Masennus ja takapakit
Olen 36v nainen ja masennuksen kourissa ollut jo viimeisimmät reilut 3kk.
lääkityksenä voxra 150mg,ketipinoria menee nyt iltaisin jo 150mg et saan nukuttua,sekä opamox 15mg jota olen saanut vähennettyä 2kuukauden päivittäisen käytön jälkeen 3 tabletista yhteen päivässä.Viimeisimmän 3kuukauden aikana mulla on ollut pari sellasta pirteämpää kautta,mutta ne on kestäneet vain reilun viikon ajan,tuntuu sillon kuin toipuminen lähtis hyvään vauhtiin ja se tuntuu mahtavalta.Elelen avoliitossa ja meillä menee ihan hyvin nykyään,itse olen eläkkeellä.Silloin kun alan aina piristyä niin sillon kyllä herkästi huolestun joistain asioista suhteeseemme liittyen esim. jos mies ei heti tuu halaamaan töistä tultuaan väsyneenä.Silloin alan pelätä eikö hän rakastakaan enää minua,alan pelätä pahinta,mutta noi asiat on kyl selvinneet puhumalla miehen kanssa ja on selvinnyt et huoleni on ollut aiheeton.Sitten alankin taas hiljallee uupua,ahdistua,masentua.Mitähän toi mahtais tarkoittaa??Tuntuu,et ketipinoristakin sit hiipuu teho ja sen ilta annostusta on nostettu n. kuukauden välein.Ei kivaa kun aina joutuu sen annostusta nostamaan..vai liekö sit opamoxin vähennyksestä johtuvia viekkareita 😯🗯️☹️
Lääkkeitä ei kannata ainakaan kovin kauaa syödä useita samaan aikaan, ihmettelen mistä täällä kaikki saavat rauhoittavia. Itselleni ei ole niitä tarjottu enkä niitä huoli riippuvuuden takia. Olo on parempi kun lääkitystä kevenneettiin ja vaihdettiin. Tokkurainen ja veltto-olo katosi. Tosin itse täytyi olla tässäkin aktiivinen.
Loppujen lopuksi ne ongelmat ei niillä lääkkeillä katoa yhtään mihinkään, täytyy olla sen verran realisti että sen ymmärtää. Niitä asioita täytyy mieluiten ammattilaisen kanssa käydä läpi kun siihen voimavarat riittävät. Muuten itsensä kuntouttaminen on tärkeää, lähtee ulos vaikka se olisi raahautumisen tasolla, siivoaa vaikka joka paikkaan koskisi. Näin omassa elämässäni. Mutta jos näin en olisi tehnyt olisin jo tappanut itseni.
Näin ajattelelen.
Noista lääkkeistä sen verran omaa kokemusta, että en suostunut syömään lääkkeitä kuin ihan pakosta vähän aikaa unettomuuteen. Pelkään niitä hirveästi, että ne tappaa minut pikkuhiljaa ja muutun kasviksi, tunnottomaksi ja vain olen en elä. Siis, tämä on minun pelkoni.
Psykiatri sanoi että olen omalla vastuulla ilman lääkkeitä. Mutta kuitenkin pakotettiin kulkemaan terapiassa monta vuotta, muutoin olis kuntoutustuki lopetettu. No, se olikin parempi vaihtoehto.
Tänään en tarvitse edelleen lääkkeitä. Ja tänne aloin kirjoitella noin 7v. sitten. Näin jälkikäteen ajateltuna muutos on valtava. Koen parantuneeni ja elämä on muuttunut kaikilta osin. Muutoksia tuli sekä perhesuhteisiin että paikkakunnan vaihto. Pienellä paikkakunnalla ahdisti se erilaisuuden tunne liikaa, ja tunne että oli ainut epäonnistunut.
Hain apua kaikesta mahdollisesta paikasta- terapiasta, ryhmistä, vertaistuesta, kirjoista, musiikista, taiteesta, uskonnosta.
Hyvä kun joku nousee syvyyksistä - edes hetkeksi.
Omalta kohdaltani täytyy todeta, että ilman lääkkeitä en olisi tätä kirjoittamassa. Ongelma onkin siinä, etten saa muuta apua kuin lääkkeitä. Syönkö niitä loppuelämäni, jotta pysyn hengissä? Ei siinä ole järkeä, sitten teen toisenlaisen ratkaisun. ☹️
Ja toisaalta, lääkkeitäkään ei sitten saa tarpeeksi. Tässä ovat vastakkain riippuvuus ja henki. Riippuvuudesta pääsee irti, mutta kun henkeä ei saa takaisin.
Muuta apua on lähes mahdoton saada. Ei auta huutaminen, vaatiminen, itkeminen. Ei auta diagnoosit. 😟