Luulin olevani vahva. Luulin, että jaksan työntekoa määrättömästi. Nautin siitä. Se oli elämäni, tärkeintä elämässä. Harrastin liikuntaa, joka viikko useasti, joinakin viikkoina joka päivä. Nautin siitäkin. Se oli tärkeää, henkireikä työn ohessa.

Sitten alkoi väsyttää. Parittomuus alkoi harmittaa, koin olevani yksin, miksi en löydä puolisoa? Harrastukset jäivät, eivät enää antaneet iloa. Kuulin, etten suurella todennäköisyydellä voi saada lapsia. Sinne menivät nekin haaveet. Kaikki ympärillä saivat lapsia. Tarjottiin keskusteluapua lapsettomuuden vuoksi. En kokenut tarvitsevani. Ajattelin, että kyllä selviän yksin.

Koin olevani huono ja vanha. Jaksoin käydä töissä, mitään muuta en. En ollutkaan vahva. En kestänytkään kaikkea. Yritin pärjätä yksin, mutta lopulta piti tunnustaa, etten pärjääkään.

Nyt en jaksa kuntoutua enkä parantua. Syön lääkkeitä, käyn terapiassa, käyn töissä. Yritin harrastaa liikuntaa, mutta nyt en ole sitäkään jaksanut pitkään aikaan. Olen ihan nääntynyt ja väsynyt koko tilanteeseen. Pelottaa, että kohta romahdan tai katkean. Usko tulevaisuuteen kadoksissa.

Miten tässä näin kävi, minulle? Elämäni oli ihan okei ennen tätä. En olisi halunnut tätä, on tämä sellaista tuskaa.