En tiedä, mistä aloittaisin, mutta ongelmani on jatkuva epäonnistuminen lähes joka asiassa. Edes kinkun paistaminen ei onnistu, vaan joudun jatkuvasti esim. ravaamaan kaupoissa ostamassa välineitä tuon kinkun paistamiseen.

Jatkuva epäonnistuminen on alkanut vituttaa siinä määrin, että olen alkanut heittämään tavaroitani pitkin seiniä, esim. tuoleja ja pöytiä, laseja, kännyköitä, ym. Olen alkanut potkimaan asuntoni ovia rikki, jne. Esim. äsken heitin kaikki levyt ja pellit pitkin seiniä, kun kinkun paisto ei onnistunut. Tämä on johtanut siihen, että raivoamiseni ja riehumiseni takia naapurissa asuvat ihmiset ovat pelkäämään minua ja välttelevät minua. Eräs vanhempi naisihminen ei uskaltanut eilenkään tulla kotiovestaan ulos, kun näki minut.

Kaikista ongelmallisinta on hakeminen rauhanturvajoukkoihin. Helmikuussa olisi tarkoitus lähteä Afganistaniin. Mitään edellytyksiä ei ole siihen, että osaisin toimia sotatilanteessa. Kaikki hakijat pääsevät tällä hetkellä rauhanturvaajaksi, joten oma epäonnistuminen varusmiespalveluksessa ei vaikuttanut valintaan. Varusmiespalvelus epäonnistui todella huonosti.

Ongelmani on myös jatkuva tyhmyys. Jotenkin en vain tajua asioita, niin kuin muut ihmiset. Joudun jatkuvasti vaikeuksiin ja noloihin tilanteisiin tyhmyyteni takia. Se vain edistää omaa epäonnistumistani.

Tämä epäonnistuminen ei ole mikään oma oletus tai tulkinta, epäonnistumisistani ja tyhmyydestäni on selviä todisteita vaikka kuinka. Ei siis ole kyse siitä, että käsittäisin asiat vain näin. Epäonnistun jatkuvasti omissa yrityksissäni. Eli minulle on turha yrittää kertoa, että vain käsitän asian näin. Se ei tule millään tavalla onnistumaan, koska epäonnistuminen ja tyhmyyteni on joka päiväistä.

Olen tällä hetkellä 21-v. enkä vielä tajua edes ala-asteasioita. Minua ei ole todettu vajaaksi eikä vammaiseksi henkilöksi.

Tiedän, että kaikki eivät ole fiksuja ihmisiä, mutta olisipa itsellä edes jotain älykkyyttä. Ja onnistuisin edes jossain. Tuo rauhanturvaajajuttu ei ole mikään onnistuminen, koska sinne pääsee ketä hyvänsä, koska hakijoita on niin vähän, ja kaikki paikat pitää täyttää. Mutta en todellakaan voi mennä sinne tällaisena tunarina. Oma epäonnistuminen rajaa todella paljon asemaani yhteiskunnassa ja rajoittaa myös omia tekemisiäni. Afganistaniin ei todellakaan voi mennä sohlaamaan, koska kaikki voivat kuolla takiani.

Olen puhunut asiasta terapeutille viime vuoden ajan, mutta hänellä ei ollut mitään järkevää sanottavaa, eikä hän pystynyt tekemään mitään. Muutenkin terapia on täydellistä ajanhaaskausta, koska tätä asiaa ei enää ratkaista pelkällä puhumalla. Nyt tarvitaan konkreettisia tekoja.

En edes tiedä, miksi kirjoitan tänne, kun ette voi yhtään enempää auttaa kuin kukaan muukaan. Ainoa mikä tähän ehkä auttaisi, on se, että hyväksyisi vain sen, että epäonnistuu lähes aina ja että on oikeasti tyhmä ja vajaaälyinen.

Pahinta tässä on se, että kyseessä ei ole mikään ”mikään ei onnistu”-tyylinen teiniangstailu, vaan näistä asioista on tullut ihan oikeasti ongelma. Tiedän, että käsitätte tämän väärin, ja luulette tätä nimenomaan sellaiseksi. Sitä tämä ei kuitenkaan ole.

Ja turha kertoa mitään ”jokainen epäonnistuu joskus, jokaiselta tuntuu aina välillä siltä, että mikään ei onnistu ja olen tuomittu epäonnistumaan”, jne. Tämä on kuitenkin ihan erilaista, oikeastaan päinvastaista.

Parisuhdetta itselläni ole ollut koskaan, ei ole tällä hetkellä, eikä tule koskaan olemaankaan, siitä pidän huolen. Itselläni on niin paljon muuta tekemistä, että parisuhteelle ei edes ole aikaa. Muutenkin parisuhteet ovat sieltä, syvältä ja poikittain. aina on olemassa joku parempi kumppani sille toiselle kuin mitä itse on. Kumppani ei vain ehkä ole tavannut sitä vielä. Miksi siis olisin tämän kanssa, jos parempiakin kumppaneita tälle löytyy? En aio olla mikään välikappale.

Muutenkin töihin kuluu aikaa, lisäksi lätkän katsominen ja seuraaminen vie niin suuren osan päivästä. Lätkää pelaan myös itse ja muutenkin tulee aktiivisesti liikuttua. Päivästä jäisi ehkä sekunti parisuhteelle, joskus ei ehdi esim. edes kaikkia päivän pelejä katsomaan.

Tämän viestin lukevat varmasti ymmärtävät asian väärin, kuten terapeuttikin, jolle juttelin. Mitään apua siitä ei ollut, kun terapeutti ei ymmärtänyt asian oikeaa laitaa. Eli terapeutille en enää mene, muutenkin sain hävetä silmät päästäni joka ikistä sekuntia, mitä siellä vietin. Ikinä ei ole hävettänyt yhtä paljon.