jaana6 kirjoitti 15.10.2016 14:0

Menneisyydessä elin äitini kanssa, jolla oli myös mielenterveys ongelmia, hänellä oli tapana
puhua ääneen kuin olisi jutellut jonkun kanssa. Itse en paljoa puhunut hänelle, ehkä se oli
osa syynä hänen menettelyynsä.
Minulla oli tapana kadota mielikuvitus maailmaani päivä tolkulla, näin sieluni silmin edessäni
maailmani jossa halusin olla. Me vain elimme yhdessä, ilman mitään muuta yhdistävää tekijää, paitsi tietysti rakkaus. Molemmat omassa mielikuvitus maailmassansa.

Jaana6, mä en usko että sun niukkapuheisuus mitenkään vaikutti siihen että sun äitisi puhui itsekseen. Ainakin mä toivon ettet sä potisi syyllisyyttä sen mielenterveysongelmista; niiden kohtaaminen voi olla vaikeaa tai pelottavaa aikuisellekin, joten ei sitä mun mielestä lapseltakaan voi olettaa.

Mä olen kokenut syyllisyyttä siitä että en pystynyt auttamaan isääni kun olin lapsi, ja vasta ihan viime vuosina oon tajunnut ettei mun tarvinnutkaan pystyä siihen.

Kevennyksenä (tai sen yrityksenä 😉 ): Mulla oli lapsena mielikuvitusystäviä, ja on niitä jokunen tullut pidettyä mukana nyt aikuisenakin. 😳 Nykyään se menee enemmän niin, että puuhaillessani omiani kuvittelen, mitä ne ystävät mulle sanois tai mitä tekis jos ne olis paikalla. Niistä saa vähän niin kuin seuraa, silloin kun tuntee itsensä yksinäiseksi. Millaisia sun mielikuvitusmaailmat nykyään on?

Hei, S🌻🙂🌻
Minun mielikuvitus maailmassani on nykyään aika hiljaista, se on paikka jonne pakenen
kuin elämä alkaa tuntua liian paljon elämältä, on tapahtumarikasta, kuvittelen sen aina
hiljaiseksi huoneeksi isossa talossa, haluaisin pitää sen sellaisena.
Jostain syystä tunnun nyt laskevan kaikki sisään tuohon huoneeseen, aivankuin olisin
saanut vieraita, jotka tungeksisivat tutkimaan joka paikkaa, missä olen saanut olla
rauhassa. Nuo vieraat, ovat kuin omistaisivat tuon hiljaisen mielikuvitustilan.

Menneisyydessäni kävin ulkona ravintoloissa usein, minulla oli tapana antaa jonkun iskeä
minut mukaansa, tai tuoda mies mukanani ravintolasta kotiini, äitini ei tykännyt siitä, ja
isäni luuli niitä sulhasiksi. Seuraavana päivänä oli sitten kamala moraalinen krapula eli morkkis. Mietin miksi toimin näin? Johtuiko se yksinäisyydestä vaiko huonosta itsetunnosta?
Luultavasti molemmista.🙂🎂
Minulla oli paljon onnea etten joutunut huonoon seuraa, tai vaikka jouduin huonoon seuraan
minulle ei käynyt huonosti, tai se riippuu siitä mitä pitää huonona. Seura oli vaihtelevaa,
ja en usein kiinnostanut samaa miestä kuin kerran, joskus harvemmin 2 kertaa tai 3 kertaa.
Silti pidin itseäni onnekkaana, kuin en tullut pahoinpidellyksi.🙂🎂

Menneisyydessäni kävin myös tanssimassa, yleensä yksin. Seuraa oli vaikea saada, ja kukaan ei hakenut tanssimaan joten tanssin yksin, diskossa siihen ei kiinnitetä niin paljoa
huomiota, kuka tanssii kenen kanssa, joten kävin diskoissa.

Menneisyydessäni olin osastolla hoidossa, kuin en tiennyt mikä minua vaivasi, mutta äitini
taisi tietää. Hänen mielestänsä minä kuuluin hoitoon, eikä lääkäri ollut asiasta toista mieltä.
Silloin huomasin että sairaalatkin lähettää hoitoon toiseen sairaalaan jos vastaanotossa
on ylimääräisiä huoneita.
Terveyskeskukset ovat vähän erillaisia paikkoja.

Minulla esiintyy virtsankarkailuja, tänään taas kusin housuuni kuin olin tulossa kotiini,
kotiovellani, täytyi siivota rappu kuin olin vaihtanut housut ensin.
Se on noin vähästä kiinni ehdinkö vessaan.😎

jaana6 kirjoitti 18.10.2016 9:58

Menneisyydessäni kävin myös tanssimassa, yleensä yksin. Seuraa oli vaikea saada, ja kukaan ei hakenut tanssimaan joten tanssin yksin, diskossa siihen ei kiinnitetä niin paljoa
huomiota, kuka tanssii kenen kanssa, joten kävin diskoissa.

Mä oon kans harrastanut yksintanssimista 🙂 Mieleenpainuvin tapaus oli ehkä ensimmäisen eksäni häissä (josta olin kyllä tosi iloinen että mut kutsuttiin), vaikka siellä olikin välillä pikkuisen sosiaalisesti kimurantteja tilanteita mm. exän vanhempien kanssa. Mut oli siellä onneksi roolipeli-porukasta tuttuja kavereita, joita tosin en saanut houkuteltua tanssimaan.

Opin joskus yhdeltä lukiokaverilta miten laitetaan vaan silmät kiinni, upotaan musiikkiin ja annetaan mennä. Mä en oo koskaan osannut lähestyä vastakkaista sukupuolta baareissa tai diskoissa. Ne ei oo sellaisia paikkoja, joissa osaisin käyttäytyä luontevasti. Tanssiessa se joskus unohtuu.

En oikein tiedä miten suhtautua hoitopaikan muutoksiin, olin aiemmin toisessa paikassa
psyk.pol.lla, silloin minä kävin psykologin juttusilla, joka oli iso mies. Nykyään käyn vain
sairaanhoitajalla psyk.pol.lla käydessäni, ihan kuin olisin saanut arvon alennuksen.

Muistin juuri isäni istumassa keittiön pöydän ääressä, äitini häärimässä keittiössä.
Kodikkaita muistoja nuoruusvuosiltani.

Entiseen palaaminen ei tuu onnistumaan, se kaikki tapahtui ihan toisessa ympäristössä,
ja ihan toisenlaisissa olosuhteissa.
Silloin kuin menneisyyden hahmot tulevat esiin, se tapahtuu ihan erillä tavalla kuin ennen.