Näin itsemurhien tehneiden muistopäivänä tulee ajateltua juuri omia kavereita jotka ei syystä tai toisesta jaksaneet elää keskuudessamme. Poismenon kynnyksellä käyneenä kerron asiasta kysyneille, että psykiatrini sanoi: jokainen tehköön elämälleen mitä haluaa, kunhan sen päätöksensä on tehnyt terveenä. Tuo lause kuulostaa aluksi karmeelta, mutta tuskimpa kukaan henkisesti terveenä itseään tappaa.
Olen jo "vanha" ilmeisesti lasten takia takia jaksoin taistella työelämässäkin yli viiskymppiseksi. Masennusta podin jo hyvin varhaisesta nuoruusiästä alkaen. Lopulta seinä nousi vastaan, oli vain kaksi tapaa jatkaa joko lopettaa päivänsä tai hakea tervesasemalta apua, menin kuitenkin lekurille vaikka suhtauduin heihin hyvin epäillen. Tarina on liian pitkä ja raskas, en jaksa kertoa sitä nyt. Mutta kun alkoi pikku toipuminen, alkoi itsetuhoisuudenkin mahdollisuus kasvaa ja tunsin jopa hyvää helpotusta kun sen päätöksen tuhosta tein. Olen niin huono kun en tässäkään onnistunut, oli ajatukseni kun palasin tähän maailmaan.
Pitkällisten terapioiden jälkeen ajatukseni on, että itsemurhan voi tehdä vain niin kauan kun on elossa, yritän elää vielä tämän päivän ja huomenna ajattelen toivottavasti samoin.
Itsemurhaa ajattelevat kohtalotoverit menkää hakemaan ulkopuolista apua ajoissa ja jos sitä ei heti tarjota se pitää vaatimalla vaatia, vaikka voimavarat on siinä vaiheessa vähissä.

Kiitos vastauksesta EVK! Hyvä tuo psykiatrisi näkökulma. Kaipa minä masennusta sairastan, vaikka jotenkin mietin, olenko vain laiska ja saamaton ja selittelen sitä muka masennuksella. Mutta joko tarvitsen järeämpää apua ja pysähtymistä omasta hyvinvoinnista huolehtimisen äärelle, tai sitten on vaan oikeasti hyvä idea kuolla pois. Ja tuntuisi oudolta olla ainoa tuntemani henkilö, joka on niin huono ja tarpeeton, ettei ansaitse elää.

Ehkä seuraavalla lääkärikäynnillä kiinnitän tietoisesti huomiota siihen, että kerron, miltä oikeasti tuntuu. Ja että lääkkeen vaihto pelottaa. Jos sitten pääsisi miettimään muitakin vaihtoehtoja kuin elämäni lopettaminen. Vaikka hävettää sellainen, tuntuu huomion hakemiselta. Ärsyttää kun ei osaa selviytyä itse.

Jes. Kynttä isketään vielä ketoon, sanoi Kalle Päätalo romaaneissaan. No vitsit sikseen. Jokainen meistä ihmisistä sairastuu masennukseenkin omaan "tahtiinsa" samoin kuntoutuminenkin etenee aivan yksilöllisesti. Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa tapaa,keinoa tai lääkettä jolla siitä takuuvarmasti parannutaan. Mulla auttoi terapiat ja sen tukena lääkitys, merkityksellinen oli myös vertaistukiryhmistä saama apu etenkin sairauden alkuvaiheessa, kun en tuntenut koko sairautta. Masennusksen kautta opin tuntemaan itseäni ja pystyn nykyään olemaan armollinen, enkä vaadi yliodotuksia ruorituksiltani. Kaikenkaikkiaan olen joutunut tekemään tietoisia elämäntapamuutoksia aivan ajattelun tasolta asti.
Minä löysin vertaistukiryhmäni mieli maasta ry:n kautta, jolla on ryhmiä ympäri suomea, toki ryhmiä on varmasti muillakin järjästöillä, esim mielenterveysseura ja paikalliset mielenterveysyhdistykset, joista minulla ei ole kokemusta. Valistuneet mielenterveyden hoitajat tietää kertoa paikallisen tilanteen. Eipä unhoiteta myöskään tätä tukinetin palveluita, täälläkin saa mielestäni myös yksillöllistä tukea. Hyvää syksyä kanssakulkijoille.

Kiitos tuosta vertaisryhmäajatuksesta. Sellainen voisi olla näkökulmaa avartavaa. Täytyypä tutkia asiaa.

Mietin tänään elämääni ja tajusin, että vedän koko ajan epätoivoisesti jotain säälittävää roolia. Koetan näyttää reippaammalta kuin olen, etten pettyisi jos kukaan ei kuuntelisikaan jos kerron todellisesta olostani. Heitän tyhmää vitsiä, etteivät synkät ajatukset pääsisi valtaamaan mieltäni. Näytän aktiiviselta, kun ängen mukaan kaikkeen toimintaan, mutta vain koska jos en tee niin, kukaan ei halua olla kanssani. Toisaalta vetäydyn jo valmiiksi kauemmas muista vapaammissa tilanteissa, etten pettyisi, kun jään yksin.

Eikö toisaalta ole aika ymmärrettäviä nuo itsetuhoiset mietteet, jos on aina ollut joka suhteessa kertakaikkisen vääränlainen? Jos ei ole ikinä kokenut, että tekisi kenenkään elämästä yhtään parempaa vain sillä, että on itsensä? Jos on vain haitta ja pakollinen kestettävä muille? Lapset ja puoliso toki rakastavat, kun eivät paremmasta tiedä. Mutta äitinäkin olen jatkuvasti liian jaksamaton, liian hermostuva, liian epäjärjestelmällinen.

En tietenkään tee mitään itselleni, koska tiedän suurinpiirtein, miten lapsen mieli yleensä toimii, ja omilleni olen kaikessa vääränlaisuudessani korvaamaton. Mutta jos ihan rehellisesti sanon, niin aivan tuhottoman raskasta tämä on. Kaikesta muusta pääsee eroon, mutta itsestään ei niin kauan kuin hengissä pysyy. Itseään voi kehittää, ja voi tahdonvoimalla tehdä asiat paremmin, mutta voimani yrittämiseen ovat ihan oikeasti lopussa. En jaksa olla kuin tällainen kaikkien elämän huonommaksi tekevä häviäjä, ja sekin on tavallaan raskasta. Joskus olisi kiva tuntea itsensä hyväksi tyypiksi omana itsenään. Tai ei vain kiva, vaan sitä tunnetta oikeasti tarvitsisi.

Muistaakseni Martti Paloheimo kirjoitti jossain kirjassaan, että on olemassa "luonnostaan pahoja ihmisiä". Olen miettinyt, että ehkä olen itse luonnostaan tarpeeton, osaamaton ja yhteisön kannalta haitallinen. Nämä tunteet olivat vuosikausia poissa, kun tarkkaavaisuushäiriö antoi selityksen osalle vaikeuksistani, mutta nyt nämä mietteet ovat tulleet takaisin. Tiedän, että masennukseen kuuluvat arvottomuuden, syyllisyyden ja itseinhon tunteet, mutta omalla kohdalla ne tuntuvat hyvin todellisilta. Ehkä siksikin, että mietin joskus, olenko edes masentunut vai vain realisti. Univaikeudet, väsymys ja saamattomuus puhuisivat sen puolesta, mutta sitten taas nautin kyllä monista asioista, innostun kaikenlaisesta ja heitän läppää ihmisten kanssa. Luulin jo, että tämä olisi jäänyt nuoruuteen tämä itsehalveksunta, mutta kun se kymmenen vuoden jälkeen hiipii takaisin, tulee väkisin mieleen, että ehkä vain pitkästä aikaa tajuan, millainen epäonnistuja olen.

Tulipa itsesäälivuodatusta. Koetan vain päästä jyvälle tunteistani. Haluaisin lasteni oppivan ymmärtämään, miten mahtavia tyyppejä he ovat, mutta itse en pysty tällä hetkellä aidon itseni rakastamisen mallia näyttämään.