Hei. Onko mielestänne tabu, ettei masentunut edes halua parantua? Ainakin itse koen toisinaan/useimmiten, etten edes haluaisi toipua. Pahasta olosta kyllä haluan pois, mutta että masennus jollain lailla on kuitenkin "positiivinen" olotila. Masennus ajaa jotain asiaa elämässäni...

-Jardin Prive

Jardin Prive, kyllä uskon että se on varmasti yleisesti yhteiskunnassa tabu - terveiden kesken ainakin, mutta varmaan myös ihan meidän masentuneidenkin kesken. Itelläkin oli kausi, jolloin en halunnutkaan parantua - ehkä siksi, että masentuneena minun on helpompi hyväksyä se, että olen epäonnistunut elämässäni lähes jokaisella elämän osa-alueella. Jos olisinkin yhtäkkiä terve, niin mitä sitten tapahtuisi, jos huomasisi ettei "kaikki epäonnistuminen ollutkaan masennuksen syytä vaan ihan omaani"? Se on pelottava ajatus. Mutta silti elättelen toivetta siitä, että KUN joskus paranen, pystyn nauttimaan elämästäni enemmän (tai no, ylipäätään nauttimaan!) ja ehkä jopa tekemään asioita siten, etten koe olevani enää niin epäonnistunut. Tai jopa: huomaan, että tunne epäonnistumisesta ei olekaan vastannut todellisuutta, vaan on ollut masennuksen mustaksi värittämää ajatusta.

Dolorous, minulla on myös tuo kokemus, että apua ei tahdo saada. Itselläni oli ongelmana se aikanaan - kauan, kauan sitten - että näyttelin aina reipasta eikä puheitani uskottu. Mikä on sinänsä aika outoa, että miksi kukaan kulkisi taholta toiselle huvikseen kertomaan, että on surullinen suurimman osan aikaa. En tiedä oltaisiinko tässä, jos olisin saanut ajoissa asiallista apua. Oman kokemukseni mukaan noin puolet terapeuteista on "omituisia tapauksia", täysin hiljaisia ja poissaolevia tai pahimmillaan silminnähtävästi täydessä rauhoittava-pöllyssä. Matkalla on ollut kyllä tosi hyviäkin tyyppejä.

Itselläni on tällä hetkellä sellainen tilanne, ettei kukaan yksityiselämässäni tiedä tilastani (eipä heitä tosin monta ihmistä olekaan) enkä jotenkin usko, että kertomisesta seuraisi muuta kuin siipeensä saamista. Tuo vanhempien sokeus asialle on kyllä uskomatonta, täytyyhän heidän nähdä henkisesti romahtanut olemukseni. Toisaalta kaikki on kyllä tapahtunut niin pikku hiljaa, että itsekin on välillä vaikea muistaa, millainen sitä oli joskus silloin, kun maailmassa oli vielä kiinnostavia asioita.

Jardin Prive, voisiko tuo masennuksessa roikkuminen suojata elämänpelkoista ihmistä? Itse ainakin kestän poikkeuksellisen huonosti henkistä kipua ja toisaalta kohtaan sitä ihan liikaa, kun loukkaannun kaikesta mahdollisesta, häpeän aina itseäni ja jään pyörittelemään päässäni sekä itseni että muiden kohtaamia vääryyksiä. Niinpä henkinen taakka on aivan tolkuton. En usko, että pitkäaikaisesta masennuksesta voi päästä, ellei opi jotenkin suhtautumaan kohtaamiinsa asioihin ja tilanteisiin terveemmin. Minä ainakin voisin yksinkertaistaen sanoa, että otan kaiken liian vakavasti. ☹️

Jardin Prive kirjoitti 15.1.2013 15:32
Hei. Onko mielestänne tabu, ettei masentunut edes halua parantua? Ainakin itse koen toisinaan/useimmiten, etten edes haluaisi toipua. Pahasta olosta kyllä haluan pois, mutta että masennus jollain lailla on kuitenkin "positiivinen" olotila. Masennus ajaa jotain asiaa elämässäni...
-Jardin Prive

Ei se minusta tabu ole, mutta on kai masennuksella tarkoitus. Masennus estää kohtaamasta ja käsittelemästä sitä mahdotonta ristiriitaa, minkä mahdottomuudesta se on syntynyt. Lähinnä se kai on ristiriita vihan tunteen ja sen seurausten välillä. Pettymysten aiheuttama viha on niin vaarallista, että se on pakko tukahduttaa ja lamaantua - tai kääntää se itseään vastaan. Jos lamaannuksesta luopuu, viha uhkaa taas tuhota itsen.

Jardin Prive kirjoitti 15.1.2013 15:32
Hei. Onko mielestänne tabu, ettei masentunut edes halua parantua? Ainakin itse koen toisinaan/useimmiten, etten edes haluaisi toipua. Pahasta olosta kyllä haluan pois, mutta että masennus jollain lailla on kuitenkin "positiivinen" olotila. Masennus ajaa jotain asiaa elämässäni...
-Jardin Prive

Voisiko myös olla kysymys häpeältä piiloutumiselta? Ihminen kokee häpeää itsetuntonsa tultua loukatuksi ja lamaantuu, masentuu, haluaisi vajota maan alle. Ei sieltä kai huvita kömpiä esiin ylimääräisiä loukkauksia ja ruoskaniskuja saamaan. Olisiko masennus tällainen suojakeino?
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079

Aloitit hyvän viestiketjun. Se miksi ihmiset eivät mielestäni yleensä osaa suhtautua masentuneeseen ihmiseen ei johdu sinusta, vaan siitä, että he tuntevat usein varmaan voimattomuutta ongelman ollessa niin lähellä. Masennus on omasta mielestäni normaali reaktio johonkin elämän tapahtumaan, kuten fyysinen sairaus, sosiaalinen huono kohtelu, parisuhde ongelmat, pettymykset opinnoissa tai töissä, liian vähäinen uni yms. Ei siinä siis ole mitään ihmeellistä. On todella surullista tässä kulttuurissa, että masennuksesta kärsivä ohjataan ainoastaan ammattiauttajalle, ja ongelmaa ei tarvitse tällä tavalla sitten nähdä. Onneksi nykyään mediassa on julkisuuden henkilöitä, jotka ovat avoimesti puhuneet masennuksestaan. Et ole ainoa, joka on näihin kulttuuritabuihin kyllästynyt. Kulttuurimme ei mielestäni sillä tavalla ole sosiaalisesti vahva kuin esim. suomenruotsalainen kulttuuri. Siellä ihmiset ovat huomattavasti empaattisempia ja asiat pyritään käsittelemään sosiaalisesti.

Kiitos Desper tuosta linkistä! Olen lukenut paljon muutaman viime vuoden aikana masennukseen liittyvää kirjallisuutta ja materiaalia, enkä ole tainnut koskaan ennen törmätä häpeän käsittelemiseen... Tuossa pätkässä oli montakin kohtaa, jotka pistivät miettimään.

Dolorous, minustakin tuo oli ihan käänteentekevä juttu. Sanat ja käsitteet häpeäromahdus, häpeäansa, häpeälamaannus ja häpeäraivo kuvaavat asiaa hyvin. Häpeä on ensin, sitten tulee itseviha ja masennus. Kaiken takana on häpeä.

Lainaus Doloroukselta:
" En oikeastaan ole koskaan kokenut itseäni rakastetuksi 😞. En perheeni taholta, enkä muidenkaan. Muistan joskus n. 10-vuotiaana kirjoittaneeni jääkaapin oveen kirjeen vanhemmille, että te ette rakasta minua. Siihen reagoitiin niinkuin aina: vähäteltiin tuntemustani "älä nyt viitsi". Teiniaikaisen päiväkirjani lukeminen on todella synkkää luettavaa... Olin hukassa itseni kanssa, enkä siinä vaiheessa enää hakenut apua ja tukea vanhemmiltani (kai minut oli siihen ikään mennessä jo lannistettu, tiesin, että avunhakeminen johtaisi vain huonompaan oloon). Olin tuntemusteni kanssa yksin. Lukion jälkeen päätin, että on ihan naurettavaa, etten voi keskustella vanhempieni kanssa! Ja se, ettemme koskaan esimerkiksi halaa, vaikka muutin toiselle paikkakunnalle asumaan, emmekä näe kovin usein."

Halaamattomuus oli mullekin niin tuttua omasta lapsuudenkodista. Sitten mun ekan miehen anoppi opetti mut halaamaan, samoin myös mun toinen mies ja mun tytär. Opettelu on kestänyt n. 40 vuotta. Tässä yks päivä töissä työkaveri puhui murheitaan ja yllätin itseni menemällä halaamaan häntä spontaanisti. Nyt halaaminen on mulle luonnollinen tapa kohdata surullinen sekä masentunut ihminen.

Ehkä sun vanhemmatkin oppii vielä halaan, kun sitkeästi vaan halaat heitä.

Toi juttu, ettei masentunut ehkä haluakaan parantua, pitää osittain paikkansa. Niin kauan kuin ihminen ei paremmasta tiedä, hän pitää kiinni masennuksesta. Se on tuttu ja turvallinen tunne ja silloin kun on masentunut, ei ainakaan pura vihaansa kenekään niskaan. Vihan purku on pelottavaa!

Sääli, että teillä on niin monella ollut välinpitämättömiä terapeutteja. Muutama sellainen on meikäläisenkin matkalla. He noudattaa sitä kultaista sääntöö, että terapeutin ei tule suostua ihmissuhteeseen hoidettavan kanssa. Tää on heille suojautumiskeino, etteivät itse masennu. Ite kuitenkin minä(kin) tykkään terapeutista, joka kertoo mulle muutamia faktoja siitä mitä masennus on ja keinoja kuinka siitä voi parantua.

Se on totta, että masentuneen on ite oikeestaan tehtävä se työ. Hän on sillä tavalla yksin, että ei häntä tosiaan voi ymmärtää kuin he, jotka on itsekin käyneet läpi masennuksen. Ja se työn tekeminen on rankkaa, sen verran työlästä, että olis tosiaan helpompi jättää asiat vaan sille tolalle, kuin millä ne nyt sattuu olemaan. Mutta sitten kun valoa lopulta näkyy sieltä tunnelin päästä, sitten tajuaa, että se kannatti. Voi löytää uudelleen voimavaransa, värit ovat taas kirkkaita ja kauniita, ja kykenee tekemään jotakin mitä ei ole pitkään aikaan tehnyt. Voi taas saada iloa ihan pienistä tavallisista asioista, kuten ensimmäisestä leslenlehden kukasta, eläimistä, siitä että on käynyt suihkussa ja pukenut ylleen puhtaat vaatteet. Parasta kuitenkin on olo, että ei ole vihainen eikä katkera kenellekään. On antanut anteeksi. Ei myöskään soimaa eikä häpeä enää itseään. Ymmärtää miksi masennus tuli, käsittää, miksi itsellä oli niin vaikeaa. Voi jopa olla ylpeä itsestään! ja sitten voi ryhtyä itse itselleen parhaaksi kaveriksi ja huolehtia, että ei enää masennu, tai että jos niin kuitenkin tapahtuu, tietään kuinka sitä voi hoitaa.

Masennus on joskus myös luovan ihmisen loppuunpalamista. Useat kirjailijat masentuvat, kun kirja lopulta on julkaistu. He tuntevat olevansa ihan tyhjiä ja pelkäävät että uutta kirjaa ei enää synny. Sitten he oppivat huomaamaan, että masennus, lepo ja tyhjyys edeltävät uutta ideaa. Siinä loppuunpalamisewn tyhjyydessä ja hiljaisuudessa on jo alkanut itää uudet ideat.

Päässä on sellainen sekamelska meneillään tällä hetkellä, että tekisi mieli huutaa, itkeä, nauraa (ei siksi, että on hauskaa, vaan siksi, että tämä alkaa olemaan jo tragikoomista) ja vaieta samanaikaisesti. Tunteita ja ajatuksia risteilee sikin sokin, törmäten toisiinsa välillä. Olisi tarve puhua tai kirjoittaa, mutta en tiedä mitä. En saa mistään kiinni. Vähän niinkuin kaikki värit sekoittuessaan keskenään tulee vaan mustaa (tai valon kohdalla valkoista; blankoa, tyhjää).

Haluaisin myös vastata Aijaivoin ja WhitePrincess2:n kirjoituksiin, mutten saa pidettyä ajatustani sen vertaa koossa, että pystyisin... Haluaisin myös kirjoittaa ajatuksistani, joita häpeään havahtuminen on herättänyt minussa viime päivinä. En saa niistäkään kiinni. Olo on samalla tuskastuttavan täysi ja pelottavan tyhjä 🤔. On ollut mielettömän raskas viikko ja viikonloppu tulee olemaan myös. Yksinäinen, raskas, lamaantunut.

Yhdestä tunnekimpusta ja ajatuksesta saan kiinni: tunteet ovat häpeää, surua, vihaa ja toivottomuutta siitä, että olen tässä jamassa ja ajatus, joka rummuttaa kaiken ylitse on jotain tällaista "Olen epäonnistunut kaikessa. Olen siinä pisteessä, että teen sitten mitä tahansa, en voi enää saavuttaa hyvää elämää (kuka minut huolisi, tällaisen rikkinäisen elämänsä pilanneen naisen, joka ei tiedä mitä on tekemässä eikä mitä haluaa?)"

Hajoan tähän ajatukseen ja sen aiheuttamaan tunnemyrskyyn! Ja kaikkiin niihin seurannaisajatuksiin ja tunteisiin, joita en pysty edes tänne kirjoittamaan... Kaipaan niin hirvittävän paljon läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta... kunpa voisin herätä ja huomata, että kaikki tämä on ollut vaan painajaista, kaikki olisikin herättyäni hyvin...

Tuohan oli aivan kuin minun elämästä, jota en ole osannut pukea sanoiksi. Tunteiden sekametelisoppa, jossa aivot eivät ole pääosan esittäjänä. En saa mistään mitään otetta ja kaikki valuu käsien välistä kuin vesi.

Dolorous, et ole yksin. Veikkaan, että meitä on aika monta samassa jamassa. Minäkin istun täällä yksin ja kuuntelen hiljaisuutta ja kaipaan...lämpöä, kosketusta, läheisyyttä, sitä että joku hyväksyisi minut virheineni, näkisi sieluuni. Mutta, miten tyhjään voi nähdä?
Kunpa voisi puhua jollekulle niin, että hän oikeasti tietäisi, mistä puhun ja mitä tunnen.
Olen itse saanut paljon apua kuuntelemalla Apulannan musiikkia, luulisi, että Wirtasen Toni on elänyt aikalailla samat kuviot läpi kuin minäkin...
"vaikee löytää, kun ei tiedä mitä etsitään, vaikee suunnistaa, kun ei nää yhtään mitään.."
tai "Hän on aika sika tuo ihminen, tuollaisena ei minkään arvoinen...mielisairas hiippari, manipuloiva narsisti, kahdesta pahasta aina valitsen molemmat.." tai "kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys elämässä kai on.."
Ajattelen sinua ja meitä kaikkia muita yksin kahlaavia lämmöllä: ☺️❤️, jo se, että olette siellä jossain, antaa minulle voimaa 😍

Dolorous kirjoitti 26.1.2013 15:1
---
Yhdestä tunnekimpusta ja ajatuksesta saan kiinni: tunteet ovat häpeää, surua, vihaa ja toivottomuutta siitä, että olen tässä jamassa ja ajatus, joka rummuttaa kaiken ylitse on jotain tällaista "Olen epäonnistunut kaikessa. Olen siinä pisteessä, että teen sitten mitä tahansa, en voi enää saavuttaa hyvää elämää (kuka minut huolisi, tällaisen rikkinäisen elämänsä pilanneen naisen, joka ei tiedä mitä on tekemässä eikä mitä haluaa?)"
---
Hajoan tähän ajatukseen ja sen aiheuttamaan tunnemyrskyyn! Ja kaikkiin niihin seurannaisajatuksiin ja tunteisiin, joita en pysty edes tänne kirjoittamaan... Kaipaan niin hirvittävän paljon läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta... kunpa voisin herätä ja huomata, että kaikki tämä on ollut vaan painajaista, kaikki olisikin herättyäni hyvin...

Veikkaisin omien kokemusteni perusteella, että sekava olosi on paniikkia yksin jäämisen ja totaalisesti hylätyksi tulemisen pelosta. Kosmisen yksinäisyyden kauhu ei ole kivaa. Toisaalta yksinolo liittyy itsenästymiseen ja pärjäämiseen itse. On vaikea olla yksin ja pärjätä itse, kun ei ole koskaan saanut sitä läheisyyttä, mistä irrottaudutaan ja itsenäistytään. Vähemmästäkin nousee hirveä kauhu. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Et kumminkaan ole maailmassa yksin. Apua löytyy. Kaikki voi muuttua paremmaksi pikkuhiljaa.

Tuo, mitä kirjoitat lainausmerkeissä, on semmoista kielteistä sisäistä puhetta, joka ei varmaankaan pidä paikkaansa ja jota voisit muuttaa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta mieti, onko väitteillesi perusteita! Et ole epäonnistunut kaikessa. Kirjoittelet esimerkiksi täällä juttuja, joista näkee, että olet fiksu ihminen. Millä perusteella et muka voi enää saavuttaa hyvää elämää? Todennäköisyyden mukaan sinulla on vielä runsaasti elinvuosia, joina voit kehittyä. Miksi muka kukaan ei sinua huolisi? Et ole pilannut elämääsi. Jos sinulla on vaikeuksia, se ei ole sinun syytäsi. Älä ole niin kamalan ankara itsellesi, ajattele itseäsi pienenä lapssena, joka antsaitsee kaiken mahdollisen myötätutnnon ja rakkauden, mutta on joutunut jäämään niin paljosta paitsi! Ei sille lapselle saa olla vihainen ja ankara!

Myrskyn jälkeen on tyyni. Ei pouta, mutta tyyni kuitenkin.

Voimat ovat ihan hurjan vähissä... se on kyllä ihan ihme juttu, siis tämä voimien lähteminen. Miten voikin henkinen huono olo viedä lihakset ihan voimattomiksi, ihan kuin olisi 41 asteen kuumeessa tai jotain. Hyvä kun jaksan pitää päätäni pystyasennossa tässä koneella istuessani - suurimman osan päivästä en ole jaksanut sitäkään, vaan ollut makuulla sohvalla, jotta ei tarvitse kannatella vartaloaan. Melkein uskallan väittää, ettei terveet voi ymmärtää tätä olotilaa. Toisaalta siis se, että kohtaan ymmärtämättömyyttä koko ajan ympärilläni olevissa ihmisissä johtuu siis ehkä siitä, että heillä on käynyt niin järjetön tsäkä tässä elämässä, että ovat tältä masennuksen musertavalta kouralta välttynyt. Hyvä niin! Good for them!

Sutinen, minä ymmärrän (luulen ymmärtäväni) mitä puhut ja tunnet. Tuosta tyhjyydestä olenkin kirjoittanut paljon omiin päiväkirjoihini ja tarinoihini, joissa yritän käsitellä tätä olotilaa ja tuntemuksia jotenkin. Tuntuu siltä kuin olisin enää vain tyhjä kuori. Yhdestä on tullut puolikas ja puolikaasta murto-osa. Miten pitkään voi puolittua ennen kuin on yhtä kuin nolla, ei mitään...? Jotenkin musta tuntuu, että kohta saan senkin selville. Puolikkaana olo oli vielä jotenkin siedettävää, toinen puoli pystyi kompensoimaan niin paljon, etten välillä edes huomannut hukkaavani itseäni koko ajan johonkin. Nyt en oikein enää tiedä kuka olen tai olenko enää ylipäätään. Jos minulta kysyy, mistä asioista pidän, mistä musiikista, mistä elokuvista jne, en osaa vastata. Yhteydet Minään ovat haalistuneet - vai onko sittenkin Minä haalistunut? Tyhjää kuitenkin alkaa olemaan... liian tyhjää.

Desper, kiitos kauniista sanoistasi. Kyynel vierähti poskeani pitkin kun luin kirjoittamasi kohdan, että jos minulla on vaikeuksia, se ei ole minun syytä.... Se kosketti olematonta sisintäni yllättävän paljon. Miksi? Syytänkö itseäni tästä kaikesta? Ehkä sitten, koska en tiedä ketä muutakaan voisin syyttää elämästäni. Ja olet oikeassa, onhan se vähän epäreilua kai syyttää ja olla itselle vihainen tästä tilanteesta... Kunpa vaan oppisin oikeasti tuntemaan noin! Hmm, ja olet oikeassa: en ole epäonnistunut kaikessa, liioittelin asiaa. Mutta olen epäonnistunut niissä asioissa, joilla on minulle merkitystä ☹️. Jostain kumman syystä olen aina "menestynyt" niissä asioissa, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan! Esimerkiksi lukioaikoina sain huonoimpia numeroita niistä aineista, jotka kiinnostivat minua ja ne, mitkä eivät kiinnostaneet, menivät aina todella hyvin vaikken lukenut asiaa juurikaan yhtään. Sama on jatkunut tähän päivään saakka: en saavuta mitään niitä asioita, joita pidän/pidin itselleni tärkeänä, mutta minulla ei ole suuria vaikeuksia saavuttaa asioita joita en halua. En päässyt opiskelemaan sitä mitä eniten lukion jälkeen (x vuotta sitten, huooooh 😋) halusin, mutta sen jälkeen olen päässyt opiskelemaan kahtakin alaa. En ole koskaan reputtanut tenteissä, vaikken olisi lukenut sanaakaan jne. Mutta nykyään en enää edes tiedä mitä haluan... Miten voin mennä eteenpäin, kun en tiedä minne olen menossa? Määränpää on kadonnut.

Mutta siis suurin suruni on, etten onnistu löytämään rakkautta. Millään ei ole merkitystä, kun en saa tyydytettyä läheisyyden kaipuutani, en yhteenkuuluvuuden kaipuuta... Se korostuu iän myötä. Ystäväni alkavat olemaan siinä pisteessä, että alkavat menemään naimisiin ja perustamaan perheitä. Minä jään (ja olen jäänyt jo kauan sitten) heidän elämästään ulkopuoliseksi. Ja pariskunnat tuppaavat viihtymään pariskuntien kesken. Toisaalta sinkkuna usein turhaudun vaan pariskuntautuneessa ystäväpiirissäni, jolloin mieluummin olen vaikka yksin 😞. Asiaa ei yhtään auta se, että seurustelevat kaverini sanovat "sinä kyllä ansaitsisit jonkun" ja "ei sinussa ole mitään vikaa" jne. Todisteet puhuvat vastaan: jos olisin "catch", niin eikö jo joku olisi minut löytänyt ja pitänyt? Minun ei siis oikeastaan ole hirveän vaikea löytää seuraa, jos olen itse sille "avoimena". Sanovat kauniiksi, fiksuksi jne. Muutaman kerran jopa hämmentävän komeat miehet ovat kiinnostuneet minusta, mutta muutaman tapaamis kerran jälkeen (heidän) kiinnostus lopahtaa kuin seinään... väkisinkin sitä alkaa uskomaan, että itsessä on jotakin "vikaa"! Sitten pienessä mielessäni mietin, että mitä he näkevät (tai ehkä: eivät näe) minussa, joka saa ottamaan jalat alle? Nykyään en jaksa edes yrittää tutustua uusiin ihmisiin, koska kokemus kertoo, että saan aina siipeeni, eivätkä siipeni ole pitkään aikaan enää kantaneet... Joka kerta kun saan itseni hiukan kasaan ja löydän pienen määrän optimismia ja valoa elämään, niin tulee joku joka ampuu itsetuntoni alas, viiltää rupisen sydämeni verille ja jättää minut yksin.

Minulle tuntuu tapahtuvan siis kaikki mitä pelkään, eikä mitään, mitä toivon. Pitäisikö siis alkaa pelkäämään sitä mitä toivoo ja toivomaan sitä mitä pelkää? 😉 Auttaisiko käänteispsykologia 🙂?