Hei, Dolorous!

Nyt kommentoin sinulle melko spontaanisti:

Perhe, ystävät ja muut lähellä olevat eivät kysele voinnistasi, koska eivät tiedä, miten sinua tulisi lähestyä. He ovat toisaalta neuvottomia ja toisaalta he saattavat myös pelätä oman avuttomuutensa vuoksi. Tilannetta saattaisi auttaa nimen omaan se, että sinä kertoisit, miten sinä voit ja miltä sinusta tuntuu.

Tiedän, että se ei taatusti ole helppoa, sillä meidän on tosi vaikea myöntää olevamme heikkoja ja avun tarpeessa. Siitä seuraa edelleen, että lähipiirimme tekee vaikenemisemme vuoksi vääriä johtopäätöksiä, ja me ihmettelemme puolestamme, kuinka he voivat olla niin välinpitämättömiä... Ja kierre jatkuu.

Itse aikoinaan en juurikaan puhunut läheisilleni masennuksestani tai peloistani, joita koin aivoleikkausta odotellessani; myöskään äiitini kuolemaan liittyvästä surustani en ole puhunut perheväelleni. Tällainen toiminta ei ole viisasta, sillä se ei anna mahdollisuutta yhteisölliseen surun ja kivun kokemiseen, ja se on aina pois yhteydenkokemuksestamme.

Hämmennämmekö me siis itse sitä soppaa, joka närästää meitä. Minä olen ainakin hämmnetänyt.

Pitäisikö meidän opetella kertomaan myös lähipiirillemme, miltä meistä tuntuu?

Vaeltaja-ihmettelijä

Ymmärrän oikein hyvin tunteesi. Minäkin olen totaalisen väsynyt tähän masennukseen, jota on kestänyt jo aivan liian kauan. Valitettavasti en osaa sinua auttaa, komppaan vain. Ehkä jostain löytyy vielä se pieni asia, joka tilanteessa auttaa, se pieni toivonkipinä, joka meidät saisi tästä nousemaan. Toivon niin, vaikka en sitä jaksakaan uskoa.

Hei.

Tuosta toisille ihmisille esitettävästä pärjäämisestä voin omalta kohdaltani sanoa, että ainakin vieraammille ihmisille pyrin näyttämään "terveeltä". Joskus toisaalta tulee itkettyä busissakin.

Lähimmillekin on vaikea kertoa olostaan. Mutta kyllähän se heille usein näkyy ainakin jollakin tavalla. Esim ex-anoppini "kielsi" minua lähtemästä tuttujen mukana Suomenlinnaan. Olin liian väsynyt. Enkä ollut puhunut hänelle asiasta yhtään mitään. Mutta oikeassa hän oli!

Onneksi hän tulee käymään huomenna luonani!

Omaa äitiäni minun on paljon vaikeampi lähestyä. Tuntuu, etten merkitse hänelle paljon mitään...

Jardin Prive

Heippa!

Täällä eräs masentunut kanssa.Omalle äidillee juuri onkin vaikea puhua,vaikea äiti/tytär suhde.Nyt on tosiaankin mennyt kaikki päin prinkkalaa, asunto,työ ,raha.

En aikaisemmin tajunnut,että mulla oli siis oli itseasiassa kaikki isuht OK,olen ollut pölvästi.Jos nyt saan asiat kuntoon,edes osan olen onnellinen.

Nyt huomaaan että ole ihan masentunut,kaikki tuntuu mahdottomalta ja mikään ei huvita,ei mikään mistä yleensä olen nauttinut ja tehnyt.Vaikea jaksaa,etenkin nyt on ollut hirveitä päiviä.Muistan kuinka joskus nuorempana olin puoli vuotta masentunut,mutta en tajunnut jotenkaan sitä.Makasin vain sohvalla,mitään syytä en siihen tiedä ja se meni itsekseen ohi (olin liian nuori että olisin tajunnut hakea jotain apua).Ja kai liian masentunut.

Tsemppiä kaikille!

Tämä masennus on niin kummallista. Minusta puolet tätä kansaa on masentuneita ja osa vaan puhuu siitä ja osalle se tosiaan on tabu. Joskus ajattelen että ihmiset ympärilläni pelkäävät itse masentuvansa jos joutuvat kuuntelemaan minua. Ja näin ovat sanoneetkin. Töistä löytyi yllättäen pari kohtalotoveria. Kertoivat saaneensa apua lääkityksestä, ja ettei se ole niin kamala kuin mitä on maineeltaan. Ja oikein ja ohjeiden mukaan käytettynä kuulemma turvallista. Eräs sairaanhoitaja tosin varoitti, että ensimmäisen viikon aikana masennus lisääntyy ja sen ekan viikon yli pitää päästä tavalla tai toisella.

Masennuksentunteen lisääntyminen lääkehoidon alussa saattaa liittyä siihen, että odotamme saavamme nopeasti apua lääkityksestä, ja kun se apu ei tulekaan heti, petymme, mikä lisää vain ahdinkoamme.

Toisaalta, koska lääkkeet ovat kemiallisia aineita, niin elimistön sopeutuminen niihin voi aluksi tuntua masennuksen lisääntymiseltä. Elimistömme ikään kuin keskustelee uuden lääkeaineen kanssa, ja selvitettyään tietyt tärkeät seikat, se allekirjoittaa "YYA-sopimuksen" keskustelukumppaninsa kanssa ja alkaa hyödyntää uutta tilannetta. Tämä prosessi vie siis oman aikansa. (Tämä on tällainen ei-lääketieteellinen maalaisjärjellä kirjoitettu yksinkertaistus siitä, miten masennuslääke alkaa vaikuttaa.)

Vaeltaja-ihmettelijä

Kiitos kaikille vastanneille 🙂.

Vaeltelija-Ihmettelijä: voit hyvinkin olla oikeassa siinä, että he eivät kysele, koska eivät tiedä miten minua tulisi lähestyä. Ja koska itse taas varon liikaa tuomasta esiin pahaa oloani, sillä muut ahdistuvat siitä eikä osaa käsitellä sitä, on monilla läheisilläni sellainen harhaluulo, että kaikki on hyvin..

Läheisteni kanssa puhuessani tuntuu monesti siltä, että he eivät ymmärrä mitä masennus on (heidän onnensa tietenkin!). On raskasta puhua, kun tuntuu ettei tule ymmärretyksi. Eniten minua ihmetyttää se, että vaikka perheessäni suurin osa aikuisista on lääkäreitä, he eivät osaa suhtautua minuun (tai sairauteeni) - eikö nimenomaan heidän pitäisi ymmärtää mitä masennus on ja miten kohdata asiaa? Eilen isäni kysyi yllättäen mitä harrastan vapaa-ajallani (näin hyvin tuntee mut... toisaalta oli melko yllättävää, että hän ylipäätään oli kiinnostunut moisesta, kun ei yleensä kyllä keskustele tällaisista). Kun vastasin, etten kauheasti ole viimevuosina jaksanut harrastaa mitään masennukseni vuoksi hän vaikutti yllättyneeltä. Sanoi, että he ovat luulleet äidin kanssa, että minulla on mennyt paremmin viimeaikoina. Ehkä he toivovat sitä, eivätkä näe todellisuutta (tai halua nähdä)...

Teflon: tuo mitä sanoit, että joskus tuntuu siltä, että muut pelkäävät itse masentuvansa jos joutuvat kuuntelemaan masentunutta, on niin totta! Ihan kuin masennus olisi tarttuva tauti 😋. Ja lääkkeistä: itselläni on kyllä masennuslääke auttanut lieventämään ahdistusta ja muutenkin tasapainoittamaan oloa (esim. ei ole enää sellaisia hallitsemattomia itkukohtauksia paikasta riippumatta niin usein). Mutta ei se ongelmaa itselläni ole poistanut, tekee vain olosta hieman siedettävämpää (mikä sekin on toki iso asia!). Tosin olen nyt vuoden syönyt lääkettä, että en kyllä osaa arvioida mikä vaikutus lääkkeellä on ollut ja mikä on ollut ihan omaa tietoista harjoitteluani ahdistuksen lieventämiseen.. Ja kai noi vaikutukset ovat niin yksilökohtaisia, että vaikea niistä on mennä sanomaan mitään kenellekään toiselle 😋.

Viimeisenä haluan tuoda vielä esiin yhden jutun mitä tänään mietin. Vietän huomattavan paljon aikaa nykyään yksin ja monesti kun ajattelen asiaa ahdistun. Mietin tänään, että se että ahdistun asiasta voi ehkä johtua siitä, että ajattelen, että minun ei kuuluisi viettää paljon aikaa yksin (ts. ihmisen ei kuuluisi haluta olla yksinään pääasiassa). Todellisuudessa nykyään koen jopa helpottavaksi yksinolon usein:

ei tarvitse yrittää olla muuta kuin on
ei tarvitse yrittää olla pirteä ja iloinen
ei tarvitse peitellä sitä ettei jaksa yhtään mitään
ei tarvitse oikeastaan yhtään mitään ellei halua

Tietenkin tässä olotilassa yksinololla on haittapuolensa. Eniten ehkä minua haittaa se, että yksinollessani en nykyään jaksa huolehtia itsestäni ja kodistani. Tiskit lojuvat likaisina pöydällä kunnes on IHAN pakko tiskata jne. Tuntuu ihan ylivoimaiselta hoitaa näitä elämän perusjuttuja. Mutta annaskun tulee joku kylään! Silloin kyllä löydän jonkun kummallisen piilossa olevan voimavaran ja puunaan vaikka vartissa koko kaoottisen asuntoni kuntoon. MUITA varten, en itseäni. Tämä rasittaa minua, miksi en saa itsestäni irti tuota MINUA varten? Ansaitsisin siistin kodin, harmittaa kun en jaksa pitää itseäni varten edes perussiisteyttä... Ja esimerkiksi ruoanlaitto on myös haittapuoli yksinollessa: yksin en jaksa muutakuin korkeintaan kaataa jugurttia ja mysliä lautaselle, kun taas seurassa jaksan kokailla vaikka mitä gourmet-aterioita. Ja mm. nämä kaksi asiaa ovat sellaisia, jotka harmittavat nykytilanteessani: etten jaksa pitää huolta asioista, jotka ovat tärkeitä minulle (siisteys, hyvä ruoka, itsestä huolehtiminen mm. liikunnalla yms.)

***

Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville 🌻🙂🌻

***

Ahdistaa ihan suunnattomasti se, etten VIELÄKÄÄN jaksa. Kotini on kaaos ja mietin lähes päivittäin, että jos kuolisin nyt vaikka auto-onnettomuudessa, kuinka häpeällistä olisi kun joku sitten tulisi asuntooni.... tiskivuoret, pesemättömät pyykit, sotku, keskeneräisyys - kaikesta huokuu välinpitämättömyys. Ei se ole välinpitämättömyyttä, vaan voimattomuutta. En vaan yksinkertaisesti jaksa. Jos itse menisin jonkun tällaisessa kunnossa olevaan kotiin, ajattelisin: "kuinka kukaan voi asua näin".

En halua elää näin. En halua asua näin! Mutta aina kun yritän muuttaa asiaa - tehdä asialle jotain - jaksan ylläpitää jonkunlaista siisteyttä about 2 päivää ja sitten homma taas levähtää käsiin, koska se vaan on liian raskasta 😭. HÄVETTÄÄ. Ihan mielettömästi.

En pysty myöntämään itselleni, että olen tässä jamassa. Enkä varsinkaan muille! Minä, hyvistä lähtökohdista oleva tyttö, jolla olisi ollut kaikki edellytykset hyvään elämään, olen siinä jamassa, jota olen aina pelännyt. Olen yksin. En tiedä mitä olen tekemässä.

Olenko itse aiheuttanut tämän itselleni vai onko niin, että toisille ihmisille vaan käy elämässä paskasti toistamiseen ja toistamiseen vaikka tekisivät mitä? Onko se minun vikani, että olen tässä pisteessä vai olenko olosuhteiden uhri?

En halua myöntää itselleni, että tarvitsisin terapiaa. Hyväksyn ja ymmärrän terapian sun muut toisten kohdalla, mutta että itse menisin...? Sehän tarkoittaisi, että olen sen tarpeessa... Että olen sairas. En halua olla sairas! 😠

Tämä vuosi tulee olemaan minulle erityisen rankka mm. siitä syystä, että viimeisetkin ihmiset, joiden kanssa olen vapaa-aikaani mielelläni viettänyt ovat tämän vuoden poissa - ulkomailla, muuttaneet muualle Suomeen jne. Eli olen yksinäisempi ja enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin. Ja joo: jos olisi voimia, voisin yrittää jaksaa tutustua uusiin ihmisiin jne, mutta kun se ei tunnu nyt edes vaihtoehdolta :/.

Miten voin oppia hyväksymään tilanteeni (hyväksymään sen, että OLEN yksinäinen ja OLEN masentunut ja OLEN ahdistunut ja että nämä häiritsevät elämääni siinä määrin, ettei se ole enää tervettä ja tarvitsen apua)?

En jaksa 😯🗯️

Ja miten jaksaa sitä, että hoitohenkilökunta käytännössä esittää, että itseään on tartuttava niskasta. Lähdettävä kotoa, tehtävä, aloitettava, pakotettava itsensä... Ettei masennuksesta parane vain olemalla.

Mutta, kun ei pysty. Ei jaksa. Ei kykene aloittamaan.

Ainakin minä koen itseni entistä enemmän torjutuksi ja sairaaksi, kun en pysty siihen, mitä minulta näinkin virallinen taho edellyttää...😑❓

-Jardin Prive

Niinpä Jardin Prive, niinpä... Tuntuu, ettei läheskään kaikki ymmärrä ollenkaan mitä tarkoittaa kun sanoo, ettei jaksa eikä pysty. Ihan kuin se olisi tahdonvoimasta kiinni! (Tahtoa on enemmän kuin varmaan monella muulla terveellä ihmisellä tässä maailmassa!). Siitä tulee kyllä väistämättä entistä huonompi olo... Itselläni on tavallaan yllättävän vähän kohtaamisia ammattilaisten kanssa, koska joka kerta kun olen hakenut apua, minut on jätetty asian kanssa yksin... Ja se vaan pahentaa aina tilannetta entisestään. Nyt on todella suuri kynnys pyytää apua keneltäkään, kun kokemus kertoo, ettei tätä terveet ihmiset oikein käsitä ja sitten sanovat/tekevät/ovat tekemättä jotain, josta minun huono olotilani entisestään pahenee. Ihan esimerkiksi oma äiti on sellainen, joka ei kerta kaikkiaan osaa suhtautua näihin juttuihin. Aina laukomassa jotain "ajattele nyt järjellä!" kun kertoo peloistaan tai "sun pitää nyt vaan alkaa harrastamaan/tekemään jne" kun uskaltaa kertoa, että on lamaantunut, eikä jaksa tehdä mitään. Eilen viimeksi kävi tuo edellä mainittu, kun päätin kerrankin pyytää melkein heti apua kun tunsin, että nyt tilanne lähtee taas vaarallisen huonoille poluille. Tuli muuten NIIN tyhmä olo! Turhautunut, surullinen, vihainen, pettynyt, toivoton (jopa siihen pisteeseen saakka, että ajomatkalla kotiin petyin, kun auto ei vahingossa lähtenytkään tieltä tai hirvi ei hypännytkään auton eteen - kamalia ajatuksia 🤔 !) . Ei ihme, etten ole hyvä pyytämään apua, jos oman äitini reaktio on tuollainen ja tunnereaktioni siihen on, että olisin mieluummin kuollut kuin tässä maailmassa 😞. Tuo oli tunnereaktio siis - en oikeasti halua kuolla vaan parantua ja elää normaalia elämää!

Mutta siis huolestuttavaa minusta on, että niin monella täällä tuntuu olevan samanlainen käsitys ammattiauttajista: hekään eivät tunnu ymmärtävän mitä tämä tarkoittaa ja miten masentunutta ihmistä tulisi auttaa (tai ehkä tietävät, mutteivat osaa/ei ole resursseja). Onneksi on niitä muutamia, joilla on kokemuksia siitä, että ovat kohdanneet jonkun ihmisen, joka sitten on ollut ratkaiseva paranemisen kannalta. Toivoa on niin kauan kuin elää... Pitää vaan löytää se joku ihminen, joka ymmärtää miten pitää auttaa minua auttamaan itseäni.

Hyvin sanottu tuo, että tahtoa on enemmän kuin monella terveellä ihmisellä! Toisaalta tahtoa on, mutta halu puuttuu. Mikään ei kiinnosta eikä huvita. Tahtoisin olla terve, aktiivinen ja innostunut, niinkuin joskus ennen, mutta mikään tekeminen ei tuota mielihyvää, vaikka kuinka tahtoisin. Kämppä on minullakin kaaoksessa, eikä mikään voisi vähempää kiinnostaa kuin siivoaminen tai tiskaaminen, vaikka sekasotku lisää pahaa mieltä. Mitäpä millään on väliä, kun se tärkein - mikä? - puuttuu.
Tuosta masennustabusta: jotkut väittävät jopa masennuksen olevan muotia! Ei ole semmoisen väittäjälläkään ruuvit ihan kireällä. Masennuksen pelko kai johtaa tuollaisiin järjettömyyksiin.
Kamalaa, jos oma äitikään ei ymmärrä! Siitähän tämä kyllä voi johtuakin. Ja miten toivotonta, kun ammattilaisetkaan - joille maksetaan ymmärtämisestä! - eivät tajua mitään! Painajaismaista! Minulla on todella hyvä terapeutti, mutta liian myöhään, elämäni on mennyt hukkaan. Hain ajoissa apua moneen kertaan ja sain vain sadistista ja tyhmää kohtelua. Olen täynnä vihaa noita elämäni pilanneita tyyppejä kohtaan.

Jatkuu...
Ensimmäinen muistoni on, kun 2,5-vuotiaana tunsin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Olin siis masentunut. Olin arka ja pelokas, eikä kukaan ilmeisesti pystynyt tarpeeksi tukemaan minua. Nyt olen yli 60. Parikymppisenä hain apua YTHS:ltä. Psykoanalyyttisesti suuntautunut "terapeutti" oli yleensä vaiti ja nukahteli, mutta poikkesi vaitiolostaan mm. latelemalla törkeitä seksuaalisuuttani koskevia solvauksia. No, en lannistunut, vaan yritin myöhemmin pari kertaa uudelleen, lupaaavilta tuntuvien toisenlaisten suuntauksien edustajien kanssa. Lokaa tuli silläkin taholla silmille ja KELA-kuntoutustuet menivät. Turhauttavaaa, etten sanoisi. Nyt on loistava terapeutti, mutta kuolema häämöttää. Toivottavasti te nuoret saatte apua!

Kun mun lapsen elämä meni sekaisin ja hän törmäsi ymmärtämättömyyden muuriin "sata lasissa", oli se sydäntäsärkevää katottavaa. "Mä oon tehny parhaani! Mä oon yrittäny kaikin tavoin parantaa oloani! Niin fyysistä kuin psyykkistäkin. Mutta se ei oo auttanu! Olkapää on ja pysyy kipeenä, vaikka oon urheillu ja laihtunu ja lopettanut tupakoinnin ja käyn lenkillä ja syön terveellisesti, enkä juo viinaa. Ja mun unirytmit on päin helvettiä ja mua vaan itkettää eikä mistään tule mitään! Mä en kestä tätä, mä teen itelleni kohta jotain!"

Lainasin hänelle kirjan "Keskipäivän demoni", joka on aika hyvä ja perusteellinen teos masennuksesta ja tilasin ajan kriisiryhmältä. Tuntui että talutin hänet kädestäpitäen pitkän pimeän ja mutkikkaan polun päähän, jonka alussa oli kyltti: "Elämä masennusutaipumuksen kanssa." Tunsin syyllisyyttä!

Oma polku alkoi 6-vuotiaana. Tiesin että minussa on jotain vialla. Lapsenmielessäni kuvittelin, että aikuiset tahallaan kiusaavat minua. He tekevät elämäni inhottavaksi ja kun olen mennyt nukkumaan he nauravat ja sanovat: "Taas tuli hyvin huijattua sitä! Nyt voidaan mennä jonnekin pitään hauskaa!"

Olo siitä, että minussa on jokin vikana, seurasi mua läpi koko elämäni. Tajusin, että jotkin asiat ovat mulle selkeästi vaikeita. Kuten vaikka nyt tuo järjestyksen ylläpito. Silloinkaan, kun asiat olivat aika hyvin, ei koti ollut kovin siisti. Väsyin kaikkeen helpommin kuin muut. Aloitin monta "projektia" ja tein hyviä päätöksiä. Vain ani harvoin tein jotain loppuun asti.

55-vuotiaana lopulta diagnostisoitiin ADD ja moni asia sai selityksen.

Masennus minussa on kyllä ihan oma juttunsa. Vaikka käytän ADD-lääkkeitä, en tule toimeen ilman mielialalääkkeitäkään. Terapia on ollut tarpeen. Ryhmäterapia oli hyvä juttu, samoin "masennuskoulu". Kun sai keskustella ryhmässä, jossa oli muita masennuksen kanssa kamppailevia, loppui häpeä.

Meitä on monta! Pohjoinen maa, jossa ihmiset ei saa esim. riittävästi D-vitamiinia, synnyttää masennustaipumusta. (D-vitamiini auttaa vähän, mutta ei poista masennusta sekään.)

Aloin puhua avoimesta sekä masennuksesta että ADD:stä. En välitä, vaikka katsotaan pitkään. Olen nykyään osatyökyvyttömyyseläkkeellä, käyn siis töissä kolmena päivänä viikossa. Siellä kaikki ovat varmaan kyllästymiseen asti kuulleet masennuksesta ja ADD:stä. Toisaalta, kun oon alkanut puhua, on moni muukin uskaltanut kertoa omista masennuksistaan ja lääkityksistään.

Se että vanhemmat ei ymmärrä, johtuu yleensä siitä, että heistä on niin murheellista, jos lapsi voi huonosti. Vanha sananlasku sanoo: "Äiti voi niin hyvin tai huonosti, kuin hänen onnettomin lapsensa." Se on totta. Erityisesti äidin on todella vaikeaa kohdata masentunut tai muulla tavoin sairas lapsensa. Vanhemmat haluavat aina uskotella toisilleen että "Nyt sillä jo menee vähän paremmin." Jos lapsi ei kerro itsestään mitään, he mielellään olettavat sen olevan merkki siitä suunta on parempaan päin. He tahtovat lapselleen hyvää, sillä he eivät itse voi voida hyvin jos lapsella menee huonosti.

Jotkut lapset salaavat tahallaan sairaudet ja vastoinkäymiset vanhemmiltaan. He haluavat että isä/äiti kohtaa heidät iloisina ja tyytyväisinä.

Sulla, joka ketjun aloitit (sorry, en ehkä muista nimee oikein, oliko se Dolores?), on sillä tavoin parempi suhde vanhempiis, että voit odottaa ja toivoa heiltä apua, kun vain itse kykenet siitä kertomaan. Mä en ole koskaan voinut kertoa äidilleni masennuksestani (isäni on kuollut). Äitini on itse sekä vainoharhainen että masentunut ja jos hän tietäisi mun ongelmista, hän murehtisi ja itkisi ja soittaisi minulle monta kertaa päivässä tyrkyttäen neuvojaan ja suurennellen mun murheitani kohtuuttomasti. Nyt äiti on kyllä jo niin vanha, ettei senkään tähden voisi minua enää auttaa, mutta silloin kun vielä oli siihen kykenevä, esitin hänelle (lähes) koko ajan jotta: "Hyvin menee!" Se oli raskasta. Toivon ettei kenekään tarvitsisi niin tehdä, mutta tiedän että moni näin menettelee.

😟

Tämä "hyvinvointiyhteiskunta" on kyllä ihan kummallinen.... Tuokin Desper, että olet 20-vuotiaasta saakka hakenut apua ja koet saaneesi sitä vasta nyt (onneksi sentään joskus!). Itsekin hain ensimmäisen kerran apua n. 21-vuotiaana ja nyt ikä lähenee uhkaavasti 30 vuotta ja edelleen ollaan samassa (tai oikeastaan pahemmassa) jamassa. Että joo. Ja mä luulin, että mulla on toimiva tukiverkko yms, ja kaikki hokee edelleenkin ympärillä, että apua saa kun sitä vaan hakee. Ja paskat mitään apua saa - tai se on ihan tuurista kiinni...

Ensimmäinen kosketukseni terapeutteihin oli YTHS:n kautta, ostopalvelupsykologi. Hän piti vastaanottoa kotonaan ja ensimmäisen istunnon aikana ei puhunut juuri sanaakaan, vilkuili kelloa KOKO ajan ja 10 minuuttia ennen kuin aika olisi ollut oikeasti loppu, hän jo sanoi, että meidän aika alkaa olemaan sitten tässä, kiitos hei. Tuota ennen en ollut kokenut itseäni niin tyhmäksi ehkä koskaan ennen. Minä, nuori rikkinäinen tyttö, menin hänen luokseen hyväuskoisena siitä, että jes, nyt saan apua tähän oloon ja lähdin sieltä pois täysin musertuneena. Tämän ensikosketuksen jälkeen menikin aika monta vuotta sitten kun uskalsin uudelleen hakea apua... Eikä seuraava ollut paljoa parempi. Psykologi oli jokseenkin normaali, kun astuin huoneeseen ja kättelin. Sitten kun hän istui tuoliinsa, hän asetteli itsensä siihen jotenkin rituaalinomaisesti ja muuttui ihan kokonaan olemukseltaa, eleiltään, ilmeiltään, puhetyyliltään (puhui nyt hiljaa, hitaasti ja jotenkin "hartaasti") jne. Taas jälleen kerran minä puhuin koko tunnin, eikä psykologi juurikaan osallistunut koko istuntoon. Kyhjötti omituisen näköisenä tuolissaan. Sitten kun istunto oli ohi, hän nousi tuolistaan ja puhui ja elehti taas ihan normaalisti! Ekan kerran jälkeen olin hämmentynyt, mutta päätin etten luovuta kuten viime kerralla. Kävin hänen luonaan 5 kertaa, joista jokaisella kerralla hän toimi samoin... Ja viimeisillä 2 kerralla oltiin aika pitkälti vain hiljaa, koska en tiennyt mitä kertoa, eikä tämä "ammattilainen" ollut millään tavalla aktiivinen tilanteessa. Lopulta en edes halunnut kertoa hänelle mitään, sillä vaikutti niin teennäiseltä koko tapahtuma. Muutama psykiatrikäynti on myös takana, mutta eipä ne kauheasti eroa edellisistä. Ja nyt pitäisi hakea taas apua. Terapeutin löytäminen tuntuu ihan hakuammunnalta! Netissä on pitkät listat nimiä ja titteleitä - ei se kerro minulle mitään ihmisestä. Minkä perusteella voin alkaa karsimaan näitä, mistä aloittaa? Aakkosissa ensimmäisestä vai? Olen opiskelija, ei minulla ole taloudellisesti varaa juosta 100:lla eri terapeutilla kokeilemassa että joskos jonkun kanssa synkkaisi! Ja vaikka olisikin, tiedän, että lannistun jokaisesta huonosta kokemuksesta niin paljon, ettei minulla ole voimia sellaiseen 😞...

Eikä lähipiiri loppujen lopuksi auta paljoa sen enempää. Olen todella hämmentynyt, että ystäväni ja perheeni voivat jatkaa elämäänsä muina miehinä tietäen, että minä olen aivan rikki! Jos minulla olisi syöpä, toimisivatko he samoin, jos en pystyisi itse hakeutumaan hoitoon? Antaisivat minun vaan kuolla hitaasti? Onko tässä nyt tätä suomalaista mentaliteettia, että jokainen auttakoon itseään - ei ole minun ongelmani, eikä asiani puuttua toisten ihmisten elämään. Kaikki hokevat vaan, että saat kyllä apua kun haet sitä... HAH! Entä kun mikään kokemani ei viittaa siihen? Haen apua äidiltäni: hän mitätöi koko avuntarpeeni ja sitten sysää kaiken harteilleni. Haen apua ystäviltäni: he nyökkäilevät, kuuntelevat hetken ja sitten puhuvat omista asioistaan. Nekin, jotka jonkun aikaa jaksoivat tukea, eivät enää jaksa edes reagoida... Ovatko he luovuttaneet jo? Haen apua ammattilaisilta: he joko lyövät pillerit kouraan ja viestivät, että olet yksin vastuussa paranemisestasi tai käyttäyvät kuten yllä olen kertonut. Joo, ja kaikki sanovat "apua on saatavilla kyllä, kunhan haet sitä". Anna mun nauraa!! MITEN sitä sitten pitäisi hakea, koska se tapa jolla olen sitä tähän mennessä hakenut, ei selkeästi ole oikea jos apua on oikeasti saatavilla, eikä tuo ole vaan jotain sanahelinää, jota ihmiset toistelevat jotta omatunto olisi puhdas ("kyllä minä yritin").

Desper, sanoit, että olet jo 2,5 vuotiaana kokenut itsesi huonoksi ihmiseksi. Itse olen kokenut itseni huonoksi ja arvottomaksi myös ihan lapsuudesta saakka - ainakin n. 9-vuotiaasta (sitä ennen en oikein muista mitään lapsuudestani). Vanhempieni taktiikka hoitaa murheitani oli välinpitämättömyys. En kokenut itseäni rakastetuksi. En oikeastaan ole koskaan kokenut itseäni rakastetuksi 😞. En perheeni taholta, enkä muidenkaan. Muistan joskus n. 10-vuotiaana kirjoittaneeni jääkaapin oveen kirjeen vanhemmille, että te ette rakasta minua. Siihen reagoitiin niinkuin aina: vähäteltiin tuntemustani "älä nyt viitsi". Teiniaikaisen päiväkirjani lukeminen on todella synkkää luettavaa... Olin hukassa itseni kanssa, enkä siinä vaiheessa enää hakenut apua ja tukea vanhemmiltani (kai minut oli siihen ikään mennessä jo lannistettu, tiesin, että avunhakeminen johtaisi vain huonompaan oloon). Olin tuntemusteni kanssa yksin. Lukion jälkeen päätin, että on ihan naurettavaa, etten voi keskustella vanhempieni kanssa! Ja se, ettemme koskaan esimerkiksi halaa, vaikka muutin toiselle paikkakunnalle asumaan, emmekä näe kovin usein. Koskaan ei lähtiessäni halattu. Jossain vaiheessa päätin, että muutan asian: alan puhumaan ja halaamaan. Vastaanotto tähän uuteen lähestymisyritykseen oli odotettavissa, näin jälkikäteen ajateltuna: ei siis kovin hyvä. Edelleenkin aina välillä yritän hakea heiltä tukea, mutta joka kerta lopputulos on sama: minulla on entistä huonompi olo. Sisarukseni ovat ehkä ainoita tukiverkossani, jotka ymmärtävät aidosti minua, mutteivät hekään valitettavasti osaa auttaa minua avun hakemisessa... Tavallaan ymmärrän, ettei ihmiset, jotka eivät ole kokeneet masennusta osaa auttaa, koska eivät he ehkä voi kuvitella miltä tämä voimattomuus tuntuu. He luulevat auttavansa sillä, että sanovat että hae apua... En kehtaa pyytää sellaista apua kuin tarvitsisin (konkreettista apua avun hakemiseen, sinnikkyyttä, läsnäoloa ja välittämistä), sillä en koe olevani sen arvoinen... että toiset joutuisivat käyttämään aikaansa minuun. 😞

Aijaivoi: lapsesi on onnellinen, siitä että hänellä on tuollainen vanhempi - tekstistäsi huokuu, että välität oikeasti lapsestasi! Se on upeaa! Kirjoituksessasi oli niin monta kohtaa, jotka koskettivat, etten oikein tiedä mistä aloittaisi. Uskon kyllä, että vanhemmille on vaikeaa kohdata sairas lapsi. "Vanhemmat haluavat aina uskotella toisilleen että "Nyt sillä jo menee vähän paremmin." Jos lapsi ei kerro itsestään mitään, he mielellään olettavat sen olevan merkki siitä suunta on parempaan päin." -> juuri näin. Ja joka kerta kun sitten kertoo, että ei, vieläkään ei mene hyvin, he ovat ihan aidosti yllättyneitä ja pettymyksen voi melkein konkreettisesti tuntea.. Itse aina hämmästyn, että miten he voivat olla noin hämmästyneitä siitä, että minulla menee huonosti? Eikö kaikki merkit viittaa siihen koko ajan? Eivätkö he todellakaan NÄE? Ehkä he siis eivät oikeasti halua nähdä... Minulla ei ole lapsia, joten voi olla etten ihan ymmärrä mitä äidit ja isät näissä tilanteissa kokevat.

Haluaisin vastailla sinulle enemmänkin, mutta täytyy jättää toiseen kertaan, nyt ei ehdi 🙂.