Hei kaikille,

Ajattelin nyt kirjoittaa tänne, koska haluaisin purkaa ajatuksiani. Toivoisin kovasti löytäväni vertaistukea toisilta lähisuhdeväkivaltaa kokeneilta, koska vertaistukea on niin vaikea löytää muualta.

Olen elänyt perhe- ja lähisuhdeväkivallan keskellä koko elämäni, tai oikeastaan elämäni ensimmäiset 19 vuotta. Nyt olen ”onnellisesti” saanut elää kahdeksan vuotta ilman väkivaltaa, mutta lapsuudenaikaiset tapahtumat eivät ole jättäneet rauhaan.

Vanhempani olivat sekä fyysisesti että henkisesti väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Lisäksi äitini oli väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin erityisesti minua, mutta myös siskoani kohtaan. Lapsuuteni oli todella turvaton ja muistan vain sen, kuinka ahdistava ilmapiiri kotonamme aina oli.

Äitini lopulta aina kyllästyi isäni jokapäiväiseen haukkumiseen ja arvosteluun aloittaen usein öisin ”shown”, jolloin hän hajotti huonekaluja ja heitteli tavaroita ympäriinsä. Hän paiskoi ovia, huusi ja raivosi haukkuen isääni. Lattiat olivat täynnä lasinsiruja ja yritimme siskoni kanssa pitää koiramme poissa niiden ympäriltä. Usein isäni uhkasi tappaa koiramme ja se oli minulle ihan hirveää kuultavaa, koska koiramme olivat minulle todella tärkeitä perheenjäseniä.
Muistan, kuinka isäni ainakin kerran heilui ulkona kirveen kanssa ja uhkasi hajottaa kotimme isot olohuoneen ikkunat. Muistan myös, kuinka vanhempani ovat heiluneet leipäveitsien kanssa yrittäen tappaa toisensa. Minua pelotti ja itketti vanhempieni käytös. 
Riitojen yhteydessä äitini uhkasi usein tappaa itsensä ajamalla rekan alle ja muistan aina sen pelon, kun äitini otti autonsa avaimet ja lähti siinä mielentilassa ajamaan. Jäimme siskoni kanssa aina itkemään hänen peräänsä.
Nämä showt olivat aina kuitenkin vain jäävuoren huippu. Perusarkemme koostui vanhempieni riitelystä ja toistensa haukkumisesta, joka oli päivittäistä. Kotonamme ei ollut päivää, jolloin kumpikaan heistä ei olisi huutanut tai raivonnut. 

Äitini oli usein myös väkivaltainen minua kohtaan. Ollessani n. 11-vuotias, äitini raivostui ja löi minua täysillä kasvoihin isäni maastokengällä. Hän myös kerran potkaisi minut oven läpi ja jatkoi potkimista, kun makasin jo maassa. Hän on haukkunut minua huoraksi ja sanonut, että kuinka ”vitun ruma” minä olen. Tukkapöllyt ja tukistamiset olivat meillä arkipäivää, enkä osaa edes laskea sitä väkivallaksi. Hän myös matki usein puhettani ja aiheutti sen, että en lopulta pystynyt enää puhumaan kenenkään kuullen. Hän muisti myös usein kertoa, että minkälainen vammainen minä olen ja matki kävelytyyliäni. 
Siskoni on päässyt onneksi vähemmällä, mutta kyllä häntäkin tukistettiin usein. Minä olen kuitenkin aina ollut äitini maalitaulu. Kaiken huippu oli, kun olin jo 19-vuotias ja äitini hakkasi minua jouluaattona keittiön tuolilla päähän. Olen ikuisesti vihainen itselleni, että jätin rikosilmoituksen tekemättä.

Lapsuuteni tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle paljon psyykkisiä oireita. Minulla oli pelkoja ja pakko-oireita jo lapsena, mutta en koskaan saanut apua niihin. Ollessani 13-vuotias masennuin ensimmäisen kerran vakavasti, mutta isäni vain raivosi minulle sanoen, että ”jos tuo pelleily ei lopu, vien sinut lääkäriin”. Noh, se oli pelkkää uhkailua ja nykyään vain toivon, että olisin päässyt lääkäriin. En koskaan uskaltanut kertoa perheeni tilanteesta kenellekään, sillä äitini oli kieltänyt kertomasta kenellekään. 

Nykyään minulla on keskivaikea/vaikea masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö päädiagnooseina, mutta olen kärsinyt myös pakko-oireista, syömishäiriöistä, itsetuhoisuudesta ja psykoottisista oireista. Olen ollut jo vuosia avun piirissä, mutta pelkään, että en pysty enää koskaan elämään tavallista arkea ilman oireilua ja pahaa oloa. 

Anteeksi todella sekava tekstini… Olisi helpottavaa saada vertaistukea ja kuulla, että en ehkä ole yksin kokemusteni kanssa – vaikka usein siltä tuntuukin.