Masentunut kumppani ja väsynyt minä
Olen tuntenut miehen vuoden verran, viimeiset puoli vuotta olemme olleet jonkinlaisessa parisuhteessa. Mies on äärimmäisen sulkeutunut ja hänen on uskomattoman vaikea puhua asioistaan: vasta viimeisen kuukauden aikana hän on ruvennut avautumaan ja kertomaan itsestään rehellisesti. Kertonut suuret salaisuutensa.
Olen tiennyt koko ajan, että ihminen jonka kanssa olen ystävystynyt ei ole aivan yhtä elämäniloinen kuin muut. Mutta vasta nyt on selvinnyt että hänen historiassaan on painavampia asioita kuin olen ajatellutkaan: vakava masennus,itsemurhayritys, hoitojakso jonka hän halusi lopettaa kokiessaan sen tuloksettomana, täyttä eristyneisyyttä… ja loistavasti ylläpidettyä kulissia hyvinvoinnista.
Nyt kun tiedän asioita, en voi enää sulkea silmiäni. Mies on nuori, perheensä ja minun lisäkseni hänellä ei juuri muita ihmissuhteita ole, koska hän ei ole jaksanut pitää niitä yllä.
Tunteeni ovatkin hyvin ristiriitaiset: rakastan tätä ihmistä äärettömästi, mutta välillä tunnen hukkuvani toivottomuuteen. Hyvin monet illat päättyvät kehityskeskusteluihin joissa mies sanailee, että ehkäpä hän tarvitsisi kumppanikseen esimerkiksi ”kriminaalin” joka pakottaisi hänet pois synkästä mielialasta. Minä en sellainen ole. Olen herkkä sielu, ja tarjoan hurjien pankkiryöstöretkien sijaan lämpöä.
Suhteemme määritelmäkin on jotenkin hämärä. Mies sanoo, että hänellä on uskomattoman paljon tunteita minua kohtaan, eikä kukaan ihminen ole koskaan päässyt häntä yhtä lähelle ja hän haluaisi suunnitella tulevaisuutta kanssani… mutta samalla häntä kuulemma häiritsee kun hän tuntee seurassani ”sisarellista” rakkautta. Kuulemma edelliset suhteet ovat räiskyneet paljon enemmän. Nämä suhteet siis ennen masennusta.
Turhauttaa. Väsyttää. Pelottaa. Enkä tietenkään voi saada raivokohtauksia, vaikenen. Tunnen vaan oloni petetyksi: kun hän pitää minusta kiinni, en voi olla miettimättä, että pitääkö hän nyt sylissään rakastettuaan vai sisartaan. Johtuuko ”tunteettomuus” masennuksesta, vai eikö tämä yksinkertaisesti vain toimi, mutta molemmat tarvitsevat toisiaan epätoivoisesti…? ☹️
En tiedä miten jatkaa eteenpäin. Mies on niin väsynyt elämään, että hän kokee ammattiavun hakemisen jo myöhäiseksi. Iltaisin hän toivoo että huomista ei tulisi. Mitä voisin tehdä? Hän itse sanoo, että uskoo siihen, että se että juuri minä kuuntelen häntä, auttaa paljon enemmän kuin satunnainen terapeutti. Mutta kun minulla ei ole avaimia onneen, eikä selkäni jaksaisi kantaa aivan kaikkea taakkaa. Se on aivan selvää, että en hänestä halua irrottaa – haluan tukea, olla avuksi, kuunnella ja pitää kiinni. En vaan tiedä miten tähän tilanteeseen pitäisi suhtautua – miten voin elää tässä suhteessa tiedostaen sen, että ”jos joskus saisin työkomennuksen vaikka Brasiliaan, niin en sinun takiasi sinne jättäisi menemättä, vaikka sinusta välitänkin.”
Kuinka jaksaa kannatella tätä tilannetta ja samalla tiedostaa se seikka, että omat rakkaudentunteeni ovat paljon suuremmat kuin hänen? Miten auttaa elämään väsynyttä väsymättä itse.
Hankala tilanne. Minä olen sitä mieltä, että puoliso ei voi korvata ammattiapua mielenterveyden ongelmien kohdatessa. Puoliso ei voi olla terapeutti, itse siinä uupumatta ja kärsimättä. Apua varten on ammattilaiset. Toki voi puolisolle jotain puhua ja esimerkiksi päivän fiiliksestä, mutta syvemmät keskustelut tulisi minusta käydä ammattiavun kanssa. Niinpä kannustan sua yrittämään vielä puhumaan hänelle, että hakeutuisi ammattiavun piiriin. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vaikka ymmärrän kyllä hyvin tuon toivottomuuden. Niinhän minäkin uskon, että ei minua mikään voi auttaa. Että en todennäköisesti toivu tästä koskaan. Että jään tällaiseksi mielivammaiseksi ja hylkiöksi. Tuttuja ajatuksia. Esim. psyk.polilla/mielenterveystoimistossa voi puolisokin käydä joskus potilaan mukana juttelemassa kotitilanteesta ja pohtimassa suhdetta.
Tämä on siis vain minun mielipiteeni. Itse teette tietenkin niin kuin parhaaksi näette.
Aivan, olet ihan oikeassa. 🙂 Täytyy yrittää, etsiä sopivaa hetkeä. Tietenkin haluaisin jankuttaa asiasta koko ajan, tuputtaa esitteitä apu-palveluista... mutta ei sellainenkaan auta, se saa vaan jarrut pohjaan entistä pahemmin. Onneksi mies viettää paljon aikaa perheensä parissa, oikeastaan enemmän kuin minun, tiedän että siellä hänen on jokseenkin rauhallista olla - en aivan jokainen tunti mieti, että milloin soi puhelin ja kuulen jotakin lopullista tapahtuneen.
Eikä sekään tietenkään ole millään tavalla avuksi, että minä ylipäätään vellon asioissa ja pelkään alitajuisesti koko ajan. Vaikka sitä kuinka uskoisi ja toivoisi, että voi vaikuttaa kaikkeen, niin viime kädessä ihminen on kuitenkin vastuussa vain itsestään ja päättää omista teoistaan.
Täytyy vaan yrittää olla menemättä ihmisen mielialaan liiaksi mukaan. Sepä se vasta onkin kamalan vaikeaa! Olen aina ollut jotenkin harvinaisen empaattinen ja onnistun nappaamaan ympärillä olevien ihmisten tunnetilat itselleni. Tämän ihmisen kanssa se tuntuu olevan vielä harvinaisen korostunutta. Täytyy todellakin pinnistellä, että ei uppoaisi samaan surun suohon aivan jokaisella tapaamiskerralla.
Oikeastaan tällä viestillä ei tainnut olla päätä tai häntää. Olkoon tämä päivän aloitus. 🙂
Päivitystä asiaan.. Synkkyys tuntuu saavan enemmän ja enemmän valtaa.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että on taas menossa sellainen kausi, että Hän ei jaksa mitään eikä ketään. Nukkuu ja yrittää sinnitellä. Ei haluaisi tavata ketään.
En oikein tiedä mitä tehdä? Tiedän, että pitää kunnioittaa ja antaa hänen olla väsynyt, pysyä poissa häiriköimästä, ei luoda enempää ahdistusta tai olla vaativa kun muutenkaan ei ole voimia mihinkään. Ei silloin tarvita enää mitään "parisuhdevelvollisuuksia." Silti pitäisi kai kuitenkin olla jotenkin saatavilla.
Niin. Parisuhde. Se taitaa olla jo kadotettu, hiipunut.
Miten voisin ruveta viettämään hiljaista suruaikaa ja samalla kuitenkin olla läsnä?
Tavallaan toivon, että hän minut suoranaisesti jättäisi, tavallaan sitä eniten pelkään - itseni puolesta, mutta enemmän hänen, sillä väitän olevani viimeisiä oljenkorsia ulkomaailmaan.
😯🗯️
Jos hänen vointinsa on noin huono, voit viedä hänet sairaalaan. Jos aiemmin on ollut itsetuhoisuuttakin, on hyvin todennäköistä, että sitä voisi olla uudestaankin. Sitä kautta hän pääsisi avun piiriin. Tai sitten mennä hänen kanssaan ihan vain tk-lääkärille. Jotain apua hän selvästi tarvitsee. Noin syvästä toivottomuudesta on vaikea (ellei mahdoton) päästä omin voimin pois.
Minusta parisuhteessa ei tarvita intohimoista räiskyntää. Ilman niitäkin pärjää. Jos vain rakkautta on. Masentuneen tunteet ovat helposti latistuneet eikä silloin rakkautta edes kykene aina tuntemaan saati mitään intohimoa. Ehkä kannattaa odottaa, että masennuksen vaikein vaihe on ohi ennen kuin tekee suhteen suhteen mitään suuria päätöksiä. Suhde voi hyvinkin kestää masennuksen.
Hei taas!
Täällä tilannetta päivittää tulistunut tuittupää 🙂
Samanlaisessa aallokossa vellotaan edelleen. Kumppani on masentunut ja minä väsynyt, turhautunut ja miltei vihainen, eniten itselleni. Vähän valoa tilanteeseen on tullut siinä määrin, että mies on ruvennut puuhailemaan autoprojektinsa parissa!
Minun pääni taas alkaa murentua. Tällä hetkellä eniten vaivaa se, kun suhteessamme ei ole minkäänlaista läheisyyttä. On ihme, jos parin päivän aikana halataan kerran. Myös mies on tämän havainnut, mutta ei osaa määritellä mistä pattitilanne johtuu. Sanoi että voisihan tässä suhteessa tietysti jotain "kiihkoakin olla", mutta ei hän sille mitään voi, että hän ei elä mitään rakkausmyrskyä kanssani. Eikä kuulemma halua valehdellakaan että niin olisi. Hyvä niin kai kuitenkin - vaikka joinakin hetkinä toivoisin että hän edes esittäisi hyvin Ranskalaista Rakastajaa... Eh Noh.. . Eikä hän osaa myöskään sanoa sitä, että johtuuko läheisyyden lopahtaminen väsähtäneestä mielestä, vai siitä, että en vaan yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi. Kertooko se jotakin? Tarkoittaako "en tiedä" yhtä kuin "ei", vai eikö ihminen silloin oikeasti tiedä.. hmph.
Olen vihainen itselleni, kun otan asian todella vahvasti itseeni. Tuntuu etten osaa olla tukena vilpittömästi, vaan mielessäni häilähtelee, että miksi asiat on menneet näin. Kun mennään vuosi taaksepäin läheisyyttä oli jopa liiaksi asti! Yksi ilta yritin lähestyä miestä, ihan vaan halata, jonkinlainen torjuntaele tuli vastaan. Äyskähdin, että on aivan p..stä kun annan enemmän kuin saan. Mies ihmetteli, että miksi kiukkuan ja ajattelen liikaa. Suhteemme on sen verran uusi, että en osaa ajatella, että ei se läheisyys nyt niin tärkeää ole..
Meillä on myös meneillään eräs yhteinen projekti, jonka tosiaan piti olla yhteinen - nyt olen jo luovuttamassa sen suhteen ja mies taas ihmettelee että miksi en halua suunnitella yhteisiä juttuja enää. Tuntuu vaan jotenkin kornilta ajatella, että kuukausien päästä voisimme omistaa jotakin yhteistä kun jo samana iltana "yhdessäolo" tuntuu kaukaiselta!
Olen myös äärimmäisen voimakas kaikkimullehetinyt-ihminen, sekään ei helpota asiaa yhtään. Ystävättärelleni jo tokaisin, että taidan hankkia tämän henkisen parisuhteen lisäksi itselleni fyysisen parisuhteen rinnalle... Niin hullua kuin se onkin: rakastan tätä ihmistä aivan suunnattomasti, mutta en voi sille mitään että läheisyydenkaipuuni alkaa käydä ylitsepääsemättömäksi! Mitä tehdä..? 😯🗯️