Hei!
Turhaan häpeät sairauttasi. Sitähän masennus on. Koita pitää niistä ystävistä kiinni, joita sinulla on. Jos joku tippuu pois matkalla, et ole niiden arvoinen.
Helppo mun on sanoa toiselle, että älä häpeä, kun itse syyllistyn samaan. Viime syksystä asti mulla on diagnisoitu keskivaikea masennus. Käyn kuitenkin töissä. Harvalle valitulle olen kertonut, että käyn psykologilla. Se on jollain tavalla tabu ja hävettävää. Pelkää leimautuvan hulluksi.
Mä toivon sulle kaikkea hyvää ja jaksamista! Pidä ystävistä kiinni! Niitä voi tulla myös uusia!

Minulla on sama ongelma.
Olen tosin ottanut linjakseni, että kerron avoimesti ja ne ketkä kaikkoavat, menkööt, eivät ole ystävyyden arvoisia! Tuntuu, että toiset lähtevät ja toiset jäävät ja lähennymme entisestään. Yritän kyllä kovasti olla liikaa puhumasta pahasta olosta ystäville. Kun tapaan, yritän tsempata että en liikaa kuormita heitä. Mutta ei minulla niitä liikaa ole. Juuri nyt olen yksinäinen...

Heippa
Joo ei kannata masennuksesta hävetä kuljet vaan pää pystyssä
ja hiljakseen vaan eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Jos jotkut ystävät hylkäävät toisen sairaudentakia niin ei ne ole todellisia ystäviä
( ja se on hassua kun yleensä monesti hylätään kun toinen apua tarvii )
Masennuksestakin paranee mut vaatii aikaa ja älä jää yksin asioita miettimään
vaan ota yhteyttä ystäviin / kavereihin ja jos olisi tukihenkilö niin olisi sulla sellainen
tukiverkko johon voisit ottaa yhteyttä huonoina hetkinä???
Sillä masennus on todellakin salakalava sairaus joka vie voimat että ei jaksa mitään
tehdä.
Kirjoita miten olet jaksanut??
Kaunista kesää sinulle

Masentaa entisestään masentunutta, kun lukee, että ei toisillakaan hyvin ”ystävyys” suhteet mene. Melkein voisi tuo chironin aloitus olla, kuin itse kirjoittamani. Minä tarvitsin tuossa ihan vähän aika sitten apua ”ystävältäni”, kun en itse kyennyt tekemään. Ystävä lupasi, perui ja siirsi seuraavaan päivään ja sitten ei hänestä olekaan kuulunut mitään. Ja olin todella avun tarpeessa! Ymmärrätte varmaan, miksi ystävyys on saanut lainausmerkit. Minulla ei ylipäätään ole ollut lapsuuden jälkeen bestistä, sitä parasta ystävää / kaveria, mutta hän lähenteli sitä. Kaikki muut suhteet ovat enemmän ja vähemmän kaverisuhteita. En tajua miksi avunpyyntöön ei vastata? Enkä varsinkaan ymmärrä miksi lunastamattomalle lupaukselle ei anneta minkäänlaista syytä. Apua! Onko tämän yhteiskunnan varassa ystävyyskin maksullista?

Hei vaan ja kiitos teille kaikille, jotka vastasitte kysymykseeni🌻🙂🌻
Ite kans ajatellu, että tosi ystävät pysyy rinnalla tapahtu mitä tapahtu.. Ja se kans pelottaa masennuksesta puhumiseen, että leimataan hulluksi(Varsinkin vanhemmat ihmiset..masennus on laiskuutta tms.. otat vaan itteäs niskasta kiinni ja menet töihin, jne,jne..) Tänään tuli myös lisää pureskeltavaa, kun sain kaksi uutta diagnoosia: bipolaarinen häiriö ja riippuvainen persoonallisuus. (Auta armias, jos anoppi tietäs
🙄) Sairaudesta puhuminen pelottaa myös sen takia, että pelottaa, että ei sen jälkeen enää oteta puheita vakavasti (l. ajatellaan, että ne nyt on sen hullun höpinöitä) tai, että ei voi ilmaista tunteitaan sen jälkeen, kun pelkää joutuvansa suurennuslasin alle, että aletaan tarkkailla ilmeitä, eleitä,,ja siitäkös sitä vasta ahdistus nousee..) Välillä yrittää vetää tätä jokapäiväistä ihmisen roolia huumorilla🙂🌻 , mutta nyt on jaksaminen loppu. Onneksi sentään on kesä! 🌻🙂🌻 Luonnon kauneudesta saa sen verran virtaa, että saa nämä pakolliset arkiaskareet hoidettua. Pärjäillään 🙂🌻

Kiitos itsellesi, kun aloitit ketjun! Jotenkin minusta tuntuu välillä, että ne ihmiset jotka sanoo, että ota itteäs niskasta kiinni, jne.. voisi itse asiassa leimata hulluiksi! Eihän ne todellisuudessa ymmärrä sairauden luonteesta yhtään mitään ja menee antamaan noin hulluja neuvoja – eikö 😐

Minuakin pelottaa sellainen, että mitä kauemmin olen sairas sitä nuivempaa kohtelua alan saada. Tai sitten olen itse niin pois tästä oravanpyörästä, että en vain ymmärrä ihmisiä. Oli niin tai näin, niin eteäpäin.

Onneksi niille anopeille ei tarvitse kaikkea kertoa 😉 Tuntuisi aika huvittavalta, jos alettaisiin tarkkailla ilmeitä, eleitä. Mutta ihmiset on myös huvittavia. Huumori on kai se paras keino mennä eteenpäin, jos siitä ei tule rooli jota esittää. Välillä tarvotaan suossa ja välillä askel on keveämpää. Tällaistahan tämä on. Älä muuta sano – onneksi on kesä! 😎

Itse olen kärsinyt masennuksesta 5 vuotta. Alkuun minulla oli todella paljon ystäviä, ja olin suosituimmasta päästä. Tällä hetkellä tilanne on se, että minulla ei ole ollut vapun jälkeen yhen ainuttakaan ihmiskontaktia. Kaikki "ystäväni" ovat minut jättäneet oman onneni nojaan, eivätkä he edes moikkaa kun yritän moikata. Semmoista täällä 🙂 Pitäkää tosissaan niistä ystävistänne kiinni.. Viimeisin "ystäväni" minulle tokasi että "Jos oisin tiennyt miten vaikeaa sun elämä on, en olis ikinä tutustunutkaan sinuun".

Ilman ystäviä olen minäkin. Masentunutkin olen. En ole pitkiin pitkiin aikoihin jaksanut pitää yhteyttä kehenkään. En ole soitellut, en kirjoitellullut, en ottanut kontaktia kehenkään. Ja kas kummaa, minuunkaan ei ole kukaan ottanut yhteyttä. Tuskin he ystäviäni olivatkaan, jos yhteydenpito on vain minun vastuullani.

Minulla on perhe (mies ja kolme lasta), sisar ja vanhemmat. On paljon sukulaisia sekä vuosien varrella tutuksi tulleita ihmisiä. Käyn töissä (itseasiassa teen kahta työtä). Eli tunnen paljon ihmisiä. Mutta silti olen yksin.

Nyt kun elämässä on erittäin vaikea vaihe menossa, on kriisikeskuksen työntekijä ainoa henkilö jolle voin puhua ja purkaa sydäntäni.

😭

Heippa
Kaikille joilla on väsymystä, masennusta tai muuten elämäntilanne vaikea jne
niin missään nimessä ei sais jäädä yksin ongelmia ja vaikeuksia miettimään sillä
jos yksinongelmia miettii niin sillon ne on äkkiä viellä isompia ja se on hassua
kun tarpeeksi kauan miettii niin ei olekaan ulospääsyä ongelmista.
Kannattaa itse omaaloitteesesti mennä naapurissa tai kylässä nimittäin yleensä kukaan ei tule
kotia hakemaan tosin nykyisin on mennyt vähän hassuksi kyläily kun nykyisin pitäs
ilmoittaa hyvissä ajoin että ollaan kylään tulossa.
Kyllä ihmisillä pitäisi olla ystäviä / kavereita joihin voisi ottaa yhteyttä hyvinä ja huonoina hetkinä mutta jos ei ole ketään niin esim voi ottaa yhteyttä tukihenkilöihin niin aina
löytyy joku joka kuuntelee ja neuvoo sillä kun murheita pystyy puhumaan
niin varmasti helpottaa elämää.
Onpi paljon kaikenlaista seuratoimintaa, kirjastot, martat, 4h, vapaehtoistyötä,
kansalaisopistoa jne kaikille kyllä löytyy jotain kykyjen ja taitojen ja jaksamisen rajoissa
kenenkään ei vaan pitäs jäädä yksin vaan olla aina jotain virikettä elämään.
Kertokaa ihmeessä jokainen jolla on jotain uusia ideoita niin siitä moni saa
ideoita ja taas päästään vaan elämässä eteenpäin?
Kaikille kaunista kesää

On niin helppoa sanoa toisille älä jää yksin miettimään asiota, ota yhteyttä sinne tai tänne, soita, käy jne. Jos on masentunut ei oikeasti jaksa. Jos aamulla sängystä ylösnousukin on vaikeaa ei todellakaan jaksa ottaa yhteyttä mihinkään. 😭

Hei!
Se on niin tuttua, että on vaikeaa nousta sängystäkään pois. Silloin kun itsellä on oikein tunnemyrsky päällä, ei tule tosiaan mieleen vaivata sitä ystävää. Se kotelosana oli hyvä. Koen itsekin olevani koteloitunut. Itse puhun kipsistä. Olen huomannut ystävän seurassa, että mun kipsi tuottaa vaikeuksia ystävälle. Sitä vaan ei etukäteen tiedä, milloin kipsi menee päälle.
Ei kun jatketaan vaan hymyilyä, niin kukaan ei tiedä minkään vaivaavan.🙂On se vaan surku, jos masennus karkoittaa ystävät. Ei se ainakaan masennusta paranna.