Moi,

Olen ollut kohta jo puolisen vuotta sairaslomalla masennuksen takia, diagnoosin sain noin vuosi sitten.

Lääkkeitä on kokeiltu kaikenlaisia, ja tällä hetkellä kahdella eri lääkkeellä mennään eteenpäin. Lääkkeistä tulee ikäviä sivuvaikutuksia, korkeaa verenpainetta, päänsärkyä jne. Lääkkeet ehkä auttaa, tai sitten ei. Ei voi tietää missä kunnossa olisi ilman lääkkeitä, mutta ei olo nyt ole mitenkään erityisen valoinenkaan.

Terapiassa olen käynyt loppukeväästä lähtien säännöllisesti kerran viikossa. Kaikenlaisia asioita siellä käydään läpi, ja terapeutin mukaan hommat etenee hyvin, mutta mulla on nykyään vähän sellanen tunnelma, että asiat ei etene mihinkään. Session aikana juttelu etenee ihan ok, tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen, mutta jotenkin jälkeenpäin on aina tyhjä olo, ja sellanen tunnelma että joku muu puhuu siellä kuin minä. Haluaisin oppia jotenkin tuntemaan itseni, mutta musta tuntuu että mä kerron vaan jotain fiktiivistä tarinaa siellä mun elämästä. En siis tietoisesti valehtele, eikä mulla ole mielestäni mitään sellasia asioita, mistä en uskaltaisi terapiassa puhua. Terapeutti on tosi symppis ja mukava tyyppi, joka on aidosti kiinnostunut mun ajatuksista.

Tuttavia ja kavereita on, mutta niiden näkeminen ihan oikeasti vaan rasittaa. Saan paniikki/ahdistuskohtauksia jos oon yhtään pidempään kenenkään seurassa. Pystyn ehkä pari tuntia istumaan kahvilla ja ”olemaan normaali” mutta se sitten kostautuu jälkikäteen väsymyksenä/ahdistuksena/unettomuutena jne. Sukulaisille en voi puhua tästä hommasta yhtään mitään, vanhemmille valehtelen, että käyn töissä ihan normaalisti.

Mielenkiinto ihan kaikkeen on mennyt, jos sitä on koskaan elämässä ollutkaan. Luulen, että olen tavoitellut vain muiden (vanhempien, opettajien, esimiesten) unelmia, enkä edes tiedä mitä haluan tai mistä tykkään.

Kaikenlaiset self-help ja omahoitohommelit on kokeiltu, rentoutumiset (tätä tehdään myös terapiassa), hengittämiset, kirjoittamiset, puhumiset, uudet harrastukset, liikunta, lemmikit. Syön säännöllisesti ja yritän terveellisesti, mutta ei koskaan tee mieli ruokaa. Alkoholia en juurikaan käytä, mutta se on oikeastaan ainoa asia, joka tuntuu edes jotenkin mukavalta. Oon lukenut kaikki masennuksesta kertovat kirjat kirjastosta, ja musta tuntuu että ne ei ole jotenkaan kauheen syvällisiä. Aina puhutaan siitä, että masennus tulee jostain elämänkriisistä, mutta ei mulla ole mitään sellasta, korkeintaan työuupumusta/pikkulapsiperhearjesta tulevaa väsymystä. Silti en ole tehnyt liikaa töitä (max 7h päivä, ja kotona/viikonloppuna en tee yhtään). Harrastuksia on, vääntäydyn niihin pakolla.

Toimintakyky on ihan hyvä (fyysisesti pääsen sängystä ylös, mutta voisin ihan hyvin jäädä koko päiväksi sänkyyn myös). En vaan jaksa enää vaan ”pärjätä” päivästä toiseen – päivät menee ohi toinen toisensa jälkeen jonkinlaisella autopilotilla, ja jos hetkeksi pysähtyy, niin lamaantuu täysin. Lamaannukseen antautuminenkaan ei toimi, siellä sitä sitten ollaan kuopassa vaikka päivä tai kaksi, eikä se johda mihinkään.

Terapeutti ja psykiatri ja psyk th kaikki sanoo vähän eri sanoilla, että joskus paraneminen vaan ottaa aikaa, ja että pitää ottaa päivä kerrallaan. Muuten niiden neuvot ei ole oikein ollut ”yritä reipastua ja käydä kävelyllä” -linjaa parempia.

En ole onnistunut löytämään mistään edes kunnollista tarinaa siitä, miten masennuksesta voisi selvitä. Jotain haastatteluja on, miten ”masennus on voitettu” mutta ei ole käynyt mitenkään selville, miten se on tapahtunut. Haluaisin kuulla jonkun tarinan, että löytäisin edes vähän uskoa tulevaisuuteen, että täältä on mahdollista nousta. Tavallaan uskon, että täältä noustaan, mutta tavallaan luulen, että täältä noustaan vain silleen, että kyllästyy valittamaan ja tyytyy siihen mitä on.

Mitäs tässä nyt keksisi? Ketään kohtalotovereita?