Masennus vs. fyysinen sairaus
Hei,
Moni ei-masentunut sanoo nykyään, että masennus ei ole sen kummempi kuin fyysinen sairaus. Sinänsä hyvä, mutta olen huomannut, että tähän liittyy kiusallinen lieveilmiö. Koska masennus ei ole sen kummempi kuin fyysinen sairaus, siitä pitää parantua kohtuuajassa. Jos ei parannu, ihmetellään ja paheksutaan. Itselläni on uusiutuva masennus, ollut jo toistakymmentä vuotta. Ei tee enää hirveästi mieli sanoa kellekään muulle kuin miehelleni, että on niin paha olla, en voi tulla/en voi tehdä. Ja sitten pitää turvautua ahdistuslääkkeeseen, kun yritää näytellä tervettä.
Ehkä yritän liikaa elää muiden odotusten mukaan, mutta en jaksa selittää ja puolustella. Tämä salailu ei tee hyvää, mutta esimerkiksi työpaikallani esimieheni suuttui ja veti minulta tukensa pois, kun oloni huononi väliaikaisesti. Hän oli sitä mieltä, että hänen tukensa olisi pitänyt parantaa minut, ja koska niin ei käynyt, hän otti tukensa pois(kerran kuukaudessa käydyt puolen tunnin keskustelut, kolmikantaneuvottelut tt-huollossa). Hän lähetti minut työkykyarvioon, toiveenaan että minut saataisiin joksikin aikaa töistä pois. Työkykyarvioijat olivat sitä mieltä, että olen työkykyinen. Tässäpä raahustetaan ja näytellään tervettä.
Masennus on siitä mielenkiintoinen sairaus, että se edesauttaa/aiheuttaa myös fyysisiä sairauksia tai oireita. Hoitamalla fyysisiä oireita, ei pureuduta aiheuttajaan vaan hoidetaan terveydenhuollon asiakas vain pois ajanvarauslistoilta.
Lisäksi masennuksen kokee kykenevän parantamaan kuka tahansa, jolla on empatiakykyä nähdäkseen ihmisen paha olo, muttei riittävästi pystyäkseen asettumaan toisen asemaan tai ymmärtämään kokonaiskuva. Tämä tarvinnee omakohtaista kokemusta masennuksesta. Tästä syystä jatkuvat (naivit) kommentit siitä, että olen masentunut (kun tänään oli vähän kökkö päivä) riittävät ainakin minulle kertomaan sen, että kyseinen ihminen ei ymmärrä masennuksesta tuon taivaallista.
Ja miksi selventäisin hänelle, että masennus on sitä, kun et näe aurinkoa risukasassa, etkä valoa tunnelin päässä. Sitä, että tuhannen kilon taakan alla selkäsi katkeaa, hetkellä millä hyvänsä. Sitä, ettet voi katsoa huomiseen, jossa kaikki on hyvin, koska huomista ei välttämättä tule.
Voi kun kuulostaa liian tutulta. Minulla myös masennus joka uusii. Aina ei jaksa selittää miksi ei pysty tekemään jotain tai jaksa lähteä jonnekin. Liian monta ihmistä on elämästäni jäänyt pois kun en ole pystynyt selittämään käytöstäni. Kun tuntuu, että kukaan ei ymmärtäisi kuitenkaan. Vain saman kokeneet tietävät ja voivat ymmärtää.
Hei🙂, hyvin tuttua. Itse kärsin aikanaan työpaikka kiusaamista, parisuhde ongelmista, suru ja suru. Ellen olisi liikkunut, juossut, paastonnut, lenkkeillyt, käynyt hengellisissä tilaisuuksissa en olisi tässä. Kaiken taistelun keskellä meni työpaikkakin. Masennus otti voiton ja siihen vajoaminen helpottavalta vaihtoehdolta ( silloin). Terapiavuosien, lääkelaskujen ja sairaslomien jälkeen jota kesti vuosia pahimmillaan, kuitenkin vaan 3 v. Olen terve. Aktiiviliikkujana painoni nousi 10 kg, kymmenien km päivittäislenkit vaihtuivat 500 m töpöttelyihin vaikka kuinka yritin. Ahdistus oli niin kova. Tulivat sydänoireet ja nitrot. - En tiedä... Kun lopultakin aloin saamaan eläkkeen ( olin väsynyt työelämän vaikeuksiin ja ihmisiin) alkoi myös toipuminen. Tänään voin hyvin ja voisinpa ottaa vastaan tarjottua työtäkin mutta..Olen oivaltanut että minun on asetettava itse rajani. En saa satuttaa itseäni väärillä ihmissuhteilla, on aloitettava liikunta pienin askelin, on palattava entisiin ruokailutottumuksiin, on pyrittävä pysymään samana kuin olin silloin kun oli hyvä olla ellen pysty sopeutumaan nykyiseen. Otin takaisin ne menetetyt vuodet. Aloin käymään uimassa, lenkillä (uusissa lenkkareissa ja puvussa🙂, lukemaan ja tekemään samoja asioita kuin silloin ennen. Kokeilemaan pieniksi käyneitä vaatteitani ja pyrin taas sopimaan niihin. Ostamaan itselleni kauniita vaatteita, värjäämään ja leikkaamaan pitkiksi käyneet vanhentavat hiukset. Lukemaan "auttavaa" kirjallisuutta. Rukoilemaan ja liittämään Taivaallista Isää. - On tullut palautetta " ystäväni" taholta.. Olet muuttunut.. 😐,, joo- o.. Nyt olen itsenäisempi. Myrskytuulet tekivät minusta vahvemman ja kasvatti juuriani. Enää mulle ei tehdä pahaa. Kariutunut ihmissuhde tuotti ahdistavan ystävyyssuhteen jonka laitan vielä "ruotuun" kiltisti🌻🙂🌻
Onpa tuttu juttua tämäkin...
Omalla kohdalla työterveyshuollon asenne oli... erikoinen. Kävin vastaanotolla lopulta liki viikottain itkemässä omaa voimattomuuttani (myös fyysiset oireet olivat kuvioissa, mm. jännetupen tulehdus liki kroonisena), mutta lääkäri vain kehotti "koittaa jaksamaan". Lopulta romahdin työpaikalla ihan tyystin, itkin itkemistäni ja saatuani itkun loppumaan ja kun näin vilauksenkin työkavereista, alkoi itku uudestaan. Kukaan ei kyennyt tilanteeseen puuttumaan, lopulta sain itse varattua ajan työterveydestä - toiselta lääkäriltä, jonka erityisalana työuupumus ja -hyvinvointi. Tämä lääkäri sitten totesikin yks kantaan tilanteeni olevan vaikea, ensimmäistä kertaa ahdistukseeni reagoitiin ymmärtävästi ohittamisen sijaan. Valitettavasti tämän lääkärin tapaaminen oli ainutkertaista - hän kehotti minua ottamaan yhteyttä jälleen omaan ttlääkäriimme (jonka asenne ei ollut muuttunut).
Lopulta tilanne päättyi työsuhteen loppumiseen. Työnantajan mielestä vika oli vain ja ainoastaan minun asenteessani (työtä ja työyhteisöä kohtaan), ei millään tavalla toimintamalleissa, joiden kautta tilanne oli muuttunut... Ja työyhteisön muut jäsenet nurisivat kyllä pomon selän takana, mutta kun olisi pitänyt sanoa asiasta suoraan, niin eipä kellään muulla ollutkaan mitään nuristavaa... Olin siis vaikea.
Kotona silloinen aviomieheni oli sitä mieltä, että kun hän oli kehottanut minua käymään lenkillä ja muutenkin "ihmisten ilmoilla", oli hän oman leiviskänsä minun parantumisekseni tehnyt. Ja kun kerran olin jossain käynyt, oli se merkki, kuinka hänen mallinsa oli toiminut - huolimatta siitä, että voin edelleen huonosti ja pelkkä sängystä nouseminen tuntui vaikealle. Minun pitäisi vain "ottaa itseäni niskasta kiinni". Niinpä. Sitä olen nyt yrittänyt - milloin paremmalla, milloin huonommalla tuloksella - 4 vuotta. Ja yrittäminen jatkuu...
Omalla kohdallani tilannetta vaikeuttaa ehkä entisestäänkin vielä oma "kunnollisuuteni" - olen oppinut vetämään sen "Voi ihan kivasti menee" -minän päälleni liiankin hyvin. Se kun vie todellisuudessa voimia ihan tuhottomasti ja antaa ympäristölle virheellisen kuvan voinnistani; silloin kun menee huonoimmin, ei sitä kukaan näe, koska en silloin mene mihinkään...
Olisi paljon helpompaa kun olisi vaikka jalka poikki. Silloin ei kukaan voisi sanoa, että voit kyllä kävellä kun "otat itseäsi niskasta kiinni".
Olen fyysisesti huonokuntoinen joka aiheuttaa masennusta.Ei todellakaan hyvä yhtälö,päivästä päivään yrität rämpiä jollain voimilla. Välistä tuntuu ettei kertakaikkiaan jaksa istua kotona yksin ja tuijotella tv:tä.