Tänään mietin, missä vaiheessa elämää tämä nykyinen kyvyttömyys tuntea yhtään mitään on edes alkanut. Tai mitä se tunteminen nyt ylipäänsä edes on. En ole masentuneena edes surullinen, en vihainen, en pettynyt, en yhtään mitään. Ajatukset on kyllä negatiivisia, ja motivaatio sen takia tehdä mitään on aivan nollassa.

Joskus kun olin vielä motivoitunut johonkin, en ehkä miettinyt kovinkaan paljoa miksi. Nyt ainakin katsottuna on helppoa nähdä, että syyt tehdä asioita tuli aina ulkopuolelta, tai että ne olivat yritys ”järkyttää” omaa tunnemaailmaa ts yrittää saada itsestä jotain fiiliksiä irti. Paradoksaalisesti kyvyttömyys motivoitua ja nauttia unelmista on ajanut minut tekemään tosi reippaasti ja saavuttamaan tosi isoja tavoitteita. Luultavasti nyt näiden tavoitteiden saavuttaminen ja se, että ei siltikään tunnu miltään, on tiputtanut hanskat lattialle lopullisesti.

Jotenkin nyt vaan tuntuu siltä, että niin ne pienet kuin isommatkin saavutukset eivät ole mitkään koskaan tuntuneet miltään, olen vain uskotellut, ja ehkä enemmän itselleni vain, että olisi tuntunut joltain. Epäonnistuminen tuntuu samalta kuin onnistuminen. Vihaaminen tuntuu samalta kuin rakastaminen. Orgasmit samalta kuin kiven ottaminen pois kengästä.

Tavallaan ymmärrän nyt paremmin, miksi en ole koskaan ymmärtänyt, miten muut ihmiset ovat niin heikkoja ja tunteidensa mukana vietäviä, kun enhän ole itse varmaan koskaan mitään tunteita kokenut.

Jotenkin piinaa että oon mennyt tuonne terapiaan, ja että tälläinen totuus nyt sitten valkeni. En nimittäin oikeasti usko, että tulen tämän elämän aikana noita tunteita löytämään. Voi olla, että terapia auttaa jotenkin nyt pärjäämään tämän asian kanssa, voi olla, että oikein taidokas terapeutti voi saada minut uskomaan vielä, että ne feikatut tunteet olikin muka niitä aitoja, voihan olla, että jotenkin sielusta aukeaa luukku ja tunteet sieltä putkahtaa. Mutta just nyt tuntuu siltä, että joku on kertonut että joulupukkia ei oikeasti ole olemassa.

Voin kuvitella, että joku joka olis joskus kokenut ilon tai surun, mutta ei kokisi sitä enää, saattaisi olla tosi itsetuhoinen tässä tilanteessa. Mä en oikeasti jaksa edes olla, kun mitä hyötyä siitäkään nyt sit olis - ja saattaisi olla että mun poismeno sillätavalla voisi rikkoa muita ihmisiä ihan turhaan.

Meinasin poistaa tän koko tekstin, mutta menköön nyt kun tuli kirjoitettua. Toivottavasti en riko kenenkään illuusiota vaan.

Kaikki tuntuu täysin yhdentekevältä. On mahdotonta nähdä, miten elämä voisi muuttua parempaan suuntaan. Yksi toisensa jälkeen kaikki yritykset osoittautuu turhaksi ja toimimattomaksi. Jokainen hetki vaan kaventaa mahdollisuuksia jotenkin selvitä tästä.

En usko lääkkeisiin, en terapiaan, en mihinkään muuhunkaan. Olisi hyvä, jos voisi uskoa.

Lopullisesti luovuttaa ei voi. Jotenkin, en vaan tiedä miten, seuraavat 40 vuotta mennään. Parempi olla ajattelematta.