Silloin kun se tuntuu luontevalta. Jos ei hyväksyisi, niin hän olisi sinulle väärä henkilö. Älä laita liian suurta ajatuspalloa vierimään. Mielenterveysongelmaan voi suhtautua myös, kuten somaattiseen sairauteen.

Oma neuvoni on, että kerro kun tuntuu hyvältä.
Viimeisimmässä suhteessani, joka kesti 2 v, kerroin ahdistuksesta ja uupumuksesta suhteen alkukuukausina. En kyennyt teeskentelemään normaalia, vaikka yritinkin. Tuntui, että oli pakko antaa selitys ajoittaisille mielialan ailahduksille.Kerroin myös menneisyyden vaikeista ajoista, mutta en koskaan kertonut psykologin tapaamisista....
Riippuu tietenkin henkilöstä, miten hän suhtautuu asioihin. Exäni suhtautui kertomiini asioihin hyvin, mutta tuntuu, että hän ei oikein sisäistänyt miten asiat näkyvät arjessa. Itku- ja kiukkukohtaukset, jatkuva väsymyksen tunne ja heikko stressin sietokyky ovat normaaleja tuntemuksia uupuneelle, mutta exäni ei ehkä oikein erottanut sitä mitkä tavat ovat osa tervettä minua ja mikä uupumuksen aiheuttamaa. Asiaa ei auttanut sitoutumiskammoni... Tuntuu, että eromme johtui osin minun pääni ongelmista. Kannustaisin kertomaan asioista sitten kun itsestäsi tuntuu hyvältä. Salailua en pidemmän päälle kannata, varsinkin jos mielenterveysongelmat vaikuttavat arkeen tai suhteeseenne. Parempi olla avoin jos tuntuu, että parisuhde on muuten vakaalla pohjalla.
Toivottavasti saat jotain irti sepustuksistani. 🙂🌻

Kiitos vastauksistanne Pompula ja Ilonai 🙂
Yritän rauhoittua asian kanssa ja kertoa sitten, kun se tuntuu sopivalta. Vielä ei selvästikään ole sopiva aika. Minusta tuntuu muutenkin, ettei hänelle ole kovin helppo puhua ja etten pysty olemaan hänen seurassaan täysin luontevasti. Aina kun tapaan häntä, olen aluksi tosi jännittynyt. Ei tässä tietysti kauaa olla yhdessä oltu. Minun ei ole myöskään helppo rakentaa luottamusta ihmisiin. Välillä silti tuntuu, etten taida olla tarpeeksi hyvässä kunnossa seurustellakseni kenenkään kanssa kun näin ahdistaa ☹️

Minä etsin aktiivisesti parisuhdetta ja olen päättänyt kertoa masennuksestani mahdollisimman pian. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, joten asia nousisi esille viimeistään silloin, kun kysellään elämäntilannetta.
Onko tämmöinen "strategia"toiminut kenelläkään? 🙂

Heippa Black feather!
Mietin tuota kertomaasi jännittämistä ja ongelmaa luottaa ihmisiin. Minulla oli edellisen suhteen aikana jatkuvasti samoja tuntemuksia. Olen ajatellut, että ne johtuvat itselläni sitoutumiskammosta. (Vanhempani erosivat kun äitini petti isääni. Isäpuoleni petti myöhemmin äitiäni ja myös he erosivat. Lisäksi elämässäni on ollut monia ihmisiä ketkä ovat aiheuttaneet turvattomuutta- sitoutumiskammo ja luottamuspula on näiden tapahtumien oire luulen) Välillä suhteen aikana tuntui, että pitää juosta karkuun, mutta samalla halusi käpertyä toisen syliin. Nämä ristiriitaiset tunteet aiheuttivat ylimääräistä stressiä... Nämä asiat olen ymmärtänyt vasta suhteen päätyttyä. Nyt tiedän, että seuraavassa suhteessa haluan edetä rauhallisemmin, jotta juuri tuo luottamus rakentuisi kunnolla. Luottamus on kuitenkin parisuhteen pohja.
Tsemppiä sinulle! 🙂🌻

Oma mielipiteeni on että kannattaa kertoa mahdollisimman pian. Vahvistaapa samalla itseäänkin. Oikeanlainen henkilö ymmärtää ja luulisi myös tiedostavan. Mutta voi käydä myös se ikävämpi. Omasta kokemuksesta jälkimmäinen kun itse salailin omaa pahaa oloani viimeisimmässä, jossa tapailin naista (olen siis mies itse) pari vuotta säännöllisesti. Pieninä palasina kyllä yritin tuoda esille, mutta mielestäni liian myöhään kerroin kunnolla asiasta. Toisen luonne ei sitä sitten ymmärtänyt vaikka olikin samoja piirteitä ollut hänessäkin jotka osasin itse lukea hänen ajatuksistaan ja käyttäytymisestä. Samalla tapaa siis tavallaan peitteli omaa menneisyyttään.. Mutta tässä tapauksessa hän koki minun asian niin pahana että välit meni ja kärsin pitkään siitä että menin avautumaan, noin puolisen vuotta peräti. Mutta kyllä se kannatti että ymmärsi ettei toinen osannut sitä käsittää eikä voi edes olla ystäväkään.

Ei kai suhde ole hyvä, ellei kumppanusten välillä vallitse luottamus? Luottamus ja salailu taas eivät sovi yhteen. On myös mahdotonta olla "oma itsensä", jos salailee jotain, ja eihän suhteesta mitään tule, jos ei ole oma itsensä. Eikä asioita oikeastaan voi salailla, näkyväthän ne joka tapauksessa. Ei asiaa kai kuitenkaan tarvitse esittää minään skandaaliuutisena, vaan luonnollisena asiana. On se kyllä vaikeaa, jos häpeää asiaa. Ei kenenkään kuitenkaan pitäisi syyttää itseään näistä asioista, kun ne eivät ole omaa syytä. Mitä pitempään asiaa salailee, sitä enemmän tuntuu siltä, että asia on hämäräperäinen ja vaarallinen, ja sitä suurempi pettymys kumppanille, jos hän pitää asiaa huonona.

Kiitos kaikille viesteistä ☺️❤️

Ilonai, kyllä itsessänikin sitoutumiskammoa tunnistan. Hyvin kuvailtu tuo, että "pitää juosta karkuun, mutta samalla halusi käpertyä toisen syliin", minulla on välillä ihan samanlaisia tuntemuksia. Itselläni turvattomuutta on aiheuttanut ainakin koulukiusaaminen (miten syvät arvet se jättääkään ☹️) sekä aikaisempien parisuhteiden päättyminen yllättäen. Sitä on ikäänkuin varuillaan, jos tämäkin henkilö häviää yhtäkkiä elämästäni. Se riskihän parisuhteessa on tietysti aina otettava.

lance, ikävä kuulla, että tapailemasi henkilö ei kyennyt ymmärtämään pahaa oloasi. Minustakin on alkanut koko ajan enemmän tuntua siltä, että pitäisi saada sanottua mahdollisimman pian. Selviää sitten tässä vaiheessa, jos hän ei pysty hyväksymään asiaa. Luulen, että iso taakka häviäisi harteilta ja olo kevenisi huomattavasti jos saisin kerrottua ainakin jotain. Vaikeimmalta tuntuu löytää oikeat sanat, miten kertoa. Täytyy alkaa miettiä etukäteen.

Desper, siltä minusta tuntuukin, etten pysty olemaan oma itseni salailun vuoksi. Tiedän, ettei itseään pitäisi syyttää mielenterveysongelmista, mutta olin niin sekaisin. En vaan pääse häpeän tunteista irti. Vaikeuksista huolimatta valmistun tässä kuussa amk:sta, mutta en osaa olla ylpeä itsestäni, koska en jaksanut ja romahdin kesken opintojen. Tunnen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. ☹️ sen sijaan voisin ajatella olevani sinnikäs taistelija 🙂👍

black feather kirjoitti 20.5.2016 21:51
En vaan pääse häpeän tunteista irti. Vaikeuksista huolimatta valmistun tässä kuussa amk:sta, mutta en osaa olla ylpeä itsestäni, koska en jaksanut ja romahdin kesken opintojen. Tunnen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. ☹️ sen sijaan voisin ajatella olevani sinnikäs taistelija 🙂👍

Tuossa itse kirjoitat tosi fiksusti. Vielä kun onnistuisit nauttimaan valmistumisestasi ja vaikka palkitsemaan itsesi jotenkin. Minusta ei ole mikään häpeä "romahtaa" kesken opintojen. Sitä käy monille ja opintojen aikana romahtaminen taitaa olla omalla tavallaan helpompaakin, kuin jo työelämässä ollessa. Kasvukivut kuuluvat elämään ja varsinkin nuoruuteen.

Black Feather, Hienoa, että valmistuit! Minulla on vielä viimeinen ponnistus tehtävä amk opintojen kanssa. Tuntuu vaikealta, mutta jos sinäkin onnistuit niin kyllä minäkin 🙂

Miten/milloin olette kertoneet muille läheisille ongelmistanne? Minä kävin ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten psykologilla ja siitä lähtien käyntejä on ollut vaihtelevasti tarpeen mukaan. En ole kertonut kenellekkään näistä tapaamisista. Exäni on ainoa ihminen, jolle olen koskaan kertonut kärsiväni ahdistuksesta ja stressistä. Luulen, että läheiseni ovat kyllä huomanneet heikon paineensietokykyni. He eivät kuitenkaan varmaan tiedä, että ongelma on ollut jo pidemmän aikaa...
Kunhan pohdin...
Itselläni kertomisen ongelma johtuu ehkä siitä, että en halua erityishuomiota, hyvää tai huonoa. En halua, että minut leimataan jotenkin epäonnistujaksi kun en ole jaksanut elämän normaaleja vaikeuksia. Olen aina pärjännyt itsenäisesti ja tuntuu, että se ajatus elää minussa vahvasti - että avun pyytäminen toisilta kertoo omasta heikkoudesta... Kuin myös elämän epäonnistumiset.... Aina pitäisi pärjätä ja osata kaikki.
Tämä ei tietenkään ole totta, mutta omia ajatusmalleja on kovin vaikea muuttaa...
😟

Lukossa, olet oikeassa 🙂 varmasti samassa tilanteessa olevia/olleita on paljon, sitä ei vaan osaa ajatella niin vaan tuntee itsensä poikkeavaksi. Yritän nauttia kuitenkin valmistumispäivästäni täysillä ja onhan perjantaille tiedossa kivaa ohjelmaa ja sopivasti juhlimista. Omia juhlia en jaksanut järjestää, mutta onneksi ei tarvitsekaan 🙂

Ilonai, tsemppiä sinulle opintojen viimeisiin haasteisiin 🙂 kyllä sä selviät! 🙂👍
Omat läheiseni tietävät ongelmistani. Olen voinut niin huonosti, ettei sitä ole voinut olla huomaamatta ja vaikeimmassa vaiheessa puhuin vanhemmilleni voinnistani liikaakin. He tietävät, että minulla on lääkitystä ja olen käynyt psykiatrilla/terapiassa. Nykyään en puhu ahdistuksestani juurikaan. Äiti välillä kyselee, miten olen jaksellut. 🙂

Sen sijaan poikaystäväni ei tiedä näistä asioista mitään. Hän tietää ainoastaan koulukiusaamisesta, kun joku kerta kouluajat tuli puheeksi. Minä olen jo saanut tuon epäonnistujan leiman, omassa mielessäni ainakin. Minusta tuntuu, että vanhempanikin häpeävät minua, vaikka näin ei varmasti ole 😞

Pitkästä aikaa kirjoittelemassa. Keväällä alkanut parisuhde tuli viime viikonloppuna tiensä päähän ja fiilikset ovat ristiriitaiset, toisaalta helpottuneet ja toisaalta hyvin pettyneet. Viestiketjua aloittaessani pohdin mielenterveysongelmista, terapiasta ja lääkityksestä kertomista. Viikot kuluivat ja kynnys niistä puhumiseen kasvoi entisestään. Salailu vaivasi minua ajoittain, mutta pelkäsin, että mies jättää minut näistä kuullessaan. Joku kommentoikin aiemmin, ettei hän olisi minulle oikea henkilö jos näin kävisi, mutta pelko oli liian suuri ja en vain halunnut menettää häntä.

Suhde ei ollut sitä miltä aluksi näytti. Suhteen ensimmäisinä kuukausina mies ehdotti tapaamisia, piti yhteyttä yhtä paljon kuin minä ja osoitti erilaisilla pienillä teoilla välittävänsä. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan muuttui kuitenkin vähitellen kummalliseksi ja tuntui, ettei hän oikein halunnut enää viettää aikaa kanssani vaan teki mitä lystää minusta välittämättä. Hän myös töksäytteli välillä asioita oudosti ja syyllisti minua asioista. Hän ei tuntunut näkevän omassa toiminnassaan mitään kehittämisen varaa, EI KOSKAAN myöntänyt, että olisi voinut toimia toisin ja huomioida minut paremmin tms… Kuitenkaan ei halunnut erota ja päästää minua menemään..

En todellakaan ollut hänen elämässään sillä sijalla kuin tyttöystävän kuuluisi. Moni asia tuntui usein olevan tärkeämpää, erityisesti kavereiden kanssa ajan viettäminen, joko ilman alkoholia tai juhliminen. Ulkomaanmatkallekin lähdettiin kaverin eikä minun kanssani, vaikka olisin ollut halukas lähtemään ja hän tiesi sen varsin hyvin. En tajua miten katselin tätä menoa näinkin pitkään, mutta välitin hänestä kaikesta huolimatta.

Suhde opetti kuitenkin tiettyjä asioita ja sai huomaamaan, mitä oikeasti parisuhteelta odotan. Tämä parisuhde ei ollut eikä tulisi muuttumaan sellaiseksi, vaikken olisi tätä halunnut millään myöntää. Odotin, että asiat muuttuisivat paremmiksi, mutta toista kun ei voi muuttaa. Olimme liian erilaiset ja halusimme erilaisia asioita. En pystynyt olemaan hänen kanssaan täysin oma itseni, mikä kuitenkin parisuhteessa olisi erityisen tärkeää; että saa olla juuri sellainen kuin on. Ja tosiaan parisuhteessa haluaisi tuntea, että on toiselle tärkeä ja että toinen välittää oikeasti.

SILTI ikävä hänen kanssaan vietettyjä hyviä hetkiä kohtaan on kova. Miten irti päästäminen voikaan olla niin vaikeaa?
😑❓

black feather: Harmillista, että seurustelusuhteesi päättyi. Toisaalta nyt sinulla on taas enemmän aikaa itsellesi ja toipumisellesi. Ja olet yhtä parisuhdetta viisaampi, kuten kirjoitit. Mitä sinulle muuten kuuluu? Tarkoitan ahdistusta, hoitosi tilannetta, työelämää, vapaa-aikaa jne.

Lukossa, kiitos kysymästä. 🙂🌻

Vointini on tällä hetkellä ihan ok, tosin olen tuntenut itseni viime aikoina erityisen väsyneeksi. Aloitin alle kuukausi sitten vuorotyössä ja lyhyessä ajassa on pitänyt omaksua paljon uutta. Viikolla en jaksa töitten lisäksi juuri muuta kuin levätä, käydä kaupassa ja tehdä pakolliset kotityöt. Viikonloppuisin sitten esim. ulkoilen ja nään perhettäni/parasta ystävääni jos tulee lähdettyä käymään kotipaikkakunnalla.

Mitä sinulle kuuluu, Lukossa? 🙂