut parhaan avun terapiasta/voi parhaiten jne. Jokaisella on oma polkunsa ja omat kokemuksensa.

Omassa työssäni kohtaan väkivaltaista käytöstä säännöllisen epäsäännöllisesti. Se tulee useimmiten vastaan juuri silloin, kun sitä vähiten odotan tai kun olen juuri ehtinyt laskea omat suojamuurini hiukan alemmas. Väkivalta pelottaa minua. Sen uhkakin pelottaa minua. Olen kanssasi aivan samaa mieltä, että olisi ihanteellista, jos hoitoalalla työskentelevien motiivit ja taustat selvitettäisiin. Rikosten osalta näin jo tehdään, mutta myös "auttajan varjoon" tutustuminen olisi äärimmäisen tärkeää. Sos.ter. puolen etiikkaan kuuluu voimaakkaasti se, että autetaan - kaikkia. Toisinaan auttaminen on hyvin vaikeaa. Ihmisen, jonka tiedän tehneen paljon pahaa toiselle ihmiselle, ymmärtäminen on vaikeaa. Se ei kuitenkaan sulje pois häneltä oikeutta tulla autetuksi ja kohdatuksi. Usein inhottava käytös on reaktio johonkin syvemmällä olevaan. Opittu malli: jos haavoitan, minua ei haavoiteta, ainakaan niin helposti tai jos minua pelätään, minun tarvitsee pelätä vähemmän. Mikäli saa oikeanlaista apua, ja on apua valmis ottamaan vastaan, niin ammattiavulla voi todella merkittävästi muuttaa elämänsä suuntaa. Näin minä uskon. Ja jos en uskoisi, en työssänikään päivääkään jaksaisi.

Mitä tulee huonojen kokemusten jälkeen uudelleeen ystävystymiseen: on ihan viisasta olla varovainen. Ei kukaan kekstä eikä halua huonoja kokemuksia toinen toisensa perään. Kyllä ne oikeat ihmiset aikanaan tulevat vastaan ja kun tulevat, tunnistat heidät kyllä. Ehkä se todella on niin, että "lörpät" saavat helpommin ystäviä. Kun itse uskaltauduin ihmisille kertomaan omista huonoista kokemuksistani ja terapiastani, yllättävän monesti reaktio oli "Vau, oletpa rohkea!" tai "Hei, niin minäkin!". Olin odottanut tuomiota, negatiivista palautetta, pelännyt välien katakisemista, tyhmänä pitämistä ja hullun leimaa. Itseasiassa, kun olen olen avoimesti vähän vinksahtanut, on olo paljon terveempi. Kuulostaa hullulta, vai mitä? 😉

Hei Fenix30!

Kiitos vastauksestasi. Pahoittelen omasta puolestanikin väärinymmärrystä. Tässä nettituessa on aina se vaara, että sanat ymmärretään väärin. Väkivalta on minulle täysin tuntematon käsite mitä tulee omaan perhetaustaani. Perheessäni väkivalta on aina ollut kielletty asia, mutta olen kohdannut sitä viimeaikoina muulta taholta. Myös henkistä väkivaltaa, josta en halua sen enempää tässä puhua. Olen kohdannut myös liikaa häiriökäytöstä yms. Kaikelle tällaiselle olen hyvin herkkä. Perheessä opitut mallit vaikuttavat hyvin paljon siihen, miten aikuisena käyttäytyy. Jos väkivalta kielletään kasvatuksessa ei sitä aikuisenakaan tee. Samaten on rajojen laita. Mitä tulee taas siihen, kun olen kertonut jotain kokemastani joillekin, niin olen kyllä jäänyt asian kanssa tosi yksin. Ihmiset ovat niin kiireisiä. Ihmiset ovat kääntäneet selkänsä, ja perustaneet käsituksensä minuun omiin mielikuviinsa, jolla ei ole mitään totuuspohjaa. Aika kylmää. Toisaalta minulla ei ole tarvetta edes puhua kokemastani, koska haluan tehdä normaaleja asioita ihmisten kanssa. Ajoittain kuitenkin on tarve puhua. Kuitenkin se, jos haluaa puhua mieltä järkyttäneistä asioista menee aina kokeneen ehdoilla. Tätä ei usein tajuta. Tunnekokemukseni on täysin normaali. Kenen tahansa psyyke voi traumatisoitua ja mieli järkkyä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä ja sitten usein käy niin, että se joka on käsitellyt riittävästi asioitaan on se tervein osapuoli. Minulla on kuitenkin tarve elää ihan normaalia elämää ja tutustua normaalisti sisällökkäihin ihmisin. Esim. jenkeissähän suurin osa käy terapiassa. Kyse on Suomessa mielestäni vieläkin tietämättömyydestä. Terapiahan on ihan eri asia nähdä asiat kuin lääketieteellinen näkökulma. Fiksu vaikenee, koska ei tiedä asioista jotka eivät kuulu hänelle. Tyhmä perustaa käsitykksensä joihinkin mielikuviin, jotka eivät ole realistisia. Kiva oli joka tapauksessa täällä vaihtaa mielipiteitä asioista tietävän kanssa. Ja eihän minulle sinun terapiasi kuulu sen tarkemmin... 😉

Lisäyksenä vielä aiemmin kirjoittamaani. Väkivalta pelottaa myös minua ja myös sen uhka. Ihmistä joka on tehnyt pahaa toiselle tai rikkonut häne rajansa on vaikea auttaa ja yleensäkin kohdata. Vaikka kuinka ymmärtäisi, että syyt käytökselle ei yleensä ole itsessä vaan tiedostamattomissa asioissa ihan muualla on silti usein ihmeissään, koska oma tausta on niin erilainen. Täydellistä kotiahan ei ole, mutta riittäviä koteja on paljon. Kaikilla on historiansa. Tuntemattoman ihmisen lietsominen pelkotilaan on vain asia, jota ei pidä hyväksyä. Uhkalua ei pidä hyväksyä. Itseään kuitenkin saa puolustaa henkisesti. Rajat saa pitää, jos ne toisilla on hukassa. Minä en ole vastuussa ihmisistä, jotka eivät ole hoitaneet itseään kuntoon. Oma tehtäväni on ainostaan ottaa vastuu itsestäni ja suojella itseäni. Kiitos väkivaltaan liittyvästä asiantuntija tiedosta. Siitä oli paljon apua.

Hei Fenix30!

Olet oikeassa siinä, että inhottava käytös on yleensä oire jostain syvemmällä olevasta. Siitä huolimatta vaikka kuinka tietäisi, että nämä ihmiset ovat usein jääneet vaille tärkeää perusvuorovaikutusta ja rajoja, (eivätkä siksi kykyne tuntemaan empatiaa, koska eivät ole sitä saaneet itse)niin koen hyvin rasittavana sen, että tällanen käytös vain lisääntyy ja lisääntyy yhteiskunnassa. Vaikka heille on ymmärtäjänsä, niin mites siten me, joita he yrittävät haavoittaa? Persoonaan terveyteen ja ulkonäköön kohdistuvat loukkauksethan ovat loukkauksia, joita ei tarvitse ottaa vastaan. Lisäksi se hienovaraiseen psykologiaan perustuva työ, jota tietyt ihmiset ovat tehneet eteesi tietyissä korkeakouluissa persoonasi vahvistamiseen on vaarassa tällaista käytöstä kohdatessa. Ehkä ainut keino, jotta persoonasi ei haavoittusi uudestaan on suojata itseään tällaisilta ihmisiltä. Empaattisen ihmisen empatiakyvyn hyväksikäyttö on mielestäni asia, joka kertoo erittäin pahoista perusvuorovaikutusongemista. Tällainen vuorovaikutusongelma on seikka, josta häiriökäytöksen kohteeksi joutunut ei ole vastuussa. Empatian hyväksikäyttö voi johtaa pahimmassa tapauksessa tämän hienon taidon kovettamiseen persoonassa. Sen esille houkuttelu uudestaan onkin sitten taas kierre, jka herättää kysymyksen, että kuka loppujen lopuksi on vastuussa empatiakyvyttömistä ihmisisistä? Tietyissä yhteisöissä Suomessa ei empatiakykyä kuitenkaan vaurioiteta, koska tämä tunneälyn osa-alue on yksi pienen yhteisön arvokkaan sosiaalisen pääoman säilymisen ehtoja.