Mietteitä osastohoidosta
Esittäisin tässä pari omaa ja vain omaa mielipidettäni osastohoidosta. Ehkä joku löytää yhtymäkohtia myös omaan elämäänsä.
Olen miettinyt viimeaikoina omia itsetuhoisia ajatuksiani. Mietin voiko niistä koskaan kokonaan parantua. Joku joskus sanoi että itsemurha-ajatukset eivät koskaan mene pois kokonaan, mutta ne voivat koteloitua samoin kuin esim. peliriippuvuus tai alkoholismi. Se tarkoittaa sitä, että ei enää ole akuutissa toteuttamisvaarassa vaan ajatukset jäävät ajatusten tasolle.
Usein itsemurhaa akuutisti hautovalle suositellaan osastohoitoa.
Psykiatrinen osasto on minun ajatuksissani paikka johon päästään vain kahdesta syystä. Toinen on pahassa psykoositilassa ja toinen on akuutissa itsemurhariskitilanteessa. Jos kärsii esim masennuksesta ilman edellämainittuja oireita, osastolle on aika vaikeaa päästä.
Tämä johtuu siitä, ettei psykiatrinen osasto ole oikeasti muu kuin säilytyspaikka akuuttipotilaille, jollei lasketa vaikkapa kuntoutusyksiköitä.
Psykiatrisella osastolla ei ole tarjota yksilölle mitään muuta kuin turvallinen ympäristö. Eli pitää ihminen hengissä ja säilössä. Kuntoutusosastot, jotka ovat usein avo-osastoja, ovat nimensä mukaan paikkoja joissa kuntoudutaan. Ne ovat kodinomaisempia ja viihtyisämpiä. Vastaanotto-osastot ovat usein karuja ja jollain tapaa epämukavia paikkoja.
Mistä se sitten johtuu, että aina välillä minulla tulee kauhea kaipuu päästä osastolle. En tiedä miksi, mutta se tuntuu siltä kuin olisi menossa yökylään jonkun rakkaan ystävän luokse. Ehkä se tulee siitä,että olen saattanut aikoinani osastoitua aika pahasti. Vanha suola janottaa. Minulla on jotenkin välillä sellainen olo, että osastojakso voisi ratkaista vaikean elämäntilanteeni ja poistaa sisäistä tyhjyydentunnetta. Tätä se ei tietysti tee, eikä sen ole tarkoituskaan. Osastohoidon ei ole tarkoitus korjata elämän puitteita tai sisällöttömyyttä. Minusta kuitenkin tuntuu että kun olen sairas pitäisi asialle tehdä jotain. Ja se jonkin tekeminen on osastolle hakeutumista.
On toisaalta inhottavaa toisaalta ihan hyvä, että osastolle on nykyään niin vaikea päästä. Huonot puolet ovat tietysti se että tuntuu siltä, että sairaus jää hoitamatta. Toinen huono puoli on tunne siitä ettei kukaan välitä tai ota vakavasti. Tunnen aina osastolle pyrkiessäni olevani jonkin kieron idols-raadin edessä. Se on tosi kurjaa.
Kuitenkin osastolle ottamattomuudella on ihme kyllä mielestäni hyviäkin puolia. Ensimmäinen voisi olla se että osastojakso katkaisee normaalin elämän. Se nollaa tilanteen niin ettei itse tarvitse pitkään aikaan tehdä mitään. Mielestäni ainakin oma toimintakykyni on laskenut aina osastojakson aikana. Se voi kyllä johtua myös siitä että olen jo osastolle hakeutuessani ollut toimintakyvytön.
Toinen on se, että aina kun itse olen päässyt osastolle olen ollut tosi pettynyt kun en olekaan saanut asioita järjestykseen tai voimaa jatkaa arjen taistelua. Osastohoito on aina vain passivoinut minua ja jopa lisännyt itsetuhoisuuttani. Lisäksi osastohoito on taloudellisesti ihan mahdoton homma kun se on niin kallista. Minkälaisia mietteitä teillä on osastohoidosta.?
Heips!
Mä olen ollut osastolla kahdesti. Elan kerran juuri täytettyäni 18v ja diagnoosi oli lähinnä "vain" masennus, mutta viiltelyä ja ajatuksia oli. Jotain onnettomia itsemurha yrityksiä ehkä mutta oikeastaan kai aina tiesin ettei niihin yrityksiin kuole. Mut kai se oli se viimeinen niitti, siltä reissulta ei jäänyt käteen paljon muutakuin sen että löytyi oikea masennus,ääke joka auttoi nukahtamaan (ei siis varsinainen unilääke), se hoitojakso kesti 2,5 viikkoa. Melkein kitusin kun olen aina ollut yökukkuja ja aamun nukkuja kun herätys 7 ja aamuliikunta heti aamupalan jälkeen. Monet kerrat sain noottia siitä etten yksinkertaisesti jaksanut suorittaa aamujumppaa (toinen vaihtoehto oli 30minuutin reipas kävelylenkki). Vaikkakin siellä hoitajat oli ok ja kahdenkeskisiä "terapia istuntoja" oli väh joka toinen päivä.
Toisen kerran olin osastolla 23vuotiaana, silloin omasta tahdostani vaikkakin samankaltaisista syistä ilman itsemurha yrityksiä, ajatuksia kuitenkin. Edelleen kärsisin aamu-unisuudesta (kuten siis vieläkin 30v:nä) ja sitä pahensi vielä niin sanottu päiväuni kielto vaikkakin keksin milloin hoitajat on palaverissa ja kiireisempänä jolloin ehdin nukkua päikkärit. Silloinen hoitojakso kesti noin 6 viikkoa ja jossain about puolessa välissä hoitajat ei nyt varsinaisesti pakottanut mut melkein käski ottaa iltaisin nukahtamislääkkeen jolloin siis kirjaimellisesti simahdin ja lempitv-ohjelmani jäi ekalla illalla katsomatta (kesti klo 23-24) ja ensimmäisenä aamuna kun tajusin tämän sain pienoisen raivokohtauksen vain siitä et se tv ohjelma jäi katsomatta.. no se raivo päättyi rauhottaviin mut sain ainakin nukkua hetken aikaa. Kompromissiksi sitten tuli että sain ohjelmani nauhalle.. noh, silloin oli omahoitajan kans keskustelut about kaks kertaa viikossa. Ulkoilut sain anoa kun kerran ulkoilun yhteydessä ahdistuksen iskiessä keksin viiltää itseäni puun oksalla. Huono idea... mut sen jälkeen sitten päätin että nyt on mun itseni tehtävä jotain... no siit se sit alkoi, paraneminen pikku hiljaa..
Kaikki taas romahti reilu vuosi sitten kun löydettiin kaveri kuolleena. Siitä asti ollu elämä täyttä taistoa. Osastolle en halua sillä mulla on lemmikki. Jos ei olis niin saattaisin jopa harkita sitä. Rauhottavii lääkkei menee vähän liikaa (kaikkiin on kyllä lääkärin resepti joten mistään laittomasta ei oo kyse) mut niitä olis tarkotus vähentää ettei kehity mitään riippuvuutta mut mä en vaan pysty. Testasin, ei mun kehoni sitä tarvitse mut mun mieleni tarvitsee.
Osastoissa on kyl vähän juu et siel on varmaan liikaa potilaita ja kiireitä niin nää terapiaistunnot ja henkilökohtainen apu jää vähemmälle kun keskitytään ryhmäterapiaan tai ryhmätekemisiin yksilöiden tarpeiden sijaan. Osaston hinnoista en enää tiedä, aikoinaan se maksoi 12/päivä. Mitälöhän nyt?
Mulla ollut myös ajatuksina nyt muutamia kertoja että pitäiskö mennä osastolle. Ne pystyis valvoo noi lääkkeet ja sais toivon mukaan avun et lääkkeen sijaan puhutaan tms.
Minullakin ensimmäiset hoitojaksot 2010-luvulla olivat ihan siedettäviä. Tuntuu että kun mielisairaus kroonistuu ei osastollakaan enää oikein yritetä auttaa tai tarjota mitään keskusteluapua tai muutakaan, kun ajatellaan että voi viikon kuluttua puhua omalle mtt.kontaktille.
Onkohan kyse hoitajien kiireestä sitten. Nykyisin osastohoitojutuista on leikattu valtion ja kuntien rahoja ja panostettu avohoitoon. En tiedä onko se hyvä juttu. Toisaalta ymmärrän toisaalta en ollenkaan.
Muutenkin viimeksi kun yritin päästä hoitoon itsetuhoisuuden ja ahdistuksen vuoksi, kehotettiin vain puristelemaan nyrkissä jääpaloja tai imeskelemään voimakkaita chilikarkkeja. Ihme mindfullness puoskarointia. Nykyisin osastohoito on etenkin vastaanotto-osastoilla tosi olematonta ainakin siellä missä itse asun. Ei ole yksilökeskusteluja tai ryhmiä eikä usein kukaan hoitaja edes kysy kuulumisia vaikkapa aamuisin.
Mulla on sellainen (harha?)luulo, että uusia" potilaita hoidetaan eritavalla kuin kroonistuneita joista ei ole tulossa enää ikinä työkykyisiä. Osastohoitoonpääseminen vaikeutuu sitä mukaa kun esim masennus kroonistuu. Kun menee pävystykseen kroonisen itsetuhoisuuden tai ahdistuksen kanssa, ainoa asia jota potilaalta kysytään on, "miten olet aiemmin toiminut tällaisessa olotilassa?". Toisaalta ymmärrän kysymyksen, toisaalta se tuntuu siinä hetkessä sitä olotilaa vähättelevältä. Sen kysymyksen tehtävä on tietysti yrittää iskostaa potilaalle että elämä jatkuu olosta huolimatta koska se on jatkunut aiemminkin.
Muiden mielipiteitä ja kokemuksia haluaisin vielä kuulla. Mikä on ollut hirveintä kokea osastolla jne. Minun ikävä kokemukseni oli kun eräs entinen yläasteen koulukiusaaja oli osastolla työharjoittelussa. Toinen oli sellanen, että kun puolustin erästä toista potilasta hoitajaa vastaan, sain kuulla hoitajalta, että oma sairauteni oli vain showta ja näyttelyä.
Vanha ketju, mutta haluan nostaa kertoakseen omat kokemukseni.
Ainoa kokemukseni on ns. "kriisiosastolta", jonne minut kärrättiin ihan ambulanssilla saatuani paniikkikohtauksen julkisessa tilassa. Sain toki valita menenkö osastolle vai en (olisin saanut lähteä kotiinkin jonkin rauhoittavan lääkityksen kanssa), mutta olin ihan sekaisin kokemastani paniikkikohtauksesta ja olin varma että teen kuolemaa. Minulla on terveysongelmia, joten en voinut uskoa kokemukseni olevan pelkästään paniikkikohtaus, olin varma että terveysongelmani ovat pahentuneet ja kuolisin ilman hoitoa. Järkeni sanoikin että osastolle jääminen on parempi, onhan paikka täynnä hoitajia ja lääkäreitä jotka osaavat auttaa jos oikeasti terveystilani romahtaisi. Terveysepäilyistäni huolimatta minulla epäiltiin pelkkää psyykkistä uupumusta (pitkään jatkunut kuormittava elämäntilanne) vaikka olin paniikkikohtausta edeltävänä hetkenä meinannut käydä ihmisen päälle. Itsetuhoisuutta minulla ei ollut.
Viivyin osastolla 5 päivää ja voin sanoa, että osa kokemuksistani oli oikein positiivista ja osa kauhean negatiivista. Iloisesti yllätyin osaston kodinomaisuudesta, sain olla yhden hengen huoneessa omalla wc:lla ja huone vaikutti ihan hostellihuoneelta sairaalasänkyä lukuunottamatta. Olin myös varma että tavarani pengotaan läpikotaisin ja puhelimen laturijohdotkin ym viedään (tästä olen kuullut tarinoita), jota ei tapahtunut.Ihan kauhistuin kun sain lähteä käymään asioilla ja osastolle palatessani kauppakassiani ei pengottu läpikotaisin siltä varalta että siellä olisi saattanut olla "vaarallisia esineitä". Osastolla oli myös aivan ihana hoitaja, joka oma-aloitteisesti kyseli useaan otteeseen päivässä miten voin ja keskusteli kuormittavasta elämäntilanteesta. Hän opasti minua myös rentoutumaan ja vakuutti että haluni vahingoittaa muita on "taistele ja pakene" -reaktion aiheuttamaa, enkä oikeasti ollut tullut hulluksi. Se helpotti paljon. Minulla on myös paljon terveyteen liittyviä ruokailuongelmia ja hän antoi minun tarkistaa pakkausselosteet ettei vahingossakaan aiheutettaisi lisäkärsimystä minulle.
Sitten niihin huonoihin asioihin. Lukuunottamatta tätä yhtä ihanaa oma-aloitteista hoitajaa, keskusteluavun pyytäminen oli täysin itsestä kiinni. Muut hoitajat kävivät vain aamulla kysymässä miten yö meni ja illalla ne kysyivät toisen kerran onko mielen päällä jotain. Olen luonteeltani vielä ulospäinsuuntautunut, mutta uupumuksen takia koinkin olevani vaivaksi ja en pystynytkään kysymään apua vaikka olisinkin sitä tarvinnut, tuloksena se että itkin huoneessani sitä miten "vaivaksi olen koko osastolla". Yksi hoitaja oli myös aivan kamala, ei uskonut minulla olevan ruoka-allergioita ja käski vain syömään tuodut sapuskat (vaikka näin suoraan että ruuassa lillui sipuleita ja papuja, joita en vain voi syödä). Kovaan ääneen sama hoitaja valitteli että menee hyvää ruokaa hukkaan kun en suostu syömään, avoimesti söikin sitten potilaille tarkoitettua ruokaa työaikana. Pahin niitti väliseen kitkaamme oli se että hän lupasi jutella mieltäni painavista asioista 30min sisällä (sain vaivoin kysyttyä voisinko keskustella jonkun kanssa), mutta juttelun sijaan hän mm. katsoi tv:tä työaikana ja saapui vasta 4 tuntia myöhemmin luokseni keskustelemaan. Voitte uskoa ettei enää siinä vaiheessa huvittanut keskustella kyseisen henkilön kanssa!
Sain osastolla unettomuuteen joka ilta ketipinoria (sain jälleen itse valita haluanko vai enkö), eikä minua aktivoitu esim. liikkumaan. Tosin tilanteeni oli uupumisesta johtuva ja minua kehotettiin vain lepäämään, tosin en kyllä hirveästi levännyt koko aikana juurikin näiden ruoka-asioiden aiheuttaman stressin takia. Jälkikäteen tajuan kuitenkin että avun pyytäminen on minulle vaikeaa (siksi ylipäänsä sairastuin uupumukseen), joten suosittelen osastohoitoon meneville vain miettimään hoitoa palveluna jota ostat asiakkaana, ja jota olet oikeutettu saamaan.
Kuten sanoin, plussia ja miinuksia oli. Jälkikäteen sain myös kertoa palautteen osaston vastaavalle ja selvisi että tämä hankala hoitaja on saanut muiltakin valituksia, en ole ainoa joka on hänen ammattietikkansa kokenut hankalaksi. Suosittelisin kokemuksestani huolimatta aina osastohoitoa, koska joskus ulkopuolinen apu on tarpeen ja tunne että "apu on lähellä" voi helpottaa käsittelemään hankaliakin elämäntilanteita.