Pelkään tätä olotilaa, että se jää pysyväksi. Ennen olin iloinen ja innostunut, aktiivinen. Nyt haluan vain maata sohvalla puhumatta kenellekään mitään. Puhelimeen vastaaminen tuntuu ylivoimaiselta, sillä joudun esittämään reipasta. Miksi? Koska en halua tuottaa läheisilleni pahaa oloa, kuka nyt jaksaisi kuunnella negatiivista, omissa ongelmissaan rypevää ihmistä?

Tunnen suunnatonta syyllisyyttä avomieheni puolesta. Ei hän tällaista naista aikoinaan valinnut, vaan sen toisen joka oli energinen, iloinen, täynnä inspiraatiota ja vauhtia! Tunnen olevani riippakivi.

Mistä tämä kaikki sitten on saanut alkunsa? Luulen että minulle on tapahtunut liikaa, liian lyhyessä ajassa. Vaikka osa asioista on ollut positiivisia, tuntuu etten ole ehtinyt käsitellä muutoksia. Suurin muutos on tapahtunut sosiaalisessa verkossani. Olen muuttanut paikkakunnalle jossa en tunne ketään, ja työni on niin vaativaa etten ehdi enkä jaksa tavata tuttuja joista lähimmät asuvat kymmenien kilometrien päässä ja heidän tapaamisensa vaatisi paljon järjestelyjä ja suunnittelemista. Ennen muuttoani minulla oli tiivis ystäväporukka joiden kanssa vietin paljon aikaa, mutta he asuvat usean sadan kilometrin päässä joten heitä en tapaa enää juuri ollenkaan. Ikävöin heitä paljon!

Myös vanhempani ja sisarukseni asuvat entisessä kotikaupungissani, ja koen huonoa omaatuntoa siitä etten voi olla siellä heidän kanssaan. Vanhempani eivät enää ole nuoria, ja pelkään että tätä menoa en ehdi tavata heitä tarpeeksi ennenkuin he kuolevat. Pelkään valtavasti että heistä joku sairastuu vakavasti.

Itken jatkuvasti. Mieheni on matkalla, ja varsinkin nyt olen ikäänkuin antanut itselleni luvan olla passiivinen, likainen, itkeä lähes koko hereilläoloaikani. Juon valkkaria ja ryven pahassa olossani. Kun hän tulee takaisin, esitän taas että kaikki on kutakuinkin hyvn, vähän stressiä vaan. Mutta onhan hän huomannut etten naura enää.

Pelkään lääkäriin menoa, että se sairastuttaa minut ”oikeasti”. Että kun saan virallisen luvan masentua, en pääse enää sängystä ylös, ja kokisin entistä enemmän huonoa omaatuntoa mieheni puolesta. Se onkin nykyisin lähes ainoa tunne jota muita ihmisiä kohtaan tunnen, huono omatunto ja syyllisyys. Tiedän rakastavani miestäni, mutta tunteeni ovat jotenkin turtuneet. En jaksa kiinnostua kenenkään asioista, mikään ei liikuta minua. Ainoastaan töissä tunnen muutakin, ärtymystä lähinnä.

Pelkään että jos saan lääkkeitä tähän, turrun vain enkä edes tätä surua ja ahdistusta tunne. Pelkään myös että lääkkeet nostaisivat painoa, en halua tulla lihavaksi.

En muista milloin olisin nauttinut oikeasti mistään. Näyttelen kyllä hyvin, toivottavasti se on mennyt läpi. Marttyyrimaisesti ajattelen aina ensin muiden ihmisten tarpeet ja halut, ikäänkuin hyvittelisin sitä että en ole enää niin hauskaa seuraa.

Elämä tuntuu toivottomalta, tulevaisuus on mustaa. En osaa suunnitella tai haaveilla. En ymmärrä miten asiat voisivat tästä parantua, varsinkaan kun mikään ei ole oikeasti vialla. Minun pitäisi elää elämäni onnellisinta aikaa, olemme ostaneet oman ihanan asunnon ja olemme menossa naimisiin. Töissä on kyllä todella vaikeaa tällä hetkellä, stressi on nostanut verenpaineeni huikeisiin lukemiin.

En tiedä miksi tämän kirjoitin, olo ei parantunut yhtään. En vain tiedä enää mitä tehdä!!! Itseni vahingoittamista en usko koskaan tekeväni, mutta joskus öisin kuvittelen että minulle tapahtuu jotain pahaa, ja ikäänkuin katson ulkopuolisena läheisiäni, surevatko he. Ja samalla hetkellä syyllisyys moisista ajatuksista lyö tuhansien kilojen voimalla rintaani. Oksettaa, ällötän itseäni.

Jos kenelläkään on antaa neuvoja, tietoa, apua, nyt on sen aika 😯🗯️