Olen 37-vuotias nainen ja asun teini-ikäisen tyttäreni kanssa kahdestaan. Sairastan masennusta ja olen ollut läheisriippuvainen,josta olen toipumassa. Elämäni on ollut erittäin epävakaata ja nyt olen alkanut psykoterapiassa käsitellä monia asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä.
Lapsuuden olen pitkään muistanut mukavana ja onnellisena, mutta nyt aikuisiällä ja ihan viimeisten parin vuoden aikana olen tajunnut,että ei se lapsuus niin ihanaa ollutkaan. Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja. Ja isä pahoinpiteli äitiä. Muistan kuinka ryypiskelyillan jälkeissenä aamuna äiti oli mustelmilla (joskus ei päässyt edes sängystä ylös) ja selitys oli, että äiti on kaatunut. Muistan ne ensimmäiset kerrat,kun tajusin,että ei äiti ollut kaatunut vaan isä on lyönyt. En ollut yksin lapsuutta,koska minulla on kaksoissisko. Minulla on myös kaksi vanhempaa siskoa. Yläasteella aloitin juomisen ja se oli mukavaa, kun pääsi kotoa ihan toisenlaiseen maailmaan. Menin 16-vuotiaana kihloihin ja se suhde lopahti, kun täytin 18 ja baarielämä alkoi kiinnostamaan. Olin sen jälkeen vuoden itsekseni ja biletin. Olin 20v. kun tapasin lapseni isän, suhteessamme oli molemminpuolista pettämistä. Silti se kesti 7 vuotta. Tiedän nyt,että en ollut onnellinen tuossa suhteessa, oli vain niin vaikeaa olla yksin. Halusin niin paljon olla miehen kanssa (vaikka oli ongelmia) että jätin pillerit syömättä ja niin tulin raskaaksi. Mies ei halunnut lasta, mutta en kertonut että jätin pillerit ottamatta. Tiedän,todella typerästi tehty,mutta olin niin riippuvainen tästä miehestä,en kestänyt,että me erottaisiin. Ja niin tyttö syntyi. Sen jälkeen yritettiin yhdessä pari vuotta. Suhteemme loppui siihen,kun sain tietää,että miehellä oli suhde ja se jatkui jonkun aikaa vielä eromme jälkeenkin. Olin niin surullinen,että yritin itsemurhaa,lääkkeillä. En kestänyt sitä,että mies oli löytänyt toisen! Olin kuukauden psykiatrisessa sairaalassa ja lääkitys aloitettiin. Kun aloitin elämää kahdestaan tytön kanssa,se oli aika epätasaista. Tytön kanssa olemisesta nautin ja meillä oli mukavaa yhdessä,mutta kun tyttö meni isälleen,ryyppäsin todella paljon,monesti sammuin kadulle ja kerran jouduin putkaan,kun olin sammunut. Lääkitystä aina vaan nostettiin. Muutaman vuoden päästä muutimme tytön kanssa toiselle paikkakunnalle eli missä nyt asun. Täällä sama meno jatkui,silloin kun tyttö oli isällään. Käytin runsaasti alkoholia,vain viikonloppuisin mutta silloin isoja määriä. Humalassa minusta tuli joskus äkkipikainen ja heittelin tavaroita esim kerran puhelimeni kadulle. Jouduin psykiatriseen avohoitoon ja minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja lääkitys vaihdettiin. Sitten tutustuin mieheen, jonka kanssa suhde oli pitkään pelkkä seksisuhde,mutta minulla tunteet tuli nopeasti mukaan ja ihastuin. Miehen kautta tutustuin huumeisiin,käytettiin niitä yhdessä kun tyttö oli isällään. Meidän suhde oli aika riitaisa,ison riidan jälkeen erottiin ja kohta palattiin takaisin yhteen,sitä se oli viisi vuotta. Takerruin mieheen todella voimakkaasti,olin valmis luopumaan omasta tytöstäni,että olisin päässyt muuttamaan miehen luo toiselle paikkakunnalle. Mies kohteli minua aika inhottavasti,hän halusi määrätä,miten meidän suhde etenee ja hän halusi olla se hallitsija. Minun oli lopetettava lääkitykseni,jos halusin olla miehen kanssa. Hän oli lääkevastainen. Ja minä lopetin. Olin jo niin kiinni tässä(kin) miehessä. Lääkkeiden lopetuksen jälkeen minulle tuli kauheat pelot,aloin pelätä sosiaalisia tilanteita. Se oli vaikeaa eikä mies sitä ymmärtänyt. Viime keväänä minä ajattelin laittaa meidän suhteelle lopun kokonaan,mutta mies kosikin minua! Olin niin onnellinen,että minua kosittiin,joten suostuin. Mentiin äkkiä maistraatissa naimisiin ja muutettiin yhteen. Mietin naimisiinmenopäivän aamuna, että ei tuntunut oikealta,koska rakkaus (jos se nyt koskaan oli oikeaa rakkautta ollutkaan) oli hävinnyt mutta ajattelin,että jospa minä uudelleen rakastun mieheen. Mutta niin ei käynyt. Helvetti alkoi kun muutettiin yhteen. Ainaista tappelua ja kaikki meni minun syyksi. Mies lähti monet monet kerrat jonnekin ja oli siellä niin kauan kun huvitti. Ja riita saatiin sovittua AINA kun minä pyysin anteeksi,vaikka ei olisi ollut edes minulla aihetta pyytää. Mutta huomasin, että niin saatiin sopu aikaiseksi. Ei sitä kauan jaksanut. Minä päätin syksyllä, että nyt tää loppuu,etsin mulle ja tytölleni asunnon ja muutettiin kahdestaan. Se oli tosi kova paikka miehelle,koska ensimmäisen kerran meidän suhteen aikana minä olin ottanut ohjat. Se ei niin vain sopinutkaan hänelle. Jouduttiin kuukausi asumaan vielä saman katon alla. Mies huusi ja oli tosi inhottava minua kohtaan. Pyysin,että voisiko hän mennä asumaan kaverinsa luokse (olisi ollut mahdollista) niin ei tarvitse riidellä. Hän sanoi että jos sieltä joku lähtee niin se oot sinä. Enhän minä voinut tyttöni kanssa mihinkään tai kenekään luo lähteä (enemmän miehellä oli tuttuja täällä),mutta ei tullut ymmärystä siihen asiaan. Halusi varmaan tahallaan jäädä,että sai vielä vittuilla ja kostaa. Jo suhteen alkuajoista mies oli minua kohtaan tosi piikittelevä,jos en ymmärtänyt jotakin,tiuski vaan ja sanoikin että hermostuu kun en tajua jotakin asiaa. Minä aloin välttelemään tällaisia tilanteita ja aloin muokata itsestäni sellaista,jollaisena kuvittelin miehen minut haluavan olla. En ollut oma itseni, en pystynyt olemaan oma itseni siinä suhteessa, minä aloin voida todella pahoin. Ja vaikka aloin tiedostaa, että paras on jättää mies, mutta en pystynyt lähtemään. Pitkään jaksoin sinnitellä mutta jokin antoi minulle voimaa lähteä tuosta suhteesta. Toissa syksynä oli ollut unettomuutta tosi pitkään ja aloin olemaan todella uupunut,lääkäri määräsi uneen lääkettä. Mies ei siitä tykännyt, huusi ja vihastui, kun olin lääkkeet hakenut. Ja käski valitsemaan joko lääkket tai hänet. Minä itkukurkussa valitsin hänet…ja unettomuus jatkui. Viime kesänä menin taas lääkäriin unettomuuden takia ja aloitin siihen lääkityksen ja sanoin miehelle että jos et kestä minun lääkkeen syöntiä niin voit lähteä. Hän kyllä jäi,mutta joka riidassa otti sen puheeksi.
Onneksi pääsin tuosta suhteesta pois! Psykoterapiankin aloitin ja siellä olen alkanut käsitellä tätä suhdetta ja olen tajunnut,että se on vahingoittanut minua todella paljon!! Ennen tätä miestä olin todella sosiaalinen, mulla oli paljon kavereita, kävin paljon ulkona ihmisten seassa. Nykyisin pelkään ihmisiä, olen paljon yksin kotona, vanhoihin kavereihin olen nyt alkanut pitämään yhteyttä. Lääkärissä mulle tehtiin diagnoosiksi keskivaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
Mulla on jäänyt monta koulua kesken,viimeisin muutama viikko sitten. En vaan kykene! Nyt aion keskittyä parantumiseen ja tuntuu,että aloitan elämää uudestaan sieltä maan tasasta,johon tää mies minut polki. Ja mietin paljon,että miksi en lähtenyt aiemmin tuosta suhteesta. Mutta ei ollut voimia olla yksin. Nyt on! Vaikka välillä yksinolo on ihan kauheaa! Mutta enää en halua olla riippuvainen kenestäkään. Tällä hetkellä ajatukset pyörii koko ajan tuossa miehessä ja pahoissa asioissa,mitä hän minulle teki. Psykoterapiassa sain tehtäväksi kirjoittaa miehelle kirjeen,jossa kerron mistä asioista olen hänelle vihainen. Sen jälkeen tunne miestä kohtaan on ollut vihaa! Ensin oli ikävää. Jospa joskus pystyn ajattelemaan myötätuntoisesti. Mutta vielä en,annan itseni olla vihainen.
Kiitos kun sain tänne purkaa ajatuksiani,jospa tää helpottaa oloa edes vähän. Aloitin uuden lääkityksen masennukseen ja uneen. Toivon että niistä saan jaksamista, koska nyt tuntuu välillä että on niin voimaton olo,että mitään ei jaksa/huvita tehdä.