Masentaa vaan enemmän
Yritän ja Yritän…. Koetan jaksaa tätä arkea. Itkeskelen ja olen jumissa. Rypistän hetken kerrallaan ja jatkan tätä loputonta suota. Kauanko tätä kestää…. Mitä ihmettä tässä pitää tehdä että jotenkin selviytyy . En jaksaisi enää tätä rypemistä. Työpaikkalääkäri määräsi psykologin konsultointia. Kerran olen siellä käynyt itkemässä. Uudestaan menossa taas viikon päästä. Auttaako…. en tiedä. Työssä en jaksaisi hetkeäkään. En tiedä miten tätä pahaa oloani saisin poistettua. Miten Te muut olette elämässänne vaikeana aikana jaksaneet ? Mistä saisi niitä hyvän olon tunteita ja iloa ?
Minä lähdin hakemaan sitä elämäniloa oman hoitajani antamalla neuvolla; ala toteuttamaan unelmiasi 🙂 Toki tukena oli myös masennuslääkitys ja lyhyt terapiajakso, mutta oman elämän muuttaminen askeleen toiseen suuntaan auttoi minut pahimman yli. Paljon se vaati muutoksia, mutta kannatti kyllä.
Olisiko sinulla jotain haaveita mitä haluaisit toteuttaa? Sellaisia jotka saattaisivat parantaa elämänlaatuasi ja toisi sinulle iloa?
Minäkin olen yrittänyt ja yrittänyt... pinnistellyt ja pettynyt. Voinut hyvin ja taas pettynyt.
Sitten sain lääkkeet jotka tasoittaa mieltä. Huonojen päivien välissä on useita hyviä päiviä. Nyt pitäisi oppia elämään toisella tavalla etten romahtaisi taas.. Mutta miten?
Kotona on hyvä olla kun nään vain omia lapsia ja miestäni. Töihinkin pitäisi syksyllä palata?? Edellisellä kerralla olin 2kk osa-aikaisena töissä ja romahdin. Tykkään työstäni ja haluan palata sinne . Mutta milloin olen valmis palaamaan? Kerran viikossa olen käynyt sairaanhoitajan kanssa juttelemassa/itkemässä. Nyt sekin on kesätauolla.
Elämä tuntuu suorittamiselta. Aamulla herään, teen kotitöitä ja odotan että ilta tulee ja pääsen nukkumaan. Lapset tuottaa minun päiviini iloa. Kitisemistä ja kinastelua en kestä tippaakaan.
Toivottavasti tämä joku päivä helpottaa.
Hei Hattara,
Itsellä samoja tuntemuksia. Ollut monesti, nyt vain entistä pahempana. Paheneeko tästä vaan? En mene ja tiedä. En tiedä jaksanko enempää. Minulla on kesätyö. Työ ei sinällään ole vaikeaa. Ehkä työn vaikutukset vain... kokemukset ja muistot. Tuntuu että nyt pakka hajoaa. Vielä pari kuukautta pitäisi jaksaa. Enkä tiedä miten. Työmoodi päälle, hymy huuleen vaikka sisällä itken. Voi mitä kaikkea hymyni p itääkään sisällään. Se tekee kaikkea muuta kuin hymyilee. Kotona uppoudun netin ihmeelliseen maailmaan ja tv-sarjoihin. Syön. En juuri nyt edes liiku, mistä ennen olen saanut hyvän olon.
Uskomattomat lukot päällä. Missä on se kirkasmielinen minä, joka joskus olin? Rakastin elämää ja jopa itseäni parina ajanjaksona.
Aamut on vaikeita. Ahdistus rinnassa, en halua mennä töihin. Tänään sama homma. Suoritan vain.
Äitini joskus sanoin että selviän mistä vain. Ainut asia vaan että äitini ei tiedä minusta mitään. Toinen asia, en jaksa enää selvitä.
Kaikilla meillä on omat tarinamme. Paskan määrä on vakio. Onko?