Mulla on todettu vakava masennus. Paniikkihäiriöstä puhuttiin joskus, ja kävin sellaisella kurssilla jossa oli muita samasta ongelmasta kärsiviä. Joitakin kuukausia sitten tehtiin psykologiset testit psykologin mukaan mulla ei ole paniikkihäiriötä, vaan muut jutut voi selittää, miksi mulle joskus tulee fyysistä oireilua. Hän myös puhui estyneestä persoonallisuudesta.

Tuntuu kuin mieli on koko ajan maassa ja ei saa iloa mistään. Ja on sellainen levoton ja ahdistunut olo melkein koko ajan.

Aloitin tässä syksyllä opiskelut kolmannella asteella kahden välivuoden. Ekana päivänä juttelin kahden luokalla olevan tytön kanssa, kun toinen yhtäkkiä kysyi että onko mulla kaikki ok. Piti siitä sitten mennä vessaan itkemään. Tuntui pahalta: olin yrittänyt olla mahdollisimman normaali, mutta tämä tyttö huomasi että joku ongelmainen ihminen olen. Sitä haluaisi vain olla normaali. Jonkun tunnin vaan itkin vessassa ja jotain puhelin tämän tytön kanssa. Sanoi että itselläänkin on kokemusta masennuksesta ja yritti lohduttaa.

Ikää on itselläni 21 v. Olin aina lapsena ujo. Yläaste oli tosi huonoa aikaa. Olin aina, aina, aina vain yksin. Siihen päälle vielä muiden naureskelut ja #/%)#uillut niin avot. Lukio ei ollut sen parempi. Eikä sen jälkeinen aika.

Tosi pitkän ajan elin ilman kaveria. Mietin että ehkä se on vaikuttanut siihen, etten ole kasvanut ja kehittynyt normaalisti.
😭
Nykyisessä koulussa kun hengailen joidenkin kanssa niin mietin että jos tällaisen olisi saanut kokea vuosia sitten niin olisi varmaan tuntunut upealta. Nyt vain tuntuu lähinnä että se juna meni jo.

Kaikenlainen negatiivinen vaan pyörii päässä ja opiskeluun on hankala keskittyä. Asiat ei tunnu jäävän päähän.

Psykologi sanoi että mulle on hyvin voinut jäädä traumoja yksinäisyydestä ja uskon kyllä sen voivan olla totta. Sanoi myös että liian helposti päästän muut ihmiset ”omalle alueelleni” ja otan muiden sanomiset itseeni. Vieläkin usein mietin vaikka sitä kun joku yli kuukausi sitten kadulla tuli vastaan joku mummo ja pappa, ja tämä mummo kuullakseni kommentoi ulkonäköäni. Ja kun olin mennyt ohi niin pappa vielä typerästi toljottaa perään. Masentaa mutta myös vihastuttaa tuollainen. Mä en tee muille mitään, mutta niiden pitää loukata ja kiusata minua! Välillä vaan mietin että toivon että kaikilla niillä ihmisillä, jotka mua on vuosien saatossa piinannut, menisi elämä mahdollisimman huonosti. Tuntuu välillä kuin vihaisi muita ihmisiä, ja ajattelee että kaikki ovat pahoja ja huonoja. Itseäänhän tällainen vihaaminen vain satuttaa mun minkäs voin ajatuksilleni.

Halusin vain kirjoittaa tänne, ja tästä tuli aika sekalainen teksti kyllä.