Masennusdiagnoosi ja haasteita, ystävä pitää yksityisterapeuttinaan
Kaipaisin näkemyksiä tilanteeseeni. Olen 30+ nainen, käynyt töissä vuosikaudet ja opiskellut itseni korkeastikoulutetuksi. Nykyisellään mulla on masennusdiagnoosi johon syön lääkkeitä, jotka sopivat mulle hyvin. Terapiatuen taistelin itselleni, mutta valitsemani terapeutti ei ole ollut luotettava.
Erosin masentuneesta aviomiehestäni pari vuotta sitten kun olin tunnollisesti hoivannut häntä vuosia, huolimatta siitä että hän kohteli minua välillä tosi huonosti, mm petti ja ei kunnioittanut seksuaalisia rajojani. Eron jälkeen mies haukkui ja piinasi, lähetteli viestejä kertoen miten kamala hyväksikäyttäjä olen. Ystäviä ei montaa jäänyt kun erosin, vaihdoin työpaikkaa ja muutin uuteen kaupunkiin uuden työn perässä. Näin yleisesti mulla menee aika hyvin, töitä riittää ja olen hyvä luomaan verkostoja ympärilleni.
Erityisenä haasteena on nyt se, että olen ollut puolisen vuotta suhteessa miehen kanssa, joka on hänkin nyt sairastunut masennukseen. Olen ohjannut hänet hakemaan apua, varannut aikoja ja tarjonnut tukinettiä ja kriisipuhelimen numeroita. Hänellä on nyt hoitokontakti ja hän haluaa terapiaan, mutta jonot ovat pitkät. Hän on vaimonsa kanssa avoimessa suhteessa, mikä on minulle okei ja näin on ollut koko suhteemme ajan. Jostain syystä mies kuitenkin tuntuu välillä käyttävän minua terapeuttinaan enkä tiedä miten päästä siitä irti. En tietenkään halua että hän tappaa itsensä, mutta minulla ei ole jaksamista olla se henkilö jolle hän soittaa aikovansa tappaa itsensä jos vaimon kanssa on ollut riitaa.
Silloin kun hänellä ei ole akuuttia hätää, olemme monesti keskustelleet asiasta ja olen ollut hyvin selkeä siitä että rakastan häntä ja haluan tukea häntä, mutta en ole terapeutti tai lääkäri, enkä voi hoitaa häntä terveeksi. Hän vakuuttaa ymmärtävänsä, mutta kun kriisi iskee, minulle tulee taas sitten puhelu että nyt se henki lähtee. Ymmärrän hänen tunteensa, mutta en voi auttaa enempää.
On ihan painajainen olla taas masentuneen ihmisen kumppanina. Ihminen ei tietysti itse voi mitään sille että sairastuu, ja hän on upea tyyppi, mutta nämä tietyt käytösmallit vievät minulta jaksamista.
Minulla on terapeutti, mutta hän perui aikoja miten sattui eikä toimittanut Kelaan papereita käynneistä. Minulla ei ole rahaa käydä täysihintaisilla käynneillä ja en enää luota häneen tällaisen säädön jälkeen. Jostain pitäisi varmaan kaivaa energiaa etsiä uusi terapeutti, mutta se tuntuu toivottoman vaikealta, ja sitten samaan aikaan voi milloin vain tulla puhelu että mies on tappamassa itseään.
Minua ei erityisesti haittaa se että joudun pitämään yksin huolta itsestäni, se on jopa vapauttavaa, mutta en tunnu pääsevän irti siitä että aina olisi joku masentunut hoivattava, vaikka en todellakaan tietoisesti sellaisia etsi. Tuntuu että saisin ihan loputtomasti energiaa tehdä omia projektejani ja kehittyä ihmisenä jos vaan saisin käyttää jaksamiseni itseeni, mutta en usko että antaisin sitä itselleni anteeksi jos joku päätyy itsemurhaan siksi että hän jostain syystä pyytää apua vain minulta enkä sitä anna.
Minusta tilanne/ihmissuhde, jossa toisen osapuolen pääasiallinen rooli on estää toista tekemästä itsemurhaa, ei kuulosta hyvältä. En tiedä tilanteesta enempää kuin kerrot - ehkä saat parisuhteesta jotain sellaista, joka on niin arvokasta että sen arvo ylittää sen stressin, jota ei-vapaaehtoisena-yksityisterapeuttina toimiminen sinulle aiheuttaa.
Olen itse ollut vähän vastaavanlaisessa tilanteessa, tosin minua terapeutteina käyttäneet ihmiset ovat olleet samaa sukupuolta eli naisia ja ystäviäni - tiettyyn mittaan asti. Olen joutunut toteamaan, että vaikka sanoisin tai tekisin mitä, nämä ihmiset tekevät mitä haluavat. Alussa kannoin huolta siitä, etten ole heille avuksi, mutta jossain vaiheessa totesin, että tein sitä taikka tätä, tilanne ei muuttunut miksikään. He saattoivat jopa pyytää neuvoa ihan käytännön asioissa, ja kun niitä annoin, sain seuraavassa puhelussa kuulla, että he olivat toimineet kuitenkin oman päänsä mukaan. Se on ihan hyvä, mutta turhauttaa tietysti itseä. Nyt kun noista ajoista on jo vuosia, yhteydenpito kaikkiin muihin paitsi yhteen on vain jäänyt, enkä ole enää jaksanut miettiä, mitä näille ihmisille kuuluu. Eipä ole heitäkään kiinnostanut soitella muulloin kuin silloin, kun on pitänyt soittaa minulle kauheassa kriisissä.
Tämä yksi ystävä, joka aikoinaan saattoi soittaa ja sanoa, että tekee itselleen jotain (hänellä oli useita eri kuvitelmia), on edelleen ystäväni, mutta yhteydenpito on ollut vähän harvempaa ja toisinaan hän suuttuu minulle jostain ja on hiljaista, kunnes hän vaikkapa puolen vuoden päästä soittaa ja kyselee muina naisina, mitä minulle kuuluu. Koko aikana olen tietoinen, että hänen väsymyksensä ja masennuksensa eivät ole minun syytäni enkä niin ollen voi myöskään mitään sille, jos hän päättää tehdä itsemurhan tai tehdä jotain muuta vahingollista. Välillä hän on jotain pientä tehnytkin ja ollut joitain päiviä osastolla, sitten hän soittaa ja kertoo, että tämmöistäkin on taas ollut. Toki minulla on ollut paljon aikaa pohtia meidän välejämme, mutta kun tajusin, etten kerta kaikkiaan voi mitään hänen tekemisilleen, aloin päästä pahimmasta huolesta. Tällainen ystävä on tietysti haastava, mutta toisaalta silloin kun juttelemme, voimme parantaa maailmaa ja nauraa yhdessä kumpikin omille, toistemme ja yhteisille ongelmillemme. Hänen tapauksessaan elämä on opettanut kai jotain siitä, että meistä kukaan ei ole täällä ikuisesti ja toisen voi menettää milloin tahansa, joten nautitaan siitä, millainen ystävyys meillä on nyt.
Toivottavasti tämä ei ollut liian sekava kommentti. Tarkoitukseni on sanoa, että huoli pois, koska pohjimmiltaan kukaan ei kerta kaikkiaan pysty pitämään toista pinnalla, vaikka menisi miten monelle mutkalle. Harmi, jos muuta apua ei ole löytynyt, mutta kun antaa itselleen luvan olla vain ihminen, jolla on omiakin ongelmia, niin jospa se helpottaisi. En tiedä.