Seurustelen kuudetta vuotta mieheni kanssa, avoliitossa olemme elelleet jo parisen vuotta tuosta ajasta. Meillä on omat ongelmamme, mutta yksi niistä suurimmista tuntuu olevan minulle miehen perhesuhteet.

Olen tottunut omaan perheeseeni ja sukuun, kaikki osaavat ottaa toisensa huomioon, puhuvat jos on sanottavaa, terveitä ihmisiä joita näen usein. Perhettäni käyn katsomassa kotopuolessa vähintään kerran kuukaudessa. Meillä on ehjä perhe ja hyvät perhesuhteet.

Mieheni vanhemmat ovat eronneet. Isä juo viinaa lastensa läsnäollessa ja mielestäni hänen käytöksensä on todella itsekeskeistä. Äiti on hempeä, sympaattinen ihminen, mutta elää täysin pää pilvissä, ei mitään realiteettiä. Pikkuveli on sekaisin kaikesta, aggressiivinen, syrjäytynyt, ei puhu mitään, rääkkää lemmikeitä… Niin hullulta kuin se kuulostaakin, vain mieheni tulee toimeen kaikkien kolmen kanssa. Aikaisemmin pikkuveli tuli toimeen vanhempiensa kanssa, nyt kaikki on heilläkin yhtä riitelyä. Mieheni isä soittaa miehelleni että hänen pitäisi soittaa pikkuveljelleen ja kysyä onko tulossa käymään. Pikkuveli laittaa tekstiviestiä miehelleni ja kysyy mitä äidillään oli asiaa. Mieheni on kuin joku ketju noiden kolmen välillä joka pitää koko homman kasassa.

Onhan se tietenkin perhe siinä missä muutkin perheet, elintärkeä asia. Mutta toisinaan tuntuu että seurustelen etenkin mieheni isänkin kanssa. Hän paukahtaa meille milloin lystää (joskin onneksi harvoin), ja hänen kanssaan täytyy lähteä asioille juuri silloin kun hän haluaa. Eikä mieheni laita kenellekään perheenjäsenistään vastaan. Hän ei jaksa tapella, joten menee sieltä mistä aita on matalin.

Toisinaan tämä asia häiritsee todella paljon. Ketään näistä ihmisistä en kunnioita enää yhtään. Isä ryyppää lastensa nähden ja soittaa joskus keskellä yötä että tulee hakemaan baarista (onneksi vain harvoin), ja kaikki täytyy tehdä kuten herra tahtoo. Äiti hoitaa kaiken niin mahdollisimman tunteella että siitä jo kärsii, eikä edes ymmärrä sitä itse. Tämä näkyy todella hyvin lemmikkieläimissä joita hänellä on: hän ei saa aikaiseksi leikata kissojaan, mikä johti siihen että nyt hänellä on lähes 20 kissaa. Vain yksi leikattu, ja sekin synnytyskomplikaatioiden vuoksi. Hänen tunteella ajattelunsa on, anteeksi vain, pilannut pikkuveljen, joka on hemmoteltu vekara. Aina saanut kaiken minkä haluaa ilman että täytyisi osoittaa minkäänlaista kunnioitusta. Saa haukkua ämmäksi, tiuskia, huutaa, käydä käsiksikin. Silti hän saa mitä haluaa, vaikka rahaa ei olisikaan.

Minua häiritsee. Ahdistaakin toisinaan. Kaikki tämä sotii niin täydellisesti sitä vastaan missä ja millaiseksi minut on kasvatettu. Ehkä eniten äidin ja pojan käytös, koska lemmikit ovat minulle tärkeitä otuksia ja joudun katsomaan vierestä, kuinka hyvä koira menee pilalle koska siitä ei raaskita luopua, ja kuinka kissalauman kasvaessa kissojen keskuudessa syntyy yhä enemmän kitkaa, joka auttamatta johtaa siihen että koko lauma kärsii. Puhumattakaan siitä että poika vielä rääkkää kissoja, ja koiraa (olen kerran joutunut koiran vuoksi soittamaan valvojan).

Eniten kaikessa ahdistaa se etten voi tehdä mitään. En voi puhua kenellekään. Minun täytyy katsoa vierestä kuinka ihmiset pilaavat oman elämänsä ja lemmikkinsä vastuuttomuudellaan (tai kontrollifriikkeydellään). Kuinka paljon antaisinkaan jos miehelläni olisi normaali, onnellinen perhe. Eikä sekasotku jota pitää kasassa vain yksi jäsen.