Kolme vakiintunutta jumalatodistusta ovat kosmologinen, moraalinen ja teleologinen. Näistä nihilisti kiistää melko lailla automaattisesti kaksi jälkimmäistä: moraali on harha/evolutiivinen sopeutuma ja maailmassa ei ole selitystä kaipaavaa tarkoituksellisuutta ja järjestystä, vaan ennemminkin absurdiutta, joka pilkkaa teleologiaa. Teleologiassa nykyään suosituimpia näkökulmia ovat kosmologinen hienosäätö, luonnonvakiot ja vaikkapa veden ominaisuudet.
Kosmologinen on vähän kiinnostavampi tässä tarkastelussa. Siinähän voidaan vedota 1) aikaan äärellisenä suureena 2) kausaliteettiin ja 3) modaalilogiikan hengessä universumin kontingenssiin ja Jumalan välttämättömyyteen.
Katsotaanpa kvanttifluktuaatiota tästä näkökulmasta: se vastaa kohtaan 2). Ajallista alkua se siirtää, mutta ei selitä aikaa todellisuuden rakenteena. Se ei myöskään vastaa universumin ei-välttämättömyyteen.
Multiversumiin ja sen muunnoksiin pätee samat parametrit. Maalitolppia vain pitää siirtää.
Itse en silti fanita hirveästi tätä argumenttia. Pidän paljon enemmän Kantin transendentaalisesta argumentista Jumalan olemassaolosta (TAG). Se vetoaa logiikkaan, luonnonlakeihin ja moraalisiin absoluutteihin selitystä vaativina kysymyksinä.
Kvanttifluktuaatioihin liittyy tiettyä satunnaisuutta, mutta niitäkin voidaan kuvata ja vähän ennustaakin todennäköisyyksillä, ja niiden tuottama todellisuus on paljolti suorastaan deterministinen. Voikin olla, että satunnaisuus on näkökulmaharha johtuen rajallisesta tiedosta. Logiikka on erilaista, mutta paradoksaalisesti sitä kuvataan klassisen logiikan avulla. Katson, ehkä vähän rohkeasti, että logiikkan ensisijaisuutta tai luonnonlakeja ei ole selitetty tyydyttävästi vielä kvanttimekaniikalla. Moraali kiistettiin jo edellä, joten en lähde nyt siihen junaan.
Mutta jos logiikka voidaan kiistää logiikan avulla, todistetaan logiikka toisella tasolla. Se taas vaatii selitystä.
Tietoisuuteen viitattiin edellä. Thomas Nagelin Mieli ja kosmos pohtii teemaa siinä määrin ansiokkaasti, että tyydyn jättämään kirjallisuusviittauksen. Hän päätyy panteismiin, koska vierastaa persoonallista Jumalaa. Sinänsä filosofista eroa tietoisuuden selittämisen kannalta hän ei juuri näe. Nagel tutkii mieltä teleologian näkökulmasta. Materialismin hän katsoo kumonneensa.
Näitä todistuksia on sinänsä kiinnostava pyöritellä, mutta niillä päästään lähinnä siihen, että Jumala on todennäköisempi kuin jumalattomuus. Tämä on uskonnonfilosofian argumentaatiotilanne tällä hetkellä laajasti tarkasteltuna. Kärsimyksen ongelma ja Jumalan kätkeytyneisyyden ongelma sekä erilaiset mahdottomuusargumentit ovat käytössä ateistisella puolella, mutta harva uskonnonfilosofi näkee niiden kumulatiivista argumentatiivista voimaa niin suurena, että kallistuisi ateismiin. Toki otos voi olla vinoutunut ihan sen takia, että uskonnonfilosofiaa harjoitetaan yleensä teologisissa tiedekunnissa.
Jumalaan voi uskoa siis ihan pystypäin, joskin tilaa jää myös ateismille. Tämä oli varsin pinnallinen johdanto tematiikkaan, mutta koin että se jotain kontribuoi käytävään keskusteluun.