Mielenkiinnoton maailma
Kirjoitan taasen tänne, vaikken nyt välttämättä näe sille edes suurempaa tarvetta. Olen töissä paikassa, jossa viihdyn ja potilaat pitävät minusta. Saan lähes poikkeuksetta vain hyvää palautetta työstäni. Tulen toimeen työkavereideni kanssa ja he tulevat ymmärtääkseni toimeen minun kanssani. Esimiehenikin pitää minusta ja tavastani työskennellä ja miksipä ei pitäisi. Olen ammattitaitoinen, ammatillinen, joustava ja vastuullinen.
Minulla on tällä hetkellä neljä viehättävää naishenkilöä, joita olen hieman tapaillut, tai tapailen. Ei kuitenkaan mitään vakavampaa. Ongelmani on, ettei kukaan näistä henkilöistä oikeastaan kiinnosta minua. Ajattelen lähinnä vain sitä miltä itse näytän, kun minulla on kaunis seuralainen. Tietysti olen kohtelias ja kaikin puolin hyvätapainen. En ole hyvin pitkään aikaan varsinaisesti ihastunut keneenkään muuhun, paitsi itseeni. Itseeni jaksan ihastua aina vain uudelleen ja uudelleen. Kaipaan sitä aikaa, kun vielä joskus ihastuin johonkin toiseenkin ihmiseen. Ehkä.
En ole täysin varma, sillä monesti minulla on tunne, että minulle riittää, kun saan katsoa itseäni peilistä. Rakastan peilikuvaani, ystävällisyyttäni, rehellisyyttäni, älykkyyttäni, kärsivällisyyttäni, fyysistä suorituskykyäni, vuorovaikutustaitojani, omaa erinomaisuuttani. Rakastan sitä, kun minuun ihastutaan. Voisin edetä pidemmälle ja ottaa sänkyynikin kenet tahansa noista neljästä naisesta, mutta en halua. Minulle riittää se, että voisin tehdä niin. Voisin myös harrastaa yhden yön suhteita, jos haluaisin, mutta ne eivät sovi moraaliini. Harrastan kuitenkin sitä, että monesti saatan mennä baariin ja illan aikana iskeä jonkun viehättävän oloisen naisen. Sen jälkeen, kun olen voittanut tämän kiinnostuksen ja tiedän, että hän lähtisi mukaani, en etenekään sen pidemmälle.
Tokihan minä tiedostan, että kirjoitukseni vaikuttaa ylimieliseltä roskalta ja niinhän se onkin. Tämäkin asia vain lisää positiivisia tuntemuksiani itsestäni, siis se, että tiedostan taipumukseni hieman ylimieliseen ajatusmaailmaan. En tietenkään kuvittele olevani täydellinen. Tunnen omat heikkouteni ja pyrin kehittämään itseäni jatkuvasti.
Tämä kirjoitus olisi mahdollisesti helposti tulkittavissa narsistin kirjoittamaksi, mutta en itse usko siihenkään. Olen mielestäni narsismin yläpuolella. Toiminnallani en koskaan tietoisesti loukkaa ketään, vaan päinvastoin myötävaikutan omilla vaatimattomilla teoillani siihen, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. En edelleenkään näe miksi kirjoitin tämän. Ehkä halusin lukea kirjoitukseni itse ja todeta, kuinka pihalla todellisuudesta olenkaan. Haluaisin myös palauttaa mielenkiintoni ympäröivään maailmaan ja sitä asustaviin ihmisiin, sillä minulla on vahva tunne, etteivät ne kiinnosta minua pätkääkään.😞
Olipa jännä lukea, koska itse koen itseni aivan päinvastoin. Moitin itseäni, en arvosta, uskon olevani ruma, tyhmä, läski, inhoan itseäni, koen jatkuvasti syyllisyyttä asioista joita teen tai en tee ja muustakin, joihin en ole edes vaikuttanut. Minä olen siis täsmälleen toisessa äärilaidassa kuin sinä. Oikeasti en ole mitenkään ruma, ylipainoinen kyllä. En ole ihan tyhmäkään, koska monesti huomaan ympäristössä paljonkin minua tyhmempiä ihmisiä. Olen myös hyvä työssäni sekä asiakkaiden että työtovereiden kanssa ja olen saanut hyvää palautetta. Välillä olen kyllä tyytyväinen, kun jokin asia on sujunut hyvin, mutta sitten löydän taas jotain moitittavaa itsestäni tai toiminnastani ja palautan itseni typeristä haaveista takaisin maanpinnalle. Häpeän myös itseäni valtavasti. Olisi todella helpottavaa, jos nämä kaikki joskus edes vähän lievenisivät.
Oletko kokenut noin lapsesta saakka vai ovatko nuo kokemukset itsestäsi kehittyneet vuosien varrella? Onko sinulla läheisiä ystäviä, jotka tuntevat sinut hyvin?
Olipas siistiä lukea kun joku noin itseänsä kehuu? Olen lähes kateellinen, kun kyllä minusta löytyisi samaa, jos oikein itseäni seuraisin. Yleensä peilikuvani oksettaa.
Onneksi sentäs baarista isket jonkun naisen etkä itseäsi.
repukka kirjoitti 3.7.2011 14:37
Oletko kokenut noin lapsesta saakka vai ovatko nuo kokemukset itsestäsi kehittyneet vuosien varrella? Onko sinulla läheisiä ystäviä, jotka tuntevat sinut hyvin?
Kiitos vastauksista repukka ja maanvaiva. 🙂
En ole tosiaan aina ajatellut näin positiivisesti itsestäni. Olen käynyt läpi nuo samaiset itseinhot, itsevihat ja häpeän tunteet. Jossain vaiheessa ehkä tavallaan kyllästyin niihin. Ymmärsin, ettei kukaan muu tee minusta sen parempaa, kuin olen, paitsi minä itse. Lähdin positiivisuuden kautta kehittämään itseäni. Toki vieläkin aina välillä iskee pahat ahdistuskohtaukset ja im-halut, mutta selviän niistä yleensä ihan lääkkeillä ja unella. Nykyään minulla on muutama läheinen ystäväkin, jotka tuntevat tosiaan sekä ajoittaisen taipumukseni im-ajatuksiin ja itsetuhoiseen käyttäytymiseen, että lähes oman itseni palvomiseen. He ovat hyväksyneet nuo piirteeni ja se on voimaannuttavaa jo itsessään.
Diagnoosini ja niistä selvää ottaminen helpottivat omaa elämääni suuresti. Opin ymmärtämään miksi tunsin, kuten tunsin. Osastohoidosta, avohoidosta ja terapiasta oli suuresti hyötyä. Ne taisivat aikoinaan pelastaa henkeni. Opintojen aloittamisesta ja työpaikan vaihdosta ja sitä kautta uusiin ihmisiin tutustumisesta myös. Suurin merkitys uskoakseni oli kuitenkin asenteeni muuttamisesta. Olen perusluonteeltani pessimisti, mutta oppiessani tuntemaan itseäni paremmin, kasvoi myös itseluottamukseni. Käytän paljon energiaa siihen, että yritän nähdä itsessäni vahvuudet ja kehittämisen kohteet ikuisten virheiden sijaan ja se kannattaa. Toki olen ajoittain ylimielinenkin, mutta niin kauan, kuin en tietoisesti loukkaa toiminnallani ketään, sallin sen heikkouden itsessäni.
😉