Hei, kuten otsikossakin lukee, en oikeastaan tiedä enää mitä tekisin. Alan olemaan aika loppu ajatuksiini ja itseeni kokonaisuudessaan.

Taustani on seuraava; olen kolmekymppinen työssäkäyvä nainen. Naimisissa, ei lapsia, koiria kylläkin.
Olen sairastanut anoreksian, bulimian ja niiden sekoituksen, joiden vuoksi olin sairaalahoidossa monia kertoja nuorempana, viimeisen kerran n. 23-vuotiaana. Olen käynyt terapiassa 15-17-vuotiaana ja 19-21-vuotiaana. (KELA) ja sen jälkeen vielä muutaman vuoden omalla rahoituksella.
Nyt käyn psykiatrian poliklinikalla psykologilla muutaman kerran kuukaudessa. Olen käynyt monta vuotta sielläkin. Olen myös ollut kelan järjestämässä ryhmäkuntoutuksessa. Ja lääkkeitä olen syönyt montaa eri tyyppiä. Diagnooseja ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö.. Ja syömisongelmien aiheuttama nivelrikko ja sen mukanaan tuoma kipu.
Töitäni on vähennetty ja työaikani on lyhyempi kuin työkavereillani. Työ on tarkkuutta vaativaa ajatustyötä… Eli kaikenlaista on kokeiltu ja yhteiskunta maksanut puolestani jo mukavan summan.

Arkeni kuulostaa omaankin korvaani melko helpolta. Vien koirat ulos ja lähden töihin. Olen töissä 6-7 tuntia ja lähden kotiin. Vien koirat ulos ja teen ruokaa, tiskaan, siivoan, laitan kodin nätiksi, käyn suihkussa, mies tulee kotiin töistä, katsomme jotain sarjaa tunnin verran ja lähden pikkuhiljaa nukkumaan…

Mutta kun tuonne päivään sisältyy kaikki seuraava;

minun on paha olla, niin helvetin paha olla suurimman osan ajasta. Jokainen aamu alkaa ahdistuksella, ei pysty katsomaan itseään peilistä, ahdistaa; hampaiden pesu, koirien lenkitys, töihin meno, työt, sosiaaliset tilanteet, syöminen, tuntuu kuin en kuuluisi omaan kroppaani, ei jaksaisi muita ihmisiä, kaikki tuntuu niin pinnalliselta ja kaikki tuntuvat olevan minua parempia ja olen erilainen ja outo ja helvetti, liian herkkäkin!!. Ja tupakoin liikaa. Pelkään, etten hallitse elämääni, pelkään että teen virheitä, en oikeastaan haluaisi muuta kuin nukkua mutta kun silloin voisi tapahtua jotain pahaa ja eihän sitä voi nukkuakaan, kun kuitenkin tulisi jossakin välissä vessahätä ja nivelet eivät tykkää pitkästä levosta ja alkavat särkemään..niin..ja kuitenkin pitää nousta ja siivota ja tehdä töitä, koska kuka ne muka tekisi jos minä en??
Okei, mieheni kyllä tekee kotitöitä ja hän myös tietää ongelmistani mutta jos on katsellut ja kuunnellut minua seitsemän vuoden ajan, niin ymmärrän, ettei aina jaksa kuunnella ja lohduttaa, onhan hänellä omatkin työstressinsä. Ja varsinkin kun olen ärtynyt lähes tauotta. En jaksa, en innostu. Ja jos innostun, niin väärällä hetkellä.

Alkaa siis olemaan sellainen olo, että haluaisi vain luovuttaa. Kukaan ei jaksa minua loputtomiin ja eikö sitä sanota, että jos haluaa, että muut tykkäävät niin pitää ensin tykätä itsestään? No minä en tykkää.

Kun luette tätä ulkopuolisena.. tuleeko ehdotuksia? itse olen lukenut useita itsehoito-oppaita ja yritän niiden neuvoja soveltaa. Lisäksi tietenkin aiemmista hoidoista on oppinut analysoimaan itseään ja huomaamaan karikot. Mutta vaikka huomaankin karikot, niin minä vain ajan suoraan niihin.. Täysillä.. masentaa tämä kirjoituskin. Kirjoitusvirheitä on, älkää huomioiko niitä.