Masennuksen kourissa
Hei kaikille! Löytyisiköhän täältä muita masennuksesta kärsiviä?Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kohtalotovereiden kanssa.Olen 37v nainen ja jo 20 vuoden kärsinyt toistuvasta keskivaikeasta masennuksesta. Aiemmin mulla oli lääkityksenä sertraliini ja mirtasapiini,ne auttoivat aikansa kunnes masennuin taas.Nyt olen syönyt voxraa ja ketipinoria reilun vuoden päivät sekä on opamox tarvittaessa.Mulla oli ihan hyvä kausi viime keväästä tän vuoden alkupuolelle asti.Pääsin silloin jopa opamoxista(15mg) kokonaan eroon ja sosiaalisten tilanteiden pelko helpotti. Masis alkoi oireilla pikkuhiljaa kun sain tietää äitini kuolemasta,kuolemasta on nyt 3kuukautta. Hän sairasti useita vuosia syöpää.Emme kyllä
olleet kovinkaan läheisiä mutta silti kuolema tuntui tosi pahalle.Olin tuntenut häntä kohtaan katkeruutta siitä miten tylysti hän mua lapsena kohteli.Hän joutui kasvattamaan mut yksin ja lapsuuteni,nuoruuteni oli turvatonta aikaa.Sain enemmän moitteita kuin kehuja jne. Olimme suunnitellut menevämme hänen luona käymään pitkästä aikaa,mutta tulikin esteitä ja oli tarkoitus mennä myöhemmin,mutta hän ehtikin kuolla.Syöpä oli levinnyt luustoon,maksaan.Mulle kerrottiin et sytostaattihoidot olivat olleet hänelle liian rankkoja ja siis ilmeisesti hän ei niitä enää jaksanut.En ehtinyt edes soittaa hänelle.Kävimme katsomassa häntä ruumishuoneella ja se oli aivan kamalaa.Jakselin hyvin tammikuun alkupuolle asti ja olin tyytyväinen kun depis ei tullut,mut sitten se alkoi hiipiä salakavalasti elämääni.Oli välillä hyviä päiviä,hoitajani arveli mun kärsivän vaan stressistä ja yritin tehdä kaikkeni ettei depis kehittyisi,mutta ei auttanut.Nyt sitten kokeillaan oisko ketipinorin nostosta apua,toivottavasti 😯🗯️
Moi BA! Mä olen kärsinyt toistuvasta vaikeasta masennuksesta 6v tai oikeastaan jo kauemminkin, mutta 6v sitten tapahtui ensimmäinen totaalinen romahdus, joka johti sairaalahoitoon. Sen jälkeen noita romahduksia ja sairaalahoitoja on ollut useita, yli kymmenen, en enää ole pysynyt laskuissa mukana. Töissä en ole ollut 1,5 vuoteen. En tiedä, toivunko koskaan. Taas on vaikeampi vaihe menossa. Päivä kerrallaan yritän jaksaa rämpiä eteenpäin vaikka tuntuukin toivottomalta. Onneksi on perhe ja lapset vielä kotona ja vielä on liian aikaista miettiä, mitä sitten, kun he lähtevät kotoa pois. He ovat ainut syyni elää. Synkkää ja toivotonta tämä elämä silti on. Kerro vähän lisää itsestäsi. Hauska tutustua muihin vertaisiin.
Moi repukka! Kiitos vastauksestasi 🙂🌻 On kiva kuulla etten ole yksin näitten asioiden kanssa.Mullakin lapsia 2 teini ikäistä,mutta he eivät asu luonani käyvät kyllä mun ja avomiehen luona viikonloppuja viettämässä.Onko sinulla lääkitystä masennukseen? jos on niin ootko saanu apua niistä? Mulla nyt nostettiin ketipinorin annosta 200mg:sta 300 mg:aan. Muutamana iltana menny toi isompi annos mut ei ainakaan vielä oo tuntunu missään..Nyt kun ollu vaikeempaa oon joutunu ottamaan joka päivä opamoxia(15mg) 2 kertaa päivässä.Kun otan lääkkeen saan enemmän kotona aikaseksi tehtyä hommia.
Työkyvyttömyyseläkkeellä oon ollut 4 vuotta,tunnen toisinaan häpeää siitä etten jaksa raataa työelämässä niinkuin muut.Ja ei kyllä kehtaa kenelle tahansa kertoa et on masiksen takia eläkkeellä. Ja tää jatkuva köyhyydessä eläminen on rasittavaa,ei ihme et masentuu kun rahat riittää hädin tuskin lääkkeisiin jne.Sain viel kaiken lisäksi tietää et sormessa on nivelrikko.Joskus jos vaikka alan vaa harjaaman hiuksia,sormestä kuuluu naksahdus ja koskee kovasti ja se kipeytyy esim.siivoamisesta ja polvessa myös kai alkava nivelrikko.Huoh,tässä depiksessä jo tarpeeks kestämistä☹️ voimia sulle ja kirjottele lisää kun jaksat🌻🙂🌻
Mä syön aamuisin 300mg Venlafaxinia ja iltaisin 25mg Ataraxia ja 5mg Zyprexaa. Tosin epäilen tuon Venlafaxinin tehoa, koska nyt on jo kuutisen viikkoa kestänyt tämä vaikeampi vaihe. Ens kuussa on aika psyk.polin lääkärille ja sille aion puhua tästä. Mulla on kokeiltu jo vaikka mitä lääkkeitä, mutta mikään ei tunnu auttavan. Johtopäätös > syy on minussa eli olen vain niin epäonnistunut yksilö, että minua ei voi mikään auttaa. Olen saanut myös sähköhoitoa ja se auttoikin aluksi, mutta puolen vuoden ylläpitohoidon jälkeen vaikutus lakkasi ja hoito lopetettiin. Olen myös käynyt Depressiokoulun, Ahdistuksenhallintakurssin ja Mindfulness-ryhmän. Kaikenlaista on siis kokeiltu ja taas olen tässä pisteessä.
Minustakin on hankalaa, kun puolitutut ym. ihmiset kyselevät, mitä teen työkseni. Ihan kaikille ei haluaisi selittää, että olen masennuksen takia työkyvytön. Minun masennukseni alkoi uupumuksen kautta, joten olen sitä käyttänyt selityksenä. Se on ehkä helpompi ymmärtää kuin masennus. Jotenkin vain häpeän itseäni ja tilannettani niin, etten haluaisi ihan kaikille tätä selitellä.
Kamalasti ei toivoa tunnu olevan. Raahaudun vain päivästä toiseen. Välillä on kyllä ollut parempia vaiheita, mutta tämä vaikea vaihe on kestänyt yli kuukauden taas. Jos ahdistus tästä kovasti pahenee, ei liene taas muuta vaihtoehtoa kuin sairaala. Toivon, että voisin joskus toipua, mutta en jaksa uskoa siihen. Toivon parempaa päivää ja viikkoa sinulle, minulle ja kaikille muillekin kärsimuksen kanssa kamppaileville. 🌻🙂🌻
minä liityn mukaan. Olen 41-vuotias ja määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä aivoverenvuodon sairastamisen takia. olen nyt ollut kotona reilun puolitoista vuotta. tämä aivosairaus on tuonut paljon ongelmia jo sinänsä ja siihen liittyy nyt vahvasti masennus jota ei ole voitu hoitaa vielä koska pää ei ole vielä kunnossa. olen menossa osastolle lisätutkimuksiin tässä parin viikon päästä, jännittää koska en liiku muutenkaan missään muualla kuin kerran viikossa kuntoutuksessa. (aivojen toimintoja kuntoututaan). Kamalasti ahdistaa varsinkin iltaisin, unettomuus vaivaa ja olen lääkekoukussa unilääkkeisiin joita ilman en nuku ollenkaan. Elämänhallinta on hankalaa, päivät menee sängyssä. Pukeudun vasta ennenkuin mies tulee töistä tai lapset koulusta. minulla on 3 lasta, teinejä kaikki. Työpaikka on, mutta en tiedä voinko tehdä sitä ikinä enää, sitäkin mietin jatkuvasti. Pelkään milloin romahdan kokonaan, en aina jaksaisi edes herätä uuteen päivään. ☹️
Moikka kaikki!
Eksyin tähän keskustelun monien nettilinkkien kautta. Etsin apua masennukseen ja helpotti kun löysin kohtalotovereita. Olen 24-vuotias, viime elokuussa koulunsa aloittaneen bestikseni mukana kämppäkaveriksi tullut, työtön nainen. Muutin ensimmäisen kerran pois kotoa ja lähes parin viikon jälkeen muutosta alkoi olla mieli apea. Kaveri on koulussa päivät ja minä kotona yksin yritin keksiä kaikenlaista puuhaa itselleni. Minulla on ollut sitten sen elokuun erilaisia mielialanvaihteluita kokoajan ja aloitin jopa oman blogin jonne olen kirjoitellut tunteistani. Aina joka kirjoituksen jälkeen olo on ollut vähän parempi kun on saanut purkaa tunteet ja minulla on myös läheiseksi tullut nettiystävä tukenani jolle puhun kaikesta peittelemättä mitään, muille ei tunnu olevan luontevaa puhua ei edes bestikselle, joka on osasyy tähän alakulooni. Sain välillä itkukohtauksia iltaisin ja tunsin tyhjyyden tunnetta. ☹️ Näin on jatkunut tähänkin asti, plus että viilsin muutaman kerran. En jaksaisi asua täällä enää ja puhuin Joulukuussa kotona vieraillessani sisarelleni ja äidilleni muuttavani takaisin. Olin sitten Joulukuusta Helmikuun alkuun kotona (kävin toki postit vilkaisemassa ja vuokraa makselin vaikka poissa olinkin). Aloitin siellä ollessani alkoholin käytön vaikka muutama vuotta olen jo ollut juomatta mitään. Nyt lähti homma käsistä ja join melkein joka viikko. Sain myös muutamia ahdistuskohtauksia. Tammikuun lopulla otin itseäni niskasta ja varasin ajan psykiatrille seraavalle viikolle joten tulin takaisin ja täällä sitä ollaan oltu kuukausi. Analyysi oli että mulla on keskivaikea masennus. Sain lääkkeet ja olen nyt syönyt sen kuukauden ajan Venlafaxin 75mg depokapseleita yhden joka aamu. Toissaviikolla sain raivokohtauksen ja marssin keittiöön illalla kahdentoista aikaan ja mäsäytin lasin rikki lattialle. 😞 Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta ja fobiasta puhelimiin. En uskalla soittaa ja puhelun aloittaminen tai edes numeron näppäily vie aikaa. Yleensä siinä menee tunti pari, koska saan siitä ahdistuskohtauksen ja eilenkin tuli vastaava tilanne. Puhelun jälkeen aloin itkeä hysteerisesti ja meni toinen tunti kun sain itseni rauhoiteltua sängyllä maaten peiton alle käpertyneenä.
Mutta tässä olin mun avautumiseni masennuksestani. Toivon mukavaa päivää kaikille ☺️❤️
Moi kaikille! On nyt menny pari viikkoa ketipinoria isommalla annoksella(300mg) ja ei kait tuo ole juurikaan auttanut. Joskus vuosi sitten kun ketipinoria nostettiin niin oli aamulla aika tokkurainen olo ja sitä tais kestää iltapäivään asti.Tuntuu oudolle kun nyt ei ole ollu sellaista 😑❓Ei ole kivaa kun joka aamu herättää joskus jo 6 aikaan ja en saa uudelleen unta vaikka haluisin vielä nukkua,sillon on vähän ahdistunut olo ja ajatukset kiertää samaa rataa..pitänee jutella asiasta lääkärin kanssa🤔 Tässä muutama päivä sitten lenkillä käynnin jälkeen tuntui et mieliala kohosi kummasti ja mieleen tuli heti et jess mä taidankin alkaa toipumaan,kunnes sitten illemmalla kun olin jotain touhunnut iski kova uupumus ja oli ärtyisä olo,piti sitten ottaa opamoxia.Olis ollu mukavaa kun se hyvä olo olis kestänyt!!
Eikä seuraavana aamuna olo ollut sen parempi.Sain eilen äidistä kuolintodistuksen,oli surullista luettavaa.Loppuvaiheessa sytostaattihoidot olivat käyneet hänelle liian rankoiksi sekä syöpä vei voiton.☹️ Hyvää päivänjatkoa kaikille.
Moi. Minäkin ilmottaudun masentelevien joukkoon. Olen 41 v nainen ja olen kärsinyt masennuksen eri vaiheista koko aikuisikäni. Lievä lääkitys on ja niillä olen koittanut sinnitellä. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeaa,vaikeaa on varsinkin nyt kun on talvi ja olen työttömänä. Nykyinen masis paheni kun erinäisistä syistä aloin miettimään uudella tavalla lapsuuttani ja äitisuhdetta. Äitini kuoli 6 vuotta sitten ja vasta nyt näen millanen meidän suhde oikeasti oli. Olen herkkä ihminen ja koen asioita voimakkaammin kuin muut. Äiti ei ollut mulle oikealla tavalla äiti ja jotenkin jo pienenä kasvoin vinoon. Elämä olisi varmasti ollut toisenlaista jos äiti olisi tukenut mua oikein, hänellä tuppasi tuo viina olemaan tärkeämpi kuin minä. Itsekkin nautin tuota "ilolientä" kunnes tein stopin 7kk sitten enkä ole pisaraakaan sen jälkeen juonut. Juomisen avulla lääkitsin herkkää sisintäni ja samalla pahensin itsetuntoani ja masennusta. Tuntuu välillä tosi pahalta kun ei saa turvaa mistään. Puoliso ei ole koskaan ymmärtänyt mun ongelmia eikä voi käsittää että tälläsiä ihmisiä on edes olemassa. Sisko on läheinen mutta se on vahva ihminen, eikä kukaan joka ei kärsi peloista tai masennuksesta ei voi tietää miltä tää tuntuu. Kärsin myös sosiaalisen tilanteiden pelosta. Nimenkirjotus esim. virastossa on painajaismaista, ja joskus syöminen yleisellä paikalla on vaikeaa.
On mahtavaa että on tälläinen tukinet on olemassa, josko täältä saisin vertaistukea?🙂
Tämä yksinäisyyden tunne on vaikea kestää vaikka on tässä muutama ihminen ympärillä, vaikka se taitaa olla niin ettei kukaan voi koskaan täysin toista ymmärtää...
Moi! ja tervetuloa joukkoon h 🙂 Minullakaan ei ollut sellaista hyvää äiti tytär suhdetta.Äitini oli valitettavasti heikkohermoinen ja hänelle oli jäänyt lapsuudestaan jotain traumoja ja purki traumansa minuun.Se on kyllä totta,et sellaset ihmiset joitka eivät ole sairastaneet masennusta niin eivät sitä voi täysin ymmärtää.Ei tästä masennuksesta kehtaa kenelle tahansa kertoa.Onneksi täältä löytyy kohtalotovereita. Toi sosiaalisten tilanteiden pelkokin on niin tuttua mulle. Se alkoi vaivata 5 vuotta sitten ja se meni sellaseks et piti ottaa rauhoittavia (opamox) ennen kuin pystyin menemään isompiin kauppoihin tai vaikka lääkäriin missä joutui huomion kohteeksi.Ja jos en ollu ottanu lääkettä sain paniikkikohtauksia.Viime vuonna keväällä pääsinkin tosta vaivasta eroon ja varmaankin Voxra auttoi mulla siihen ja kun lopetin pikkuhiljaa opamoxin käytön.Oli todella vaikeaa mennä kauppaan ekan kerran ilman lääkettä mutta kun vaan pakotin itseni lähtemään ja kun kauppareissu sujui ilman kohtausta niin seuraavalla kerralla ei niin pelottanu enää lähteä.Kyllähän se vaati aika lailla päättäväisyyttä.Mulla sit reilu puoli vuotta kesti tuota hyvää oireetonta aikaa,kunnes masis/ahdistus alko vaivata taas ja nyt joudun taas syömää rauhottavia et voin mennä kauppaan jne..☹️ mutta pitäis vaan koettaa muistaa ettei toivoaan koskaan kannata menettää,kärsivällisyys on kyl koetuksella mulla tän masennuksen kanssa sitä haluis toipua niin pian!
Hei.Ihmistä ymmärtää kyllä paremmin,jos on itse kokenut saman tai vastaavaa.Ystäväni erosi aikoinaan, niin en ymmärtänyt häntä enkä, oikein osannut tukea asiassa.Nyt,kun olen itse kokenut eron ja masennuksen niin ymmärrän paremmin🙂👍.Itse käyn unien kautta läpi näitä vaikeita asioita.Terveen ihmisen on vaikeeta ja raskasta olla masentuneen ihmisen lähellä.Itsekkin olen herkkä ja tunnen ja aistin toisten olotilat.Elämä on kyllä vähän kovettanut ja opettanut minua.Ehkäpä herkät ja vastaanottavaiset ihmiset sairastuvat herkemmin,kuin vahvat ihmiset.Nyt huomaan itse kuinka tärkeää vertaistuki on.Puhuminen ja kirjaoittaminen auttaa myös.
Moi. On tää sellasta vuoristorataa tän vaivan kanssa. Varmaan toi pimeä talvi tekee kans temppujaan ja mustaa mielen. Mulla on lääkkeenä Triptyl 25mg ja paniikkinappulana Xanor,eli siis tarvittaessa. Tosin viimeksi se ei tehonnut ollenkaan, olin hakemassa uutta passia ja sehän on tuskaa kun joutuu kirjottaa moneen kertaan nimensä virkailijan edessä. Olin ottanut kokonaisen Xanorin ja mä tärisin silti kuin haavan lehti, aivan karmea kokemus. Sain silti homman hoidettua. En enää osaa ollenkaan etukäteen arvioida et miten kovasti reagoin. En tiedä pitäskö vaihtaa lääkettä kun tuntuu että toi ei kunnolla enää auta. Mulla alko koko tää panikoiminen kun olin 14 vuotta sitten viimesilläni raskaana ja olin pankissa takaamassa siskon lainaa ja tiskillä iski ekaa kertaa tärinät päälle ja siinä joutu sit monelle sivulle raapustamaan nimensä.
Eikä tämä työttömänä oleminen itsetuntoa nosta, päinvastoin. Pariin paikkaan oon hakemukset laittanu mut ei niistä ole kuulunut mitään. No,ei auta kun vaan jatkaa suossa rämpimistä, onneksi tuo kevät kohta kurkkii nurkan takana.
Voimia kaikille!
Hei!
Minäkin ilmoittaudun mukaan. Olen 36-vuotias nainen, ja minulla todettiin muutama vuosi sitten masennus, ensin lievä, ja sitten - kun lievän masennuksen hoito jäi vähälle - vaikea. Välillä yritin tehdä pari kuukautta töitä, sitten aloin taas saada ahdistuskohtauksia. Nyt olen aika huonossa kunnossa. Haluan vaihtaa kokemuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät, miltä tuntuu, kun ei voi mennä kauppaan, vaikka maito olisi lopussa. Onneksi olen kokenut niitäkin päiviä, että voin mennä kauppaan. Toivon, että sairaus saadaan taas kuriin. Haaveilen, että voin vielä joskus mennä shoppailemaan. Ensin pitää kuitenkin parantua - ja löytää töitä. Huomaan, että olo tuntuu vähän paremmalta jo tätä kirjoittaessa. Toivon teille kaikille hyvää mieltä, edes ihan vähän, siinä välillä.
🌻🙂🌻
Voi kuinka tuttuja asioita teidän kirjoituksissa. Itsellä samoja ongelmia.
Olen oman kämppäni vanki. Julkiset kulkuneuvot kauhistus. Välillä
pelkkä kaupassa tai pankissa käynti vaikeaa. Paniikki iskee. Varsinkin
jos joutuu jonottaan vuoroaan. Minulla myös aloitettiin xanor lääkitys.
2Päivässa. tarvittaessa illalla kolmas että saisi nukuttua.
Siinä mielessä hyvässä asemassa että minulla on vakituinen työ.
Välillä vain työn teko täyttä tuskaa. Iskee ahdistus ja paniikki. Minulla
kamala epäonnistumisen pelko. Se kun laukeaa päälle ja kädet tärisee
työnteko täyttä kaaosta. On totta ettei apua tahdo saada riittävästi.
Lääkkeitä vain vaihdellaan ja lisätään.
Toivotaan että elämä voittaa🙂👍. Onnnea työn etsintään teille🙂👍
Hei kaikille tasapuolisesti, minäkin liityn joukkoon tummaan (hehe...) 🙂🌻
Olen kärsinyt jo useamman vuoden masennuksesta, nelisen vuotta sitten sain keskivaikean (uusiutuvan) masennuksen diagnoosin ja nyt myöhemmin lääkärinlausuntoihin on tullut myös ilmeisesti tarkentavaksi diagnoosiksi F60.5 eli vaativa persoonallisuus 🤔
Tällä hetkellä aiheuttaa suurinta masennusta ja ahdistusta opintojen saattaminen loppuun -minulta puuttu enää gradun tekeminen loppuun ja 3 tenttiä. Olo on aivan kauhea ja olen ollut joulukuun puolelta asti sairaslomalla 😞
Olen ollut ns. kiltti tyttö koko elämäni (kohta 30 vuotta) vaikka opiskeluissa en olekaan ollut ns. kympin tyttö -ei ole kymppejä eikä kiitettäviä ollut koskaan todistukset tai opintorekisteri täynnänsä mutta silti olen arvottanut itseäni pitkälti sen mukaan mitä olen saanut suoritettua. Tuntuu niin ankaralta ja julmalta, että niin valitettavasti moni muukin tässä yhteiskunnassa. Mitä väliä millainen olet ihmisenä, miten huonosti voit tai miten loppu olet -kunhat saat "velvollisuudet" kunnialla tehtyä 🙄 ei ihme että uupuu, masentuu ja ahdistuu.
Epäonnistumisen ja "tyhmäksi leimautumisen" pelko on ollut minulla valtava ja nyt sitten kun opinnot ja lopputyön tekeminen on venynyt ja vanunut, olen ahdistunut ja "olen ihan paska luuseri ja olen tuottanut pettymyksen"-fiilis kova. Ja eniten olen tietysti itseeni pettynyt. Ei opiskelulaitostani kiinnosta yhtään mikään muu kuin saada minut vain maisteriksi ja minusta rahat laitoksen talousbudjettiin. Ja laitokseni osaa myös opiskelijoiden syyllistämisen: jaksetaan kyllä muistuttaa, miten tärkeää on tietää kuka valmistuu milloinkin, koska valmistuneiden määrät vaikuttavat talousbudjetin laadintaan. Koita siinä sitten sössöttää että "kun on tässä masennusta ja ja ja oon paska enkä osaa enkä jaksa tehdä mitään. Että en voi luvata mitään siitä koska saan pro graduni tehtyä, kun en voi edes luvata jaksanko avata tietokonetta" ☹️
Onneksi minulla on ollut mahdollisuus käydä psykoterapiassa jo 3 vuotta, siitä on ollut apua mutta silti tosiaan tulee näitä kausia että "yksi askel eteenpäin ja samantien sitten kaksi taaksepäin". Ja kun ei koskaan tiedä milloin sellainen paha ahdistuskausi vyöryy päälle. Jatkuvaa pelossa elämistä ja masennuspeikon kanssa painimista tämä elämä 😭
Nuoruus ja nuori aikuisuus EI ole ihmisen parasta aikaa, ja kaikista eniten raivostuttaa "KYLLÄ NUORENA JAKSAA"-tyyppiset "viisaudet". Ei ole parasta aikaa. Eikä nuorena välttämättä tosiaan jaksa. 😟
Hei kaikki masennukseessa olevat, - olen ollut ilman lääkitystä peräti kaksi vuotta. Hitaasti hyvin hitaasti parantuminen alkoi. Henkilökohtaiset muutokset elämässäni ovat alkaneet vaikuttaa positiivisella tavalla. - Siis liikkuminen, laihduttaminen, harrastuksiin hakeutuminen jne. Kun vaan pakottaa itsensä ulos, lenkille, kauppaan tai minne tahansa pois kotoa. - Kotiin tultua voi arvostella miten tällä kertaa kävi ja mitä toisena päivänä voisi tehdä vastaiskuksi eiliselle epäonnistumiselle.
- Seura - tarkoitan juttelu - keskustelu luotettavien ihmisten ja ammattiauttajien kanssa on tärkeää. - Nyt on kevät ja ulkona aurinkoa - liikkuminen on hyväksi masennuksessa. Pieni matka kerrallaan tai hikilenkki - raikas suihku ja kevyttä terveellistä syötävää, itsestä huolehtiminen ja hoitaminen ulkoisesti piristää kummasti.🙂👍
Purppuraenkeli suositteli lenkillä käymistä, joten taidan tästä pukeutua ja lähteä ulos. Ei se ainakaan pahaa voi tehdä, varsinkaan kun sain sellaiset lääkkeet jotka saattaa lisätä ruokahalua. Jospa ahdistus ja väsymys jäisivätkin metsään. Ja ne pari liikakiloa...