Kirjoittelen nyt tänne, kun ei oikein ole muitakaan joille puhua… Olin koulukiusattu koko kouluikäni, 17-vuotiaana aloitin masennuslääkkeet, oli viiltelyä ja ahdistusta, itsemurhaa en kuitenkaan yrittänyt vaikka ajatukset päässä pyörikin (mua esti se että uskon Raamattuun ja uskon, että olisin päätynyt helvettiin, jos itsemurhaan olisin päätynyt), 25-vuotiaana vasta muutin melko tiukasta uskovaisperheestä omaan kotiin, aloin saada ystäviä, käydä ulkona, elää vapaampaa ”normaalin” nuoren elämää ja pystyin jättämään mielialalääkkeet ja terapian. Nyt nelisen vuotta myöhemmin oon taas alkanut masentua, aloitin taas viiltelyt ja itsemurha pyörii taas päässä (uskon vieläkin Raamattuun, että ajatus helvetistä pitääkin itsemurha-ajatukset vain ajatuksina eikä aikeina). Nyt syyksi tähän uuteen masennukseen uskon olevan kaikki pettymykset miesten kanssa ja kuinka huonosti ne on mua kohdellut ja ajatus siitä että tuun olemaan ikuisesti yksin! Oon kauniiksi kehuttu, fiksu, hoikka, ystävällinen ja lämmin ihminen. Siitä huolimatta kaikki kohtelee mua kuin kuraa. Kaverit on mun kanssa vaan siksi kun hyötyy musta jotenkin, kuuntelen niiden murheita enkä vaivaa niitä omilla murheillani vaikka mulla olis sata kertaa isommat murheet… heti kun kaverit saa poikaystävän niin ne pikkuhiljaa katoaa mun elämästä kun mua ei enää tarvitakaan. Miehet käyttää mua vaan saadakseen seksiä, vanhemmille oon pettymys kun en ole ”halleluja,Jumala on hyvä”-ihminen ja harrastan niinkin hurjia paheita kuin yökerhoissa tanssiminen ja alkoholi. Viime aikoina on ollut niinkin paha olo (johtuen yksinäisyydestä ja siitä uskosta etten ikinä tuu saamaan puolisoa joka musta oikeesti välittäis), että oon jopa huumausaineita kokeillut ja nyt oon myös viillellyt itseäni. Huumausaineet ei sopineet mulle vaan pahensivat oloa, joten ne jäi yhteen kokeilukertaan (onneksi!). Nyt tuntuu siltä että vaikka joskus saisinkin miehen niin onko sekin vain väliaikainen ilo ja vaaniiko sillonkin masennus jossain ja iskee taas? Tuntuu että kaikki toivo on mennyt. En jaksa uskoa että pystyn toistamiseen voittamaan masennuksen. Vaikka saisinkin perheen, niin masentuisinko kuitenkin jossain vaiheessa niin paljon että en pystyisi hoitamaan omaa lastani!? Kannattaako mun edes haaveilla sellaisesta, tuleeko masennus vaivaamaan mua ikuisuudesta ikuisuuteen?

Huomasin myös kuinka älyttömän vaikeeta on päästä hoitoon! Soitin ensin terveyskeskuksen psykiatriselle osastolle, kun aattelin et voisin suoraan saada ajan koska oon käynyt siellä aiemminkin. No ei käynyt niin koska siitä on jo niin monta vuotta aikaa kun viimeksi oon siellä käynyt (4v) ja käskettiin soittaa lääkärille että saa lähetteen. Jätin asian sitten sikseen, kun en jaksanut soitella moniin paikkoihin. No tänään oli niin kauhea olo, että itkin vain koko ajan ja jäin töistäkin pois ja päätin että pakko saada apua. Soitin työterveyteen, siellä ei vastattu… terveyskeskuslääkärille on soittoaika vain tunnin ajan päivässä, jos olisin ollut normaalisti töissä niin koko ruokatunti olisi mennyt soittelemisiin ja jonottamisiin. Onneks nyt sain ajan, mutta senkin vasta viikon päähän. Ensin sanoi että omalääkäri tulee lomalta vasta kahden viikon päästä, mutta sanoin että en kestä siihen asti niin pääsin sit sijaiselle. En yhtään ihmettele että vielä pahemmin masentuneet ihmiset luovuttaa avun haun suhteen kun on noin monimutkaista. Masentuneelle ihmiselle jo se yksi puhelinsoitto on jo iso asia.