Hei!
Kertoilen tässä aika tarkasti muutaman viimevuoden tapahtumista, sillä haluan päästä asioista päässäni selvyyteen, ja toivon myös, että ehkä joku voisi sanoa näihin jotain hyödyllistä. Olen menossa viikon päästä lääkärille, joten ihan pelkästään tämän varassa en onneksi ole. Kiitos kuitenkin, jos saan jotain kommentointia.
Olen 23-vuotias ja suurin kysymys tällä hetkellä elämässäni on, että voiko minusta tulla enää mitään mielekästä, kykenenkö saavuttamaan unelmiani. Olen noin 19-vuotiaasta asti kokenut varsin vaihtelevasti masennus- ja psykoositiloja ( olen vuoden 2011 keväästä lähiten kuullut ääniä lähes jatkuvasti, tälläkin hetkellä olen kuulevinani, kuinka joku ylemmän asunnon asukas kommentoi jollekulle toiselle tämän kirjoituksen sisältöä), joiden vuoksi olen kyllä apuakin, lähinnä keskustelujen muodossa saanut. Lääkitystä en, lyhyttä kokeilua laskematta, aloittanut, vaikka sitä minulle tarjottiin – mikä saattoi olla aika tyhmä ratkaisu, vaikka olikin silloisen lääkärini tiedossa.
Ennen vaivojen alkamista menestyin erinomaisesti lukio-opinnoissani, tavoitteet olivat korkealla ja luottamus suuri, vaikken vielä varsinaisesti tiennyt, mihin suuntaisin. Kaikki lukuaineet olivat kymppejä jne. Kirjoittaminen, lukeminen ja maalaaminen olivat mahtavimmat asiat, joita tiesin. Sitten tuli hankala ihmissudekuvio, jota en oikein osannut selvittää (nyt ylhäältä kuului joku mölähdys ja olin taas hetken varma, että siellä asuu tämän talon verkonvalvoja, joka nyt näkee, että kirjoitan mielenterveysongelmistani tällä palstalla. Epäilee lisäksi, että polttaisin kannabista, mitä en ole koskaan harrastanut.), enkä kyennyt nukkumaan moneen kuukauteen kunnolla, ennen kuin sitten opin taidon taas armeijan alettua.
Armeijasta pääsin vuotta myöhemmin alikersanttina ulos. Menin erääseen yliopistoon lukemaan alaa jolle pääsin suoravalinnalla, koska olin ollut toistaitoinen abivuonna, enkä kyennyt valitsemaan aidosti kiinnostavaa alaa saati lukemaan pääsykokeisiin. Siellä tuli vastaan motivaatiopula ja (lähinnä kai kuitenkin pääni sisällä) vaikea ihmissuhdetilanne, joka lopulta teki opiskelusta mahdotonta – eristäydyin käytännössä täysin ja ilmeisesti ensimmäiset psykoosioireet alkoivat tuolloin.
Menin sitten töihin, siellä tilanne paheni, ja olin varma, että olin työpaikkakiusattu. Toisessa työpaikassa tilanne helpottui. Hain uuteen yliopistoon ja sinne pääsinkin, mutta ala oli taas tämä helppopääsyinen, koska en luottanut itseeni, enkä edelleenkään tiennyt mitä halusin. Äänet vaivasivat koko ajan. Sain yllättäen korkeimman arvosanan yhdestä peruskurssista, itseasiassa kaikkiaan toiseksi parhaat pisteet kaikista kurssin kävijöistä, joita oli runsaasti – aiemmassa opiskelijaelämässäni olin jättänyt kaikki kesken. Motivaatio kuitenkin tuli pian taas esteeksi. Onneksi löysin kivalta tuntuvan humanistisen alan, jolle hain ja pääsinkin lähes täysin pistein äänistä huolimatta. Aluksi kaikki sujui mukavasti ja sain erinomaisia arvosanoja, mutta sitten onnistuin muutaman kerran humalispäissäni mölisemään varsin käsittämättömiä asioita, ja sotkin taas ihmissudekuviot ja ennen kaikkea nolasin itseni niin pahasti, että motivaatio romahti täysin. Kävin henkisesti aika syvällä, sillä tähän liittyi varsin henkilökohtaisia asioita. Viinakset ovat sittemmin onneksi lähes pois jääneet. Aloin taas suunnitella alanvaihtoa ja jätin alan kursseja suorittamatta keskittyessäni toisaalle.
Nyt olen toisen vuoden opiskelija (jos hukatut vuodet laskee, niin neljännen, armeija mukaanlukien viidennen), ja todella pihalla siitä, mitä olen tekemässä. Suunnittelemani vaihtoala ei tunnukaan enää loppuelämän ratkaisulta. Vasta nyt olen jotenkin saanut pääni sikäli järjetykseen, että muistan, kuinka lukiossa
nautin kirjoittamisesta, ja kuinka olin siinä melko loistava. Samoin muistan maalaamisen ihanuuden ja kuinka olen pitänyt luonnossa liikkumisesta. Nyt harmittelen, etten ole näinä hukkaan menneinä vuosina suorittanut esimerkiksi luovan kirjoittamisen opintoja, eräopaskurssia tai kuvataiteen opintoja turhaksi osoittautuneiden yliopistokokeilujen sijaan. Kaikki nuo olisi ehtinyt vallan mainiosti. Harmi on myös, etten oikein ole osannut löytää toisia ihmisiä tai mielekkäitä harrastuksia, mikä ”suurkaupungissa” voi tietysti tuntua käsittämättömältä.
Jos ikää (23 ei ole paljon, mutta 25 olisi jo aika paljon ensimmäisen tutkinnon aloittamiselle) ja tulevaa uraa (en haluaisi olla tehtaassa lopun ikääni) ei tarvitsisi ajatella, suorittaisin varmaankin mainitut koulutukset (kirjoittaminen, eräopas ja kuvataiteen perusopinnot) ilman turhia tuumailuja. Käytännössä vuodet ovat kuitenkin osoittautuneet olevan varsin hupaa tavaraa, ja harva pelkällä kirjoitustaidolla työllistyy, maalaamisesta puhumattakaan, joten nyt olisivat hyvät neuvot kalliit, jotten taas kadottaisi vuotta elämästäni päättömästi sekoillen ja masennellen. Jos jokin ihannetyö pitäisi nimetä kirjailijan tai taidemaalarin uran ohella, niin olisi se luontotoimittaja, joka kiertäisi maailman erämaita ja kirjoittaisi kokemuksistaan juttuja tiede- ja luontolehtiin. Valitettavasti kirjoittaminen tuntuu todella pakotetulta, jopa mahdottomalta, jollei lasketa tällaista oman navan ympärillä pyörivää kurjuusavautumista. Ihmettelen, mitä nyt teen, kun pää ei muutenkaan toimi niin hyvin kuin toivoisi. Onko minun mahdollista saavuttaa tavoitteitani – pystynkö ylittämään parin vuoden takaisen itseni kirjoittajana, voiko minusta tulla mainitsemani laista erätoimittajaa, pystynkö harrastamaan taidetta, löydänkö toiset ihmiset ja ehkä parisuhteenkin? Monilla on tässä iässä jo ensimmäinen tutkinto suoritettu ja perhekin perustettu.
Tätä kirjoittaessa tuli hetkeksi selkeämpi tunnetila, mutta en todellakaan tiedä, mitä tehdä. Valitettavasti päässäni pyörii lähes jatkuvasti syrjäytymisen tai luuseriksi jäämisen uhka, eivätkä äänet tätä helpota. Mitä lääkitykseen tulee, pelkään, että se tuhoaisi senkin luovuuden ja oppimiskyvyn rippeen, mitä minulla on, tai että se saisi minut lihomaan tai muuten voimaan fyysisesti huonosti.
Tosipihalla kirjoitti 22.11.2013 0:6
Hei!
Kertoilen tässä aika tarkasti muutaman viimevuoden tapahtumista, sillä haluan päästä asioista päässäni selvyyteen, ja toivon myös, että ehkä joku voisi sanoa näihin jotain hyödyllistä. Olen menossa viikon päästä lääkärille, joten ihan pelkästään tämän varassa en onneksi ole. Kiitos kuitenkin, jos saan jotain kommentointia.
Olen 23-vuotias ja suurin kysymys tällä hetkellä elämässäni on, että voiko minusta tulla enää mitään mielekästä, kykenenkö saavuttamaan unelmiani. Olen noin 19-vuotiaasta asti kokenut varsin vaihtelevasti masennus- ja psykoositiloja ( olen vuoden 2011 keväästä lähiten kuullut ääniä lähes jatkuvasti, tälläkin hetkellä olen kuulevinani, kuinka joku ylemmän asunnon asukas kommentoi jollekulle toiselle tämän kirjoituksen sisältöä), joiden vuoksi olen kyllä apuakin, lähinnä keskustelujen muodossa saanut. Lääkitystä en, lyhyttä kokeilua laskematta, aloittanut, vaikka sitä minulle tarjottiin - mikä saattoi olla aika tyhmä ratkaisu, vaikka olikin silloisen lääkärini tiedossa.
Ennen vaivojen alkamista menestyin erinomaisesti lukio-opinnoissani, tavoitteet olivat korkealla ja luottamus suuri, vaikken vielä varsinaisesti tiennyt, mihin suuntaisin. Kaikki lukuaineet olivat kymppejä jne. Kirjoittaminen, lukeminen ja maalaaminen olivat mahtavimmat asiat, joita tiesin. Sitten tuli hankala ihmissudekuvio, jota en oikein osannut selvittää (nyt ylhäältä kuului joku mölähdys ja olin taas hetken varma, että siellä asuu tämän talon verkonvalvoja, joka nyt näkee, että kirjoitan mielenterveysongelmistani tällä palstalla. Epäilee lisäksi, että polttaisin kannabista, mitä en ole koskaan harrastanut.), enkä kyennyt nukkumaan moneen kuukauteen kunnolla, ennen kuin sitten opin taidon taas armeijan alettua.
Armeijasta pääsin vuotta myöhemmin alikersanttina ulos. Menin erääseen yliopistoon lukemaan alaa jolle pääsin suoravalinnalla, koska olin ollut toistaitoinen abivuonna, enkä kyennyt valitsemaan aidosti kiinnostavaa alaa saati lukemaan pääsykokeisiin. Siellä tuli vastaan motivaatiopula ja (lähinnä kai kuitenkin pääni sisällä) vaikea ihmissuhdetilanne, joka lopulta teki opiskelusta mahdotonta - eristäydyin käytännössä täysin ja ilmeisesti ensimmäiset psykoosioireet alkoivat tuolloin.
Menin sitten töihin, siellä tilanne paheni, ja olin varma, että olin työpaikkakiusattu. Toisessa työpaikassa tilanne helpottui. Hain uuteen yliopistoon ja sinne pääsinkin, mutta ala oli taas tämä helppopääsyinen, koska en luottanut itseeni, enkä edelleenkään tiennyt mitä halusin. Äänet vaivasivat koko ajan. Sain yllättäen korkeimman arvosanan yhdestä peruskurssista, itseasiassa kaikkiaan toiseksi parhaat pisteet kaikista kurssin kävijöistä, joita oli runsaasti - aiemmassa opiskelijaelämässäni olin jättänyt kaikki kesken. Motivaatio kuitenkin tuli pian taas esteeksi. Onneksi löysin kivalta tuntuvan humanistisen alan, jolle hain ja pääsinkin lähes täysin pistein äänistä huolimatta. Aluksi kaikki sujui mukavasti ja sain erinomaisia arvosanoja, mutta sitten onnistuin muutaman kerran humalispäissäni mölisemään varsin käsittämättömiä asioita, ja sotkin taas ihmissudekuviot ja ennen kaikkea nolasin itseni niin pahasti, että motivaatio romahti täysin. Kävin henkisesti aika syvällä, sillä tähän liittyi varsin henkilökohtaisia asioita. Viinakset ovat sittemmin onneksi lähes pois jääneet. Aloin taas suunnitella alanvaihtoa ja jätin alan kursseja suorittamatta keskittyessäni toisaalle.
Nyt olen toisen vuoden opiskelija (jos hukatut vuodet laskee, niin neljännen, armeija mukaanlukien viidennen), ja todella pihalla siitä, mitä olen tekemässä. Suunnittelemani vaihtoala ei tunnukaan enää loppuelämän ratkaisulta. Vasta nyt olen jotenkin saanut pääni sikäli järjetykseen, että muistan, kuinka lukiossa
nautin kirjoittamisesta, ja kuinka olin siinä melko loistava. Samoin muistan maalaamisen ihanuuden ja kuinka olen pitänyt luonnossa liikkumisesta. Nyt harmittelen, etten ole näinä hukkaan menneinä vuosina suorittanut esimerkiksi luovan kirjoittamisen opintoja, eräopaskurssia tai kuvataiteen opintoja turhaksi osoittautuneiden yliopistokokeilujen sijaan. Kaikki nuo olisi ehtinyt vallan mainiosti. Harmi on myös, etten oikein ole osannut löytää toisia ihmisiä tai mielekkäitä harrastuksia, mikä "suurkaupungissa" voi tietysti tuntua käsittämättömältä.Jos ikää (23 ei ole paljon, mutta 25 olisi jo aika paljon ensimmäisen tutkinnon aloittamiselle) ja tulevaa uraa (en haluaisi olla tehtaassa lopun ikääni) ei tarvitsisi ajatella, suorittaisin varmaankin mainitut koulutukset (kirjoittaminen, eräopas ja kuvataiteen perusopinnot) ilman turhia tuumailuja. Käytännössä vuodet ovat kuitenkin osoittautuneet olevan varsin hupaa tavaraa, ja harva pelkällä kirjoitustaidolla työllistyy, maalaamisesta puhumattakaan, joten nyt olisivat hyvät neuvot kalliit, jotten taas kadottaisi vuotta elämästäni päättömästi sekoillen ja masennellen. Jos jokin ihannetyö pitäisi nimetä kirjailijan tai taidemaalarin uran ohella, niin olisi se luontotoimittaja, joka kiertäisi maailman erämaita ja kirjoittaisi kokemuksistaan juttuja tiede- ja luontolehtiin. Valitettavasti kirjoittaminen tuntuu todella pakotetulta, jopa mahdottomalta, jollei lasketa tällaista oman navan ympärillä pyörivää kurjuusavautumista. Ihmettelen, mitä nyt teen, kun pää ei muutenkaan toimi niin hyvin kuin toivoisi. Onko minun mahdollista saavuttaa tavoitteitani - pystynkö ylittämään parin vuoden takaisen itseni kirjoittajana, voiko minusta tulla mainitsemani laista erätoimittajaa, pystynkö harrastamaan taidetta, löydänkö toiset ihmiset ja ehkä parisuhteenkin? Monilla on tässä iässä jo ensimmäinen tutkinto suoritettu ja perhekin perustettu.
Tätä kirjoittaessa tuli hetkeksi selkeämpi tunnetila, mutta en todellakaan tiedä, mitä tehdä. Valitettavasti päässäni pyörii lähes jatkuvasti syrjäytymisen tai luuseriksi jäämisen uhka, eivätkä äänet tätä helpota. Mitä lääkitykseen tulee, pelkään, että se tuhoaisi senkin luovuuden ja oppimiskyvyn rippeen, mitä minulla on, tai että se saisi minut lihomaan tai muuten voimaan fyysisesti huonosti.
Skitsofreniaan on nykyään niin hyvät lääkkeet, että elämä on helpompaa kuin jos vertaa aikaa vaikka 50v sitten. Kerroit lääkityksen kokeilusta, mutta et maininnut diagnoosista mitään. Kai kuitenkin sen olet saanut?
Olet oivaltava ihminen, ymmärrän tuon huolesi lihomisesta tai luovuuden menettämisestä. Kyllä se elämä on aikamoista taiteilua vaikka lääkettä käyttäisikin, ja lihomiseen voi vaikuttaa ravinnolla ja liikunnalla, ravinnolla 70% liikunnalla 30%.
Mitä sun sydän sanoo? MIhin työhön tunnet eniten vetoa? Humanistisella alalla on vaihtoehtoja valita; et ole liian myöhässä, päinvastoin, ehdit opiskella vielä vaikka kaksi muutakin ammattia - jos ei tuuri käy avaten työpaikkaa, on viisas satsaus hankkiutua opiskelemaan toista kiinnostavaa alaa. Nykymaailmassa on etu jos plakkarissa on useampi ammatti.
Syrjäytymistä ei kannata valita jos sen voi omilla ponnisteluillaan välttää. Itsen eteen kannattaa satsata ponnistuksia, en usko että sinusta saa luuseria tekemälläkään. Lääke ei auta jos sitä ei hyväksy säännöllisesti elämäänsä. Itse käytän kaksisuuntaisen mielialahäiriön lääkitystä, mikä myös on koko lopunikäinen lääkitys ja elämä on nyt mallillaan.
Kykenet kyllä saavuttamaan mielekkään elämän.
Hei,
kiitos!
Tuolloin pari vuotta sitten tehtiin kaiken maailman testejä, mutta lopputulokseksi jäi "määrittelemätön psykoosi". Lääkitykseksi sain risperidonia, pienenä annoksena kokeiluluontoisesti. Ilmeisesti ajatuksena oli myös pyrkiä varmistamaan, ettei kyseessä ollut masennus. Olo tuntui lääkkeen ottamisen jälkeen fyysisesti omituiselta, mutta siinä saattoivat tietysti vaikuttaa myös omat ennakkoluulot.
Ehkä skitsofreniasta ei ole vielä kyse, koska harhat eivät ole jatkuvia vaan enemmänkin sidoksissa paikkoihin ja olosuhteisiin, väkijoukon melu ja tietokoneen kohina esimerkiksi vaan jotenkin oudosti kääntyvät päässä itseeni kohdistuvaksi negatiivissävytteiseksi puheeksi. Äänten lisäksi ei muita harhoja, paitsi ehkä ajatuksen tasolla, ole ollut.
Jotenkin olen huomannut aina terveydenhoitohenkilökunnalle vähätteleväni näitä oireita, tai jopa omituisesti unohtavan ne vuorovaikutustilanteessa, kai ettei minua pidettäisi ihan hulluna (aika tyhmää) ja toisaalta koska jotenkin kuvittelen vieväni resursseja joltakulta, joka muka tarvitsisi niitä enemmän kuin minä.
Tuolloin pari vuotta sitten hoidossa tapahtui omituinen katkos, kun minun piti saada lähete kuntoutuspoliklinikalle, mutta josta ei ole sittemmin kuulunut mitään, enkä sitten viitsinyt vaivata asialla kuormitettua hoitohenkilöstöä sen enempää, koska todellakin uskoin pärjääväni ilman lääkitystä. Selviteltyäni asioita äskettäin, paljastui, että psykologi, joka oli saanut minut suostuteltua hoidon jatkamiseen tässä muodossa, ei enää edes ollut töissä sairaalassa, jossa kävin tutkimusjaksolla. No, näitä tietysti sattuu, ihmisille.
Olet oikeassa, Erakoksiko, tässä on paljon itsestä kiinni, äänistä huolimatta voi työskennellä ja opiskella, kuten olen itse voinut aiemmin havaita. Ehkä tässä nykyisessä "osaamattomuudessa" on ennen kaikkea kyse äänten suoraan tai epäsuorasti aiheuttamien sosiaalisten vaikeuksien seurauksista (mielialan lasku, ehkä jopa masennus, luottamuksen menettäminen tulevaisuuden suhteen). Ensi viikolla on syytä vihdoin aloittaa se lääkitys, ja selvitellä jatkotoimenpiteitä. Jotenkin pitäisi myös aktivoitua enemmän: liikkumaan, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin, ja tietysti opiskeluun. Tuntuu, että syksyllä aina passivoidun täysin, vaikka kesällä tulee liikuntaa harrastettua vaikka missä määrin.
Suurimmat käytännön ongelmat koituvat siitä, että koen, etten oikein jaksa keskittyä lukemaan, ja että tekstien pääkohtienkin oppiminen tuntuu uskomattoman työläältä - kappaleen lopussa olen jo monesti unohtanut, mistä se varsinaisesti kertoi. Olen myös herännyt siihen tosiasiaan, etten ole vuoteen kirjoittanut yhtäkään esseetä, ja tuntuu, että argumentoinnin perustaidotkin ovat hävyksissä. Tämä johtuu siitä, että innostuin suorittamaan erään (kuolleen) kielen opintoja keväällä pääaineopintojen sijaan. Olen valinnut myös tämän syksyn kurssit sikäli hölmösti, etten ole päässyt kunnolla kirjoittamista harjoittamaan. Mutta, ehkä vielä senkin taidon suhteen on toivoa. Hiukan harmittaa, kun näkee eräiden kykynevän suorittamaan ennätysmääriä kursseja ja tekemään useampaakin työtä työtä samaan aikaan, ja sitä tehden elävän omaa unelmaansa, itseni ollessa toistaiseksi edelleen hukassa päämäärieni, ja pääni, suhteen.
Sydämeni on moniääninen, mutta kyllä kirjoittaminen on tärkein taito, jota haluan kehittää. Kirjailijan työ tai kenties mainittu erätoimittajan duuni tuntuvat houkuttavilta tästä vinkkelistä. Toisaalta luonnontieteissä ja aineen ja olemassaolon arvoituksissa on oma viehätyksensä. Lisäksi psykologia ja lääketiede vetävät puoleensa ihmisen arvoituksen tähden, mutta myös siitä syystä, että kun nousen tästä alennustilasta, toivoisin voivani jollakin tavalla kantaa korteni kekoon ja auttaa vastaavassa tai pahemmassakin tilanteessa olevia välttymään kadotukselta. Mitä ikinä alankin tehdä, haluan kuitenkin ennen kaikkea tulla ajattelevaksi, fiksuksi ja vastuulliseksi ihmiseksi, joka löytää oman paikkansa maailmassa menestyen siinä ja kyeten menestyksestään myös jakamaan - menestyksellä tarkoitan tässä ennen kaikkea onnellisuutta henkisenä tilana, en niinkään materiaalista kertymää.
Minusta vaikuttaa, ettet sinä niin kauhean pihalla olekan. Sinulla on aika hyvä ote elämästäsi. Kerro lisää mitä mietit. Miksi koet olevasi pihalla?
erakoksiko kirjoitti 26.11.2013 7:9
Minusta vaikuttaa, ettet sinä niin kauhean pihalla olekan. Sinulla on aika hyvä ote elämästäsi. Kerro lisää mitä mietit. Miksi koet olevasi pihalla?
Pihalla, kai ennen kaikkea koska tunnen, etten osaa tehdä tulevaisuuden suhteen valintoja, jotka olisi hyvä saada tehdyksi, jos ei tänään, niin kyllä ainakin muutaman kuukauden sisään. Samat asiat ovat pyörineet mielessä jo vuosia, mutta vastauksia en ole löytänyt.
Lisäksi nuo äänet on aika ahdistavia, vaikkeivät ehkä jatkuvia. Eilen yritin lukea kirjatenttiin, ja vietinkin kirjastossa kirjan äärellä useamman tunnin. En kuitenkaan saanut tekstistä mitään irti, kun jostain kirjaston sopesta tuntui kantautuvan korviin tauotonta puhetta minusta. Oli kuin jotkut yliopistotuttuni olisivat surkutelleet tilaani. Tämä oli aika poikkeuksellista sikäli, että yleensä äänet ovat olleet pikemminkin haukkuvia ja arvostelevia, kuin myötätuntoisia. Joka tapauksessa tulin niin surulliseksi, että melkein purskahdin itkuun.
Mitä vuorovaikutukseen ihmisten kanssa tulee, luulen, että vaikutan pääosin melko normaalilta. Kuitenkin, huomaan, että minun on vaikea keskittyä keskusteluihin, ihmisten puheista jää monesti osa tajuamatta. Monesti on kysyttävä, mitä keskustelukumppani juuri sanoikaan. Hyvä tietysti on yleensä ottaen, että löytyy ihmisiä joiden kanssa voi rupatella. Lisäksi puheeni pätkii, saatan unohtaa kesken sanan, mitä olin sanomassa, näin tulee outoja taukoja lauseisiin. Käsitteellinen ajattelu varsinkin tuntuu hyvin ongelmalliselta.
Pelkään, että tämä jatkuva poikkeustila aivoissa jättää pysyvät jäljet oppimiskykyyni ja persoonallisuuteeni, vaikka äänet sitten jossakin vaiheessa lopulta vaikenisivatkin.
Tänä syksynä opinnot eivät ole muutenkaan oikein sujuneet. Tuntuu, että olen valinnut väärät kurssit, ja jättänyt valitsematta sekä sellaisia, jotka oikeasti kiinnostaisivat, että joita olisi ollut muuten syytä suorittaa alta pois. Opintopistemäärä jää kauas tavoitteesta.
Jos pitäisi nimetä, mikä olisi ihanteellinen tilanne, olisi se sellainen, jossa en enää kuulisi ylimääräisiä ääniä ja olisin muutenkin tasapainoinen ja ennen kaikkea toimelias nuori aikuinen, jolla olisi hyvin toimivat aivot, joissa olisi tilaa muullekin kuin henkilökohtaisille ongelmille.
Tosipihalla kirjoitti 28.11.2013 18:34
erakoksiko kirjoitti 26.11.2013 7:9
Minusta vaikuttaa, ettet sinä niin kauhean pihalla olekan. Sinulla on aika hyvä ote elämästäsi. Kerro lisää mitä mietit. Miksi koet olevasi pihalla?
Pihalla, kai ennen kaikkea koska tunnen, etten osaa tehdä tulevaisuuden suhteen valintoja, jotka olisi hyvä saada tehdyksi, jos ei tänään, niin kyllä ainakin muutaman kuukauden sisään. Samat asiat ovat pyörineet mielessä jo vuosia, mutta vastauksia en ole löytänyt.
Lisäksi nuo äänet on aika ahdistavia, vaikkeivät ehkä jatkuvia. Eilen yritin lukea kirjatenttiin, ja vietinkin kirjastossa kirjan äärellä useamman tunnin. En kuitenkaan saanut tekstistä mitään irti, kun jostain kirjaston sopesta tuntui kantautuvan korviin tauotonta puhetta minusta. Oli kuin jotkut yliopistotuttuni olisivat surkutelleet tilaani. Tämä oli aika poikkeuksellista sikäli, että yleensä äänet ovat olleet pikemminkin haukkuvia ja arvostelevia, kuin myötätuntoisia. Joka tapauksessa tulin niin surulliseksi, että melkein purskahdin itkuun.
Mitä vuorovaikutukseen ihmisten kanssa tulee, luulen, että vaikutan pääosin melko normaalilta. Kuitenkin, huomaan, että minun on vaikea keskittyä keskusteluihin, ihmisten puheista jää monesti osa tajuamatta. Monesti on kysyttävä, mitä keskustelukumppani juuri sanoikaan. Hyvä tietysti on yleensä ottaen, että löytyy ihmisiä joiden kanssa voi rupatella. Lisäksi puheeni pätkii, saatan unohtaa kesken sanan, mitä olin sanomassa, näin tulee outoja taukoja lauseisiin. Käsitteellinen ajattelu varsinkin tuntuu hyvin ongelmalliselta.
Pelkään, että tämä jatkuva poikkeustila aivoissa jättää pysyvät jäljet oppimiskykyyni ja persoonallisuuteeni, vaikka äänet sitten jossakin vaiheessa lopulta vaikenisivatkin.
Tänä syksynä opinnot eivät ole muutenkaan oikein sujuneet. Tuntuu, että olen valinnut väärät kurssit, ja jättänyt valitsematta sekä sellaisia, jotka oikeasti kiinnostaisivat, että joita olisi ollut muuten syytä suorittaa alta pois. Opintopistemäärä jää kauas tavoitteesta.
Jos pitäisi nimetä, mikä olisi ihanteellinen tilanne, olisi se sellainen, jossa en enää kuulisi ylimääräisiä ääniä ja olisin muutenkin tasapainoinen ja ennen kaikkea toimelias nuori aikuinen, jolla olisi hyvin toimivat aivot, joissa olisi tilaa muullekin kuin henkilökohtaisille ongelmille.
Herkkyyttä ja mielikuvitusrikkautta sinulla on. Ehkä olet vaan herkistynyt nyt joistain /jostain syystä? Voiko omaa mieltään 'karaista' olemaan kuulematta minkä tietää oman pään sisältä tulevaksi?
Tuo puheen pätkiminen on tuttua minullekin.
Tuosta nyt-tilanteesta, taitaa olla parasta hyväksyä nyt tilanne mikä on; suorittaa se mikä on työn alla nyt, pois, ja sitten suunnata energia ja tarmo siihen johon on mieli. Olla armelias itselle, jos vaikka olet valinnut nyt väärät kurssit, hyväksyä se, ok, ei se aika kuitenkaan täysin hukkaan ole mennyt. Ehkä vielä jossain vaiheessa elämää tulee vastaan tilanne jossa oivaltaa, ahaa siksi opiskelin silloin sitä. Sitä vaan ei nyt tiedä mikä tarkoitus milläkin asialla on. Onko tavoitteessa tarkistamisen paikka, opintopistemäärien? Muista, sinulla on vielä elämää edessä. Ei ole kiire, hiljaa hyvä tulee, ehkä parempikin tulos.
erakoksiko kirjoitti 1.12.2013 19:13
Tosipihalla kirjoitti 28.11.2013 18:34
erakoksiko kirjoitti 26.11.2013 7:9
Minusta vaikuttaa, ettet sinä niin kauhean pihalla olekan. Sinulla on aika hyvä ote elämästäsi. Kerro lisää mitä mietit. Miksi koet olevasi pihalla?
Pihalla, kai ennen kaikkea koska tunnen, etten osaa tehdä tulevaisuuden suhteen valintoja, jotka olisi hyvä saada tehdyksi, jos ei tänään, niin kyllä ainakin muutaman kuukauden sisään. Samat asiat ovat pyörineet mielessä jo vuosia, mutta vastauksia en ole löytänyt.
Lisäksi nuo äänet on aika ahdistavia, vaikkeivät ehkä jatkuvia. Eilen yritin lukea kirjatenttiin, ja vietinkin kirjastossa kirjan äärellä useamman tunnin. En kuitenkaan saanut tekstistä mitään irti, kun jostain kirjaston sopesta tuntui kantautuvan korviin tauotonta puhetta minusta. Oli kuin jotkut yliopistotuttuni olisivat surkutelleet tilaani. Tämä oli aika poikkeuksellista sikäli, että yleensä äänet ovat olleet pikemminkin haukkuvia ja arvostelevia, kuin myötätuntoisia. Joka tapauksessa tulin niin surulliseksi, että melkein purskahdin itkuun.
Mitä vuorovaikutukseen ihmisten kanssa tulee, luulen, että vaikutan pääosin melko normaalilta. Kuitenkin, huomaan, että minun on vaikea keskittyä keskusteluihin, ihmisten puheista jää monesti osa tajuamatta. Monesti on kysyttävä, mitä keskustelukumppani juuri sanoikaan. Hyvä tietysti on yleensä ottaen, että löytyy ihmisiä joiden kanssa voi rupatella. Lisäksi puheeni pätkii, saatan unohtaa kesken sanan, mitä olin sanomassa, näin tulee outoja taukoja lauseisiin. Käsitteellinen ajattelu varsinkin tuntuu hyvin ongelmalliselta.
Pelkään, että tämä jatkuva poikkeustila aivoissa jättää pysyvät jäljet oppimiskykyyni ja persoonallisuuteeni, vaikka äänet sitten jossakin vaiheessa lopulta vaikenisivatkin.
Tänä syksynä opinnot eivät ole muutenkaan oikein sujuneet. Tuntuu, että olen valinnut väärät kurssit, ja jättänyt valitsematta sekä sellaisia, jotka oikeasti kiinnostaisivat, että joita olisi ollut muuten syytä suorittaa alta pois. Opintopistemäärä jää kauas tavoitteesta.
Jos pitäisi nimetä, mikä olisi ihanteellinen tilanne, olisi se sellainen, jossa en enää kuulisi ylimääräisiä ääniä ja olisin muutenkin tasapainoinen ja ennen kaikkea toimelias nuori aikuinen, jolla olisi hyvin toimivat aivot, joissa olisi tilaa muullekin kuin henkilökohtaisille ongelmille.
Herkkyyttä ja mielikuvitusrikkautta sinulla on. Ehkä olet vaan herkistynyt nyt joistain /jostain syystä? Voiko omaa mieltään 'karaista' olemaan kuulematta minkä tietää oman pään sisältä tulevaksi?
Tuo puheen pätkiminen on tuttua minullekin.
Tuosta nyt-tilanteesta, taitaa olla parasta hyväksyä nyt tilanne mikä on; suorittaa se mikä on työn alla nyt, pois, ja sitten suunnata energia ja tarmo siihen johon on mieli. Olla armelias itselle, jos vaikka olet valinnut nyt väärät kurssit, hyväksyä se, ok, ei se aika kuitenkaan täysin hukkaan ole mennyt. Ehkä vielä jossain vaiheessa elämää tulee vastaan tilanne jossa oivaltaa, ahaa siksi opiskelin silloin sitä. Sitä vaan ei nyt tiedä mikä tarkoitus milläkin asialla on. Onko tavoitteessa tarkistamisen paikka, opintopistemäärien? Muista, sinulla on vielä elämää edessä. Ei ole kiire, hiljaa hyvä tulee, ehkä parempikin tulos.
Hei,
kiitos jälleen!
Kävin sitten siellä lääkärillä, ja sain Ketipinor-lääkityksen. Pitäisi nyt vissiin ottaa ensimmäinen tabletti. Tilanne mietityttää todella paljon. Varsin todennäköisiä sivuavaikutuksia ovat ainakin väsymys ja painonnousu. Kuitenkin, nyt ajattelen, että vielä tärkeämpää kuin äänien vaikeneminen, olisi saada itseni aktivoitumaan sosiaalisesti ja fyysisesti, ja pitää aivoja opiskelunkin saralla toimeliaina. Mitä jos lääkkeen vaikutus onkin päinvastainen? Mitä jos päässäni rikkuu jotain peruuttamattomasti, kun pilleri hajoaa ja alkaa vaikuttaa elimistössäni? Enkö sittenkin pystyisi sinnittelemään ilman? Ehkeivät äänet niin pahoja olekaan.
En tiedä tuosta karaisusta. Todennäköisesti se on mahdollista, ihmismieli on käsitykseni mukaan varsin moneen taipuva. Uskon, että tarvitsisin siihen kuitenkin jonkinlaista ohjeistusta tai valmennusta, omin toimin se ei oikein tunnu onnistuvan.
Äänet ovat olleet monessa mukana. Taisin jo mainita ainakin työpaikan vaihdoksen. Ensimmäisen kerran kuitenkin varmuuden siihen, että todella kuulen ääniä, enkä ole oikeasti jatkuvan pahansuovan keskustelun aihe, sain kun olin yksin vaeltamassa Lapissa, jolloin varmuudella ei kuuloetäisyyden säteellä ollut toista kulkijaa, varsinkaan sellaista, jonka kanssa olisin ollut niin huonoissa väleissä, että jatkuvaan ilkkumiseen olisi ollut aihetta. Tämä havainto on auttanut suhteuttamaan kokemuksiani paljon. Ehkä jollekulle muullekin, joka tuskailee vastaavan epävarmuuden kanssa, voisi olla mahdollisuuksien puitteissa hyödyllistä kokeilla jotain samankaltaista. Yksin oleminen paljaslakisen tunturin laella asumattomassa erämaassa ääniä kuullen on ainakin sairaudentunnon kannalta varsin todistusvoimainen kokemus. Ääniä sinänsä se tuskin poistaa, ja olemattomien äänten kuulemisen oivaltaminen tietysti on järkyttävää, mutta ainakin selviää, että oire on pään sisäinen. Ihmiset eivät välttämättä oikeasti olekaan ilkeitä, vaikka korvat tähän viittaavaa olisivat kuulevinaan.
Vaan, harvapa siellä tunturin laella voi koko ikäänsä yksin kököttää. Ennen pitkää sinne tulee joku toinen tai joutuu itse palaamaan ihmisten ilmoille, jolloin epäilykset heräävät helposti jälleen, kuten kävi itsellenikin. Varsin kamala oli yöpyminen eräällä autiotuvalla, jonka läheisyydessä oli lampi, sauna ja jälkimmäisen vierellä runsaasti telttailijoita. Vaikka sain yksin käyttööni koko tuvan, herätti lammelta saunojien puuhista kantautunut möykkä minussa valtavat vainoharhat, vaikka sitten muita kulkijoita kohdatessani kasvoista kasvoihin kykenin normaaliin käyttäytymiseen. Mitä sitten ihmisten ilmoilla taas kuulin, en viitsi mainitakaan.
Tuota vaihetta kun muistelen, on sanottava, etten nyt ole läheskään niin sekaisin, kuin tuolloin, jolloin vasta ensi kertoja harkitsin edes lääkärille menoa. Nyt kuitenkin opiskelun ja oppimisen vaikeus vihdoin teki ajankohtaiseksi tarttua todella toimeen. Vaan, pystyisinkö saavuttamaan pysyvää edistystä ilman lääkitystä, voisinko jotenkin mieltäni "karaisemalla", sosiaalisella toimeliaisuudella ja liikunnalla pitää äänet kurissa vastakin? Voisinpa. Ihmisten seura tuntuu kyllä vaikuttavan positiivisesti, vaikka paradoksaalisesti juuri joukko-/ryhmätilanteisiin nuo äänet monesti liittyvät.
Mene ja tiedä, nyt jäi pilleri ottamatta, koska huomenna (tänään) menen ensimmäistä kertaa kuntosaliohjaukseen ja haluan olla siellä skarppina. Taidan kuitenkin sitten illalla ottaa lääkkeen. Katsoo sitten, mitä siitä seuraa.
Oletko sattunut lukemaan ääniä kuulevien kertomuksista? Alla esimerkki yhdestä.
Jutussa mainitaan mm. Moniääniset ry -järjestö, jonka toiminnassa mukana muitakin
ääniä kuulevia.
http://www.mtv.fi/lifestyle/hyvinvointi.shtml/aania-kuulevan-tositarina-ensimmaisina-vuosina-oli-vaikeaa-kayda-ulkona/2013/12/1838271
erakoksiko kirjoitti 4.12.2013 7:25
Oletko sattunut lukemaan ääniä kuulevien kertomuksista? Alla esimerkki yhdestä.
Jutussa mainitaan mm. Moniääniset ry -järjestö, jonka toiminnassa mukana muitakin
ääniä kuulevia.http://www.mtv.fi/lifestyle/hyvinvointi.shtml/aania-kuulevan-tositarina-ensimmaisina-vuosina-oli-vaikeaa-kayda-ulkona/2013/12/1838271
Lueskelin näitä kyllä pari vuotta sitten, mutta nyt olisi varmaan viimeistään aika perehtyä tarkemmin. Aina ei näinkään ilmeinen asia tule mieleen. Kiitti vinkistä!