Hei maanvaiva.
Tuo kirjoituksesi olisi voinut olla minun kirjoittamani, niin samalla lailla tunnen minäkin. Osuit naulan kantaan. Minä haluaisin vain olla yksin ja rauhassa ja kuntoutuskurssi jossa olin, oli pakkopullaa eikä sen vuoksi ollut antoisa. Menin sinne vain hoitajani pakottamana kun en uskaltanut olla menemättäkään. Ja just sosiaaliseksi ihmiseksi pakottaminen saa minut voimaan huonosti.

maanvaiva ja nymph, olen läpikäynyt samaa pakolla sosiaaliseksi tekemistä.
kuntoutuksen nimissä kulkevaa pakkopullaa, jossa valmiiiksi jo sosiaaliset ihmiset määräävät askelten tahdin ja huomaan taas kerran, kuinka yksin minä olenkaan, joukossakin.
ihmistä ei voi sovittaa väkisellä toisenlaiseen muottiin. me jokainen olemme erikokoa ja aivan eri sielukokoa. ihmiset, jotka ovat erilaisia koittavat meidät väkisin puristaa samaan tuubiin ns. valtaväestön kanssa.
kun on ikänsä ollut arka ja joukon ulkopuolinen, niin keskelle laumaa nakkaaminen kaikenlaisen kurssituksen ja muka kuntotuksen nimissä ainakin omalla kohdalla huononsi tilannetta niin paljon, että molenmista lähdin kesken kotiin.
sitten mnut unohdettiinkin lopullisesti. lyötiin leima otsaan, jossa luki herkkä ja sopeutumaton.
voimia!

Hei teille. aika hyvin kuitenkin meni eka viikko, ehkä siksi, että sain pitää kannettavaa mukana ja aina vapaa aikana minä haukuin kurssia netissä, sitten jaksoi taas seurustella. En minä montakaan sanaa kuitenkaan sanonut eikä se oikeastaan ketään näyttänyt vaivaava. Aina kun tuli minu vuoro jotain sanoa, kysyin saako miettiä vähän aikaa ja siihen suostuttiin ja sitten ei kukaan muistanut enää minuun palatakaan.
Vaikka aika raskasta on kuunnellakin toisia monta päivää, kun kuitenki piti olla läsnä eikä edes ajatuksissaan uskaltanut lähteä omiin maailmoihin.

Minussa on heränyt ajatus, että minä nyt olen tämmöinen eikä minusta muunlaista enää saa. Minun pitää vaan odottaa, että terppa, lääkäri ja läheiseni huomaavat saman ja sitten ehkä saankin olla rauhassa omissa oloissani.

Hei.
Tuolla Tukiaseman keskusteluissa kävin lueskelemassa eka kertaa noita kirjoituksia ja tää yksinäisyys ja pakkososiaalistaminen sattui silmiini eräässä ketjussa. Jotkut ihmiset luulee tietävänsä mikä auttaa asiaan. Että sosiaalisuutta voi opetella kuten ruoanlaittoa 😝 Uskomatonta. Se ei mielestäni pidä paikkaansa ja ehkä pätee joidenkin kohdalla että sitä voi opetella mutta tähän ikään ehtineenä ja omissa "nahoissa" tunteneena rohkenen olla sitä mieltä että me ihmiset ollaan niin eri luonteisia jo lähtökohtaisesti, että tuollainen yleistäminen on tietämättömyyttä.
Täällä Tukinetissä on mielestäni ymmärretty asia paremmin ja varsinkin ymmärretään toista ihmistä paremmin.
Pakkososiaalistaminen saa meissä herkempiluonteisissa aikaan vain pakokauhua ja vetäytymään entistä enemmän omiin maailmoihin.

Nympf pieni, jos sinä varsinaiseen paikkaan, kuin Tukiasemalle eksyit.
Siitä paikasta minulla ei ole entisenä heidän käyttäjänään mitään hyvää sanottavaa. Ainoastaan sanoa, että todella apua kaipaavia siellä ei ole, vaan niitä besser wissereitä, jotka tietävät asiasi ja elämäsi parenmin ja mollaavat sinut maan rakoon.
Ylläpito ei siellä puutu kirjoitteluun, jos sinulla itsellä ei ole vahvaa tahtoa jaksaa valittaa ainakin 5x ennenkuin tulet kuulluksi. Ja chatin puolella siellä on tietty sisäpiiri ja yksi napa, jota kaikki vuorollaan nuoleskelevat.
Ja vaikka hänestä valittaa ylläpidolle, mitään ei tapahdu. Hän rupesi minua vainoamaan, niin kaun, että minun piti kadota sieltä.
Tämän haluan sanoa varoituksen sanaksi ja toivon, että ylläpito julkaisee tämän, ettei kukaan tule siellä enenmän sairaaksi, kuin onkaan.
Netissä ja etenkin siellä on helppoa nimimerkin suojista sanoa mitä vaan.
Olkaa varovaisia siellä

Minä kyllä kirjotan molemmilla foorumeilla. Ennen aina tappelin tukiasemalla, olin aina bannissa ja oli vaan pieni joukko joka minua millään tavalla sieti. Ja sain kyllä välillä mitä vaan vastauksia, itse kirjotin lähes pelkkää sontaa.

Nykysin minä pärjään siellä todella hyvin, en ole ollut pitkään aikaan jäähyllä ja todella harvoin saan huonoja vastauksia tai herjauksia. Ja nekin herjat kyllä ylläpito nopeasti poistaa ja yritän siten olla ettei niitä ole ollutkaan.
mutta niihän sitä saa mitä vaan vastauksia missä vaan foorumilla jos kirjotuksia ei ennakkomoderoija, niin sai täällä tukinetissäkin ennen ennakkomoderointia.

Kuitenkin minusta on hyvä, kun on tämmöinen foorumi kuin tää tukinet. Täällä uskaltaa lähes mistä vaan puhua.
Sitten on hyvä, kun on tukiasema ja muita samanlaisia foorumeita missä voi niistä helpommista asioista puhua. Mutta joista kuitenki haluaa netissä puhua.

Toivon, että palataan ketjun asiaan, koska aihe on minulle tärkiä. Oikeasti olen kurssilla enkä minä saisi paljon netissä ollakaa. Olen kyllä aika vähän mutta välillä en vaan kestä olla ihmisten seurassa tai olenhan sitä netissäkin ollessa. Mutta tässä saa silti olla omissa ajatuksissaan.

Minusta on outoa, kun minun sosiaalinen pelkoni alkoi äidin itsemurhan jälkeen, sitä ennen olin aivan tavallinen nuori. Kun minä palasin äidin itsarin jälkeen kouluun, niin kuulin alituiseen kuinka muut puhuivat hullusta äidistäni. Jos minä sanoin jotain, niin sain vastauksia että olen yhtä hullu kuin äitini.
Tuntui, että kaupan kassajonossa kaikki tiesi minun ja äitini olevan hulluja jne.

Miksi ihmeessä minä en palaa normaaliksi, kun kukaan ei enää puhu äidistäni.

Minulla oli paljon ongelmia hyperventilaatikohtauksien takia yläasteella. Minua ei saatu puhumaan ja lopulta ratkaisu oli lääkitys, perheterapia ja koulussa ei tarvinnut tehdä mitään, muuta kuin osallistua tunneille "läsnäolijana", ei esitelmiä, ei äänen lukemista jne. Tein mitä vain että sain perheterapian loppumaan ja onneksi koulu alkoi sujua "kokeet" ja äiti puhui aina puolestani ja perheterapia loppui. Onneksi en enää muista paljoa siitä ajasta 🙂 Elämä oli helppoa loppu yläasteen kun sai vain olla tunneilla tekemättä mitään ja kotona sain olla yksin. Vaikeaa on aina ollut se että ihmiset tietävät kuka minä olen ja minun ongelmistani (olin pieneltä paikkakunnalta), mutta eihän niistä kannata välittää. Antaa ihmisten vain puhua jos se niitä auttaa ja aina tulee joku uusi puheenaihe...

Voitte vaan kuvitella mitä sain yläasteen jälkeen kestää. Kaikki pakolliset sosiaaliset kontaktit uusiin ihmisiin ja ihmisten kanssa oleminen, on ollut jotain sanoin kuvaamatonta ☹️ Nyt nekin alkaa sujua jotenkin 10 vuoden harjoittelun jälkeen, kun ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin kestä tai kuole. Omana itsenä oleminen, puhuminen ongelmistani ja ihmisten sietäminen lähellä ovat enää "suuuria" ongelmiani. Tosin elämänhalun olen kadottanut nyt, ei jaksa enää ongelmia ihmisten parissa. Kunpa voisin olla erakkona, jossain tuolla kaukana erämaassa 🙂

Minusta oltiin huolissaan pari vuotta perheterapian jälkeen että menenkö aikuisena terapiaan jos tarvitsisi, olisihan minun pitänyt sanoa mitä ajattelin. En ikinä ja tarvitsisin apua nyt heti(mitenhän minä sinne hakisin jos puhelimella en edes voi soittaa ja psyykkisiä ongelmia perheeni parissa ei voitu hyväksyä niitä ei ole "olemassa"), mutta jos ihmistä ei saada puhumaan niin ei.

Käykää hyvät ihmiset terapiassa, jos sitä teille tarjotaan. Vaikka se olisi sietämätöntä, jos joku voi teitä auttaa ottakaa apu ihmeessä vastaan. Hyvähän se minun tietenkin on jälkikäteen sanoa, kun en itse voinut apua vastaanottaa 🙂 Hain nyt itse apua, kun opin viime kesänä puhumaan puhelimessa, ilman hirveää paniikkia 🙂 Toivottavasti voin nyt ottaa avun vastaan ja siitä avusta mitä saan olisi apua. Lopun elämä tällaisena olisi aika sietämätöntä eikä itsemurha enää ole kaukana.

Kiitos pitkästä kirjotuksestasi Hanskili.
Meillä on asiat ihan toisinpäin, minusta tuntuu, että minä teen itsemurhan, jos en saa rauhassa elää ihan tämmöisenä ihmisenä. Enkä minä tarkota, että en kävisi terapiassa, käyn siellä ihan hyvin, jos se ei yritä tehdä minusta sosiaalista ihmistä. Mutta näihin monen viikon kursseihin minä en enää lähe, sen minä päätin. Minä tulen siellä huluksi enemmän, minulla on kauhia koti-ikäväkin.

Minä en oikeastaan puhu terapiassa ikinä etten siksi halua olla ihmisten kanssa, kun häpiän äitini itsemurhaa. Koska tiedän, että jos puhuisin, niin terppa saisi jotenkin sönkättyä ettei siinä ole mitään hävettävää. Sitten ei olisikaan enää syytä olla ei-sosiaalinen ja olisinkin ehkä sosiaalilnen. Mutta en halua olla sosiaallinen, haluan olla tämmöinen.

Maanvaiva, ymmärrän sinua tosi hyvin. Minulla on ihan sama juttu. Mulla olis myös viimeinen jakso kurssistani edessä kohtapuoliin enkä ikinä enää sellaiselle halua.
Myös nuo häpeän tunteet on tuttuja, mulla vaan ne kohdistuu ihan itseeni kun en sitten jaksanutkaan vaan sairastuin. En halua nähdä ketään tuttuja. Toki me tiedetään että näissä asioissa ei ole mitään hävettävää mutta kun se ei olekaan järjellä ajateltavissa vaan tunne sisällä.
Terapiastakaan ei ole mitään apua kun siellä pitää kuulla aina kuinka mun pitää ryhdistäytä ja mennä ihmisten ilmoille. Minkä ihmeen takia kun se saa minut sekoamaan. Eli siis miksei me saada olla omia epäsosiaalisia itseämme.
Ja Hanskili, ihan sama mulla, toivoisin vaan että saisin erakoitua johonkin mistä kukaan ei löytäisi minua.

Minullekkin häpeän tunne on tuttu, mutta se johtui vain siitä etten ymmärtänyt 13-vuotiaana ettei minun tarvitse hävetä hyperventilaatiokohtauksia. Minulla meni 10-vuotta aikaa sen hyväksymiseen. Kotonani ei oikein hyvällä katsottu psyykkisiä ongelmia. Itsehän minä ne aiheutin, mutta kyllä varmasti ympäristöllä tai jollakin muulla oli asian kanssa jotain tekemistä. En vieläkään tiedä miksi sain niitä, mutta eipä siitä sen enempää.

Olen 10 vuoden aikana huomannut että elämässä on pakko olla edes vähän sosiaalinen, on hoidettava viralliset asiat, on pystyttävä töihin, on opiskeltava jne. Ihmisten kanssa on pakko joskus toimia.

Minun mielestäni ainakin se riittää. Se miten on vapaa-aikana on ihan sama, mutta jos joku voi auttaa että elämä olisi helpompaa ihmisten kanssa ottaisin avun mielelläni nyt vastaan. Tiedän että se on inhottavaa, mutta olen hyväksynyt että jos tärisen tai muuten näytän pelokkaalta se on ihan sama mitä muut ajattelee. Minulle riittää että selviän itse tilanteesta jotenkin. Vapiseminen on kyllä vähentynyt vuosien saatossa, mutta nyt kyllä tärisee kädet koko ajan ja saan kyllä kuullakkin siitä.

Tottakai olisi mukava olla vain tälläinen, mutta mitä se minua auttaa jos siitä aiheutuu minulle ja muille ongelmia. Elämää on vain elettävä eteenpäin, jos ei tapa itseä.

Minä' opiskelen netissä, käyn vaan tenteissä koulussa. Joskus kyllä yritän ihan mennä luennoillekin mutta yleensä olen sen jälkeen niin sairas ettei taas tarvi vähään aikaa mennä sinne.
Minusta tulee poro-ja metsänhoitaja, en todellakaan tule tulevaisuudessa olemaan ihmisten kanssa työelämässä. Kun olen ollut työharjottelussa koulua varten, olen kyllä saanut aika yksin rauhassa olla , joku on sanonut mitä teen eikä sitten muuten olla seurusteltu.

Minä olen jo kihloissakin, sekin asia on kunnossa. Näemme joka kolmas viikonloppu ja sen kyllä kestän ihan hyvin. Siinä välilllä minä en tunne mitään ikävää enkä kaipausta. On kiva nähdä silloin tällöin mutta enempää seurustelua en kaipaa.

minä siis viihdyn tämmöisenä ihmisenä. Olen sen aika vasta hoksannut ,ennen en voinut itseäni sietäkää. Nyt huomaan olevani itselleni parasta seuraa ja olen juuri sopiva itselleni juuri tämmöisenä.

Minä en voi sietää eläimiäkään lähellä, kun ne aistii jos pelkää. Ennen pidin kyllä koirista ja uskallin kotona käydä niitten kans lenkillä kunhan ne ei vain koskenut minuun. Onneksi ne tajusi pysyä kaukana 🙂 Nyt kotona on jo uusia koiria enkä halua niihin koskea.

Onko ehdotuksia ammatista missä ei tarvitse olla ihmisten tai eläinten kans tekemisissä? Minä en ole vielä keksinyt. En harrasta mitään muuta kuin joskus käsitöitä ja lukemista ja tietokonetta osaan käyttää. Olen kyllä huomannut mitä enemmän on ihmisten kans sitä helpompaa se on, mutta sitä välimpitämättömämpi minusta tulee. Nukun vain kaikki vapaa-aikani enkä pysty muuta tekemään.

Maanvaiva, mistä netistä löytyy ammatteihin suuntautuvia opintoja, jotka voi suorittaa netissä? Olen luullut vain että jotain tiettyjä kursseja löytyy, mutta en tiennyt että koko ammatin kurssit.

Muutama vuosi sitten kun ongelmat alkoivat ja äiti ei enää tehnytkään mitään puolestani. Oli kuitenkin yksi asia joka piti hengissä, siskon pienet lapset. En tajunnut että pienet lapsethan nopeiten olisi toipunut itsemurhastani, tyhmä kun olin. Nyt en enää välitä enää edes heistä eli kaikki kärsimykseni on ollut aika turhaa. Ne kuitenkin pitää minusta enkä ymmärrä miksi. Inhottavaa kun pakko työntään heidät pois sylistä heti kun alan tuntee heidän sydämen sykkeen eli n.7 v. Toivottavasti ne ei saa siitä traumoja. Pitää aina välillä pakottaa itseni käymään heidän luona, kun he pyytävät tai ilmoittelevat, ei ole näkynyt pitkäään aikaan, miksi et ole käynyt jne... Lapsia tavatessani on kuitenkin ainoita kertoja, jolloin voin joskus ehkä hymyillä tai jopa nauraa.

Olisi mukava oppia enemmän hymyilemään tai nauramaan. Aika paha oli kun siskon 11-vuotias tyttö sanoi vasta että outoa kuulla minun nauravan. Ei auttanut kuin sanoa että tiedätkö pikkutyttönä olin hirveä kikattaja. Eipä siskon lapseni ole tainnut ennen kuulla minun nauravan. On aika inhottavaa kun esim. valokuvia otettaessa en osaa edes hymyillä. Olen yrittänyt opetella hymyilemään, mutta se taitaa tulla ihmisen sisältä eikä sitä voi oikein opetella. Onko teillä muilla samoja ongelmia hymyilemisen tai naurun suhteen?

Oikeasti minä olen kirjoilla ihan tavallisessa AMK mutta teen sitä virtuaalisesti eli että olen virtuaaliAMK. Minun mielestäni jokainen voi siihen päästä eikä siihen tarvitse edes mitään syytä. mutta siihen tarvitsee syyn, että ei voi osallistua joihinkin yhteisiin juttuihin ja siihen minulla sitten on lääkärintodistus.. Vaikka nykysin kyllä lääkäri on sitä mieltä, että minun pitäisi viimistään ensi syksynä mennä normaalisti opiskelemaan, siksi käynkin noita kuntoutuskursseja.
Lisäksi minä olen yksityisoppilaana Norjan yliopistossa ja siellä näköjään saa miten vaan olla.

Minunkin siskolla on lapsia ja minä olen heidän kanssaan melkein joka toinen päivä, ne asuu samassa pihassa ja on vaan loikkaus kun ne ovat mun luona. minä en edes ajattele, että se olisi sosiaalista elämää, kun olen heidän kanssaan. Koska minä olen silloin aika lapsentasolla, koska leikin niitten kanssa leluilla, askartelen ja sen sellaista. Eikä kyllä paljon tarvitse puhua, olen vaan.

Minä kyllä hymyilen paljon, olen jopa koulussa saanut hymytyttöpatsaan. Minulla on aivan kuin naamani olisi eriä mitä on mieleni.