Masentuneena 22 vuotta
22 vuotta sitten sairastuin masennukseen kuopukseni ollessa 9kk. Pikkuhiljaa lääkkeillä ja läheisten tuella selvisiin elämään ja 20 vuotta on mennyt aika mukavasti lievällä lääkityksellä. Elämä on kolhinut kovinkin, mutta olen selvinnyt jotenkin eteenpäin.
Nyt kun luulin jo pärjääväni, elämääni astui yli 3 vuotta sitten mukava mies, jolla on nyt yli 20-vuotias tytär. Ongelmat alkoivat, kun mies muutti luokseni ja tytär, joka lähti opiskelemaan ulkomaille, vietti kaikki lomat, eli n. 1/2 vuodesta meillä. Hän on psyykkisesti epävakaa, itsekäs ja riippuu isässään 24/7. Isä tekee tämän mahdolliseksi ja minä saan väistyä.
Viime vuoden vaihteen pitkän loman aikana tytär oli niin hankala, että meille tuli hirmuinen riita ja mulla alkoi tuntua, etten selviä tästä enää terveenä. Pyysin isältä, että tytär ei enää kesällä tule meille. Isä lupasi, mutte ei kuitenkaan henno käskeä aikuista tytärtään muuttamaan omaan asuntoon Suomen vierailujensa aikana, vaan alkaa kääntää kaikkea minun syykseni.
Olen pudonnut syvälle masennukseen yli 20 vuoden paremman jakson jälkeen. Olen hakenut apua työterveydestä ja psykiatrilta, mutta kaikkein pahinta on, että avomieheni ei ymmärrä, kuinka tärkeää häenen tukensa minulle tällä hetkellä olisi. Melkein kaikista tärkein asia. Että hän ymmärtäisi, että olen menettänyt terveyteni rikotun kotirauhan takia ja että hänelläkin olisi jonkinmoinen vastuu auttaa minua takaisin elämään. Aloitin eilen masennuslääkityksen ja olo on, jos mahdollista vieläkin kamalampi.
Hän vaatii, että minun pitäisi antaa kaikki tyttären kauheudet anteeksi ja unohtaa menneet ja syyllistää minua siitä kun en pysty. En vaan pysty. Niin paljon pahaa hän ehti kylvää ympärilleen, eikä ole lähtenyt kotoani, vaikka olen monesti pyytänyt.
Nyt en ainakaan pysty antamaan anteeksi, sillä olen katkera että tytön takia sairastuin taas tähän kamalaan tautiin, joka ei anna hetken rauhaa, ei päästä otteestaan. Kasvattaa möykkyä rintaan ja vie kaiken ilon elämästä.
Jaksan vielä toivoa, että lääkkeistä saisin avun. Nythän on vasta toinen päivä menossa. Toisaalta toivon, että kuolisin pois. Sen jälkeen ei olisi enää tätä raastavaa tuskaa. 😭