Mikä on ratkaisu elämän ongelmaan?
Elämä on ongelma. Siitä ei pääse mihinkään. Ihmisellä useimmiten on tahto elää, mutta mihin me ihmiset oikein pyrimme? Mitä me oikeastaan tavoittelemme? Mitään ei nimittäin saa mukaan, kun täältä lähdetään. Ehkä tavoittelemme hyvää elämää. Mutta millaista sitten on hyvä elämä? Mietin, että onko elämän tarkoitus kuitenkin se että meidän pitää jossain määrin polttaa itsemme loppuun? Että oikeastaan täytyy kulkea läpi helvetin, jotta pääsisimme taivaaseen. Noin niin kuin kuvainnollisesti. Olen sen kyllä huomannut että elämässä on paljon enemmän helvettiä kuin taivasta… Miksi näin? Ja se että ihminen ei voi koskaan pysähtyä tavallaan, elämä on liikettä… Pysähtyminen on sama asia kuin kuolema. Elämä on vain prosessi. Nesteet virtaavat kehossa. Sähköiset impulsit liikkuvat aivoissa. Kaikki on koko ajan liikkeessä. Ja ihmisellä on koko ajan halu tehdä jotain. Täytyy koko ajan mennä johonkin. Paikallaan ei voi olla, koska se juurikin on pieni muotoinen kuolema. Aina täytyy tahtoa jotain. Esim. Nyt tahdon mennä jääkaapille ja syödä jotain. Sitten tulee taas uusi halu. Haluan mennä ulos. Jatkuvaa tahtomista siis. Ilman tuota tahtomista ihminen ei voi elää… On tämä elämä vaan niin kummallista, kun vaikka tietäisimme että kaikki on lopulta aika turhaa niin silti meillä on tuo tahtominen. Me jostain syystä olemme sellaisia olentoja että meidän on koko ajan tahdottava jotain… Ehkä hyvä niin… Ehkä tahto on ratkaisu elämän ongelmaan..?
Mä näkisin että siihen tahtoonkin on uskottava että se vie elämää/elämään?
Niin. On uskottava, että tahdon-voimalla pärjää. Onko sekin sitten jonkinlainen uskon-loikka?
Nietzschen mukaan tahdon-voimalla pitää ylittää itsensä ja vain siten ihminen voi olla vapaa olento. Ja vain siten voi elää arvokasta elämää...
Mulla on tahto ja usko aika vähissä, nyt.
Joo. Jostain se tahto ja usko on vaan kaivettava.
Usko elämään ja tahto elää... Ei kai sitä muuta sitten tarvita...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: -
Nihilistinen olo taas, ehkä johtuu sitten siitä että elämä nyt sattuu olemaan aika nihilististä... Nihilistisyyden lisäksi elämä on myös jatkuvaa kamppailua. Nietzschekin totesi, että elämän jokainen hetki on jonkinlaista kamppailua... Niin se taitaa olla...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: -
- Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisää tekstiä
- Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: -
- Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: -
Aloin tänään miettimään että Tahto on järjen valinta, ainakin luulen niin? Sitten taas voisiko "nihilistinen olo" olla osaksi tunne ei täysin järjellä päätettävissä?
Onko taas elämässä kamppailu jonkinlaista mielen työskentelyä nihilismiä vastaan?
Tuleeko se nihilistinen olo siitä kun me ei voida juurikaan vaikuttaa maailman asioihin - eipäjuuri suomenkaan asioihin.
Vai voidaanko? Mentalistien mukaan meidän ihmisten ajattelu ohjaa maailmaa. Eli nihilistinen ajattelu lisää nihilismiä ympärillämme. No, millä ihmeellä ajatella jotain muuta kuin nihilismiä kun näkee sitä ympärillämme? Ehkä se kamppailu käydään ajatuksissa joka hetki olemalla tietoinen mitä ajattee? Mä en pysty käänteleen ajatuksiani mutta pystyn tiedostaan aika hyvin tunteitani ja tunteet ohjaa aika paljon mun ajatuksia - ehkä myös toisinkin päin?
Filosofit ei o puhuneet paljonkaan tunteista - pidetäänkö tunteita "epäpätevinä" tietolähteinä?
Tunteet ovat tulleet mukaan psykologian kautta - Freud, Jung, ja kumppanit kirjoittivat ja puhuivat myös filosofisista asioista - täsmensivät jollain tasolla elämänfilosofien ajatuksia.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys
Nihilismi on mielestäni ennen kaikkea tunne. Tunne että universumi tai mikään muukaan ei välitä ihmisen elämästä tai edes ihmiskunnasta. Camus sanoi, että elämä on sen takia absurdia, koska ihminen haluaa olla erityinen olento ja haluaa että hänen elämällään olisi esim. jokin ylimaallinen tarkoitus, mutta maailmankaikkeus vastaa siihen "hiljaisuudella". Ja tämän hiljaisuuden takia elämä on absurdia. Eräässä luennossa puhuttiin käsitteistä Human need and World silence.
Tai toki se nihilistinen olo voi tulla siitäkin ettei pysty vaikuttamaan esim. yhteiskunnallisiin asioihin...
Joidenkin mielestä tunteet ovat se olennaisin asia elämässä... Voi toki olla niiinkin...
Niinhän se menee että ajatukset tuottavat erilaisia tunteita. Eli ehkä pitää muuttaa täysin sitten ajattelu tyyliä ja siten muuttaa tunteita.
Tunteita ei voi kai muuttaa mutta suhtautumista niin voi, luulisin.
Sitten on vielä tunneäly - joka on kai alitajunnan impulssi?
Mietin, että olisiko elämä helpompaa jos ei olisi tunteita ollenkaan?😃
Ei tuntisi ahdistusta, ei masennusta, ei ikinä olisi paniikin tunnetta... Tosin ei myöskään tuntisi iloa, eikä mielihyvää...
Tai että tunteet olisivat sen kokoisia että kestäisi niitä jotenkin.
Menneisyydestä.
Muistan olleeni n.13-vuotias minun tyttöystävä jätti minut, tunne oli murskaava. Jäin tunteen alle ja harkitsin ensimmäisen kerran im:haa. Kun olin käynyt keskustelun tytön kanssa ja saanut pakit kävelin Hämeenpuistosta ratinan silla alle itkeen ja katselemaan mustaa vettä. Minulla kesti varmaan vuosi selvitä 1kk seurustelusta. En käsittänyt miksi tyttö jätti... No, nykyään käsitän puhuin "puuta heinää" ja kuvittelin olevani jotain muuta kuin oli.
Edellisestä jutusta on yli 40-vuotta silti pystyn muistamaan tunteet ja sekavat ajatukset.
Tuon tapahtuman jälkeen katkaisin itse seurustelu yritykset (jotta en joutuisi kokemaan hylätyksi tulemisen ahdistusta). En tietenkään onnistunut väistämään kyseistä tunnetta elämässä.
Miten ihminen voi muistaa ne ikävät tilanteen ja ikävät tunteet vuosien takaa?
Väitän että minulla on ollut positiivisia tunteitakin elämässäni, mutta muistot niistä on kuin pois pyyhitty mielestä...
Ahdistus ja masennus, ja paniikki on kyllä aikamoinen kehä kun edelliset jyllää elämä on tuskaa.
Minulla on kolmepäivää jauhanut im-kela.
Omalla kohdallani annan sen im-kelan välillä vain jauhaa. Eipä sillä toisaalta väliä minulle vaikka se pyörii tuolla taustalla... Koska elämä tuntuu olevan muutenkin kaikin puolin hankalaa ja täynnä nihilismiä, niin olen tehnyt sen päätöksen että antaa elämän sitten olla sellaista kuin se on. Im-kelan pyörimistä, nihilististä, masentavaa. Kaikkea tätä. Elämäni tarkoitus on vain jotenkin selvitä hengissä ja pitää sosiaaliset suhteet jotenkin kunnossa... Olen vain tullut siihen tulokseen ettei tämä elämä muutu koskaan helpoksi... Ei ikinä... Joten ei auta muu kuin kahlata tässä suossa...
Toi voi olla hyvä että antaa kelan pyöriä omalla painollaan. Mutta kyllä se mua jonkin verran pelottaa.
Nihilismi on myös inhottava ja se liittyyy im-kelaan. Kahlataan mutta raskasta on...
Luulen että tämä nykyajan tiede keskeinen maailma tuottaa nihilismiä. Mutta ehkä elämän sitten kuuluukin olla jossain määrin nihilististä... En tiedä...
Ei tieteen pitäisi synnyttää nihilismiä päin vastoin. Jos tiede valjastetaan pelkän markkinatalouden juoksupojaksi voi nihilismi lisääntyä.
HerKaramazov kirjoitti:
Ei tieteen pitäisi synnyttää nihilismiä päin vastoin. Jos tiede valjastetaan pelkän markkinatalouden juoksupojaksi voi nihilismi lisääntyä.
Meinasin sitä, että kun tiede voi tavallaan "kumota" kaikki uskonnot ja metafyysiset asiat, niin sehän voi aiheuttaa nihilismiä... Sitähän tiede jatkuvasti tekee, esim. lopulta tieteen avulla ihmiskunta selvittää mistä tietoisuus koostuu ja todennäköisesti siten se lopullisesti kumoaa esim. Jumalan olemassaolon. Sillä jos tietoisuus ei ole mitenkään "yliluonnollinen" asia, niin sittenhän se sammuu kuolin hetkellä, eikä mitään kuoleman jälkeistä elämää ole ja siten ei todennäköisesti ole Jumalaa... Ja mitä muuta jää jäljelle "Jumalan kuoleman" jälkeen kuin nihilismi? Mutta mietin, että nihilismi on kai sitten jollain tavalla ihmisen "perus-tila". Ja jos aikoo elää niin on vain siedettävä nihilistiset ajatukset... Kai...