Luulen että olen lähellä itsemurhaa
Olen 40-vuotias mies. Naisystäväni jätti minut kaksi kuukautta sitten. Ero tuli täytenä yllätyksenä. Jo ennen sitä elämäni on ollut ajoittain taistelua, pinnistelevää selviytymistä päivästä päivään. Yksinäisyyttä, hätää, itkua, valvottuja öitä ja itsensä lohduttelua, koska ketään muutakaan ei ole ollut lohduttamassa. Ahdinkoani selittänee suurimmalta osin lapsuuteni, jonka runnoivat alkoholisti-isäni ja mielenterveysongelmainen äitini. Isäni juomisen kestin ihan hyvin. Äitini kaaoksen paljon huonommin.
Olen pohtinut itsemurhan mahdollisuutta jo yläkoulusta saakka. Nuorempana pohdinnoissani oli enemmän mukana uhmakkuutta ja huomiohakuisuutta, mutta vuosien karttuessa teko on ruvennut tuntumaan enemmän ja enemmän todelliselta mahdollisuudelta ratkaista elämääni liittyvä kipu ja olemisen turhuus.
Itkeskelin viikolla eroani julkisissa paikoissakin, en pystynyt pidättelemään. Tänään ostin litran viinipönikän ja neljä kaljaa. Ajattelin juoda ne illan mittaan ja kokeilla, josko saisin itseni niin sekaisin, että uskaltaisin mennä junan alle. Inter-cityllä on nopeutta parin kilometrin päässä kämpästäni lähes kaksi sataa. Toinen vaihtoehtoni on hypätä sillalta, jonne on viitisen kilometriä. Hypätä uskaltaisin myös selvinpäin, mutta en ole varma, riittääkö sillan korkeus varmaan kuolemaan.
Join viinistä vajaat puolet ja yhden kaljan. Epätoivoinen tunne ei lähtenyt kehittymään. Tänä yönä tuskin siis vielä itseäni tapan. Silti teko tuntuu jo ikään kuin päätetyltä. En enää väistele sitä ajatuksissani, vaan se tuntuu pikemminkin lohduttavalta. Kun tajunta sammuisi, ei olisi enää tuskaa, jota on kestänyt jo vuosikymmenet. Ei olisi lapsuuden tuskaa, ei elämääni liittyvää epäonnistumisen tuskaa eikä eron tuskaa, joka nyt on tietenkin kivuliaimpana mielen päällä.
Pahinta erossa on ollut lapsuuden elpyminen. Herään taas yöllä putoamiskohtauksiin, joita en ole kokenut viiteentoista vuoteen. En osaa sanallistaa niitä. Yksinkertaisesti putoan saamatta mistään kiinni. En jaksa enää tätä.
En ymmärrä, miksi naisystäväni ei tahtonut käsitellä ongelmiamme, yrittää ratkaista. Meillä ei ollut väkivaltaa, ei alkoholin väärinkäyttöä, ei alistamista tai vähättelyä eikä riitoja. Yhteyden puute meillä oli, mutta ne ovat pitemmissä suhteissa yleisiä. Miksi naisystäväni ei tahtonut kommunikoida? Enkö ollut edes sen arvoinen?
Minulla ei ole yhtään ystävää, ei ainuttakaan numeroa kännykässäni, johon voisin soittaa. Olen aina ollut yksinäinen. Ei minussa ulkoisesti tai sosiaalisesti ole mitään sen kummempaa vikaa, en vain osaa olla ihmisten kanssa. Tai osaan, mutta en viihdy.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Itsemurha tuntuu niin väärältä vanhempiani ja muita läheisiäni kohtaan, mutta samalla se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, joka ratkaisee ongelmat. Olen kävellyt pitkin junanvartta pahassa olossani ja katsonut junia. Kuvitellut, kuinka menen siltapalkin taakse piiloon, mistä hyppään alle. Käynyt seisomassa siltapalkin takana ja odottanut, että juan jylistää ohi.
Mitä muut vaihtoehtoni ovat? Tässä ei ole kysymys pelkästä erosta vaan siitä, että ero rusensi jo valmiiksi hauraan elämäni. Niin kauan kuin elämääni kuului edes yksi ihminen, joka kosketti ja jolle saatoin ainakin kuvitella olevani tärkeä, oli joku syy nousta. Nyt ei enää ole.
En ole edes uskaltanut kohdata eroa. Niin paljon kuin olenkin surrut, niin samalla olen kuitenkin toivonut, että palaamme yhteen. Naisystäväni tuntien se on kuitenkin epätodennäköistä. Hän pysyy päätöksissään.
Pahinta on se, ettei minulla enää ole naisystävää, jota rakastan aivan valtavasti, ja se, ettei minulla ole ketään muutakaan. Tuntuu että olen aivan yksin, minulla ei yksinkertaisesti ole ketään. Puhelinta en uskalla kunnolla käyttää ja inhoan puhumista muutenkin, joten puhumiseen perustuvan avunkaan piiriin en voi hakeutua. En pysty puhumalla selittämään asioitani, tarkkailen vain ääntäni. Olen myös varsin yhteiskuntavastainen, minkä vuoksi tunnen epäluuloa kaikkia viranomaistoimintoja kohtaan.
Hei
Minäkin suunnittelen samoja itsemurhakeinoja, lähinnä junaa. Et kertonut oletko töissä mutta itse ajattelisin niin että niin kauan kuin töitä on, on toiveita selviytyä. Mulla meni työkyky kolme vuotta sitten pitkällisen taistelun seurauksena ja siitä asti olen ajatellut itsemurhaa. Olen kyllä töitä hakenutkin eläkkeestä huolimatta mutta olen ollut niin huonossa kunnossa haastatteluissa etten ole töitä saanut. Jos haluat lukea itsemurhasta kirjastossa on ainakin kirjat David Wilkerson Itsemurha-lopullinen ratkaisu ja Lorna Byrne, en muista kirjan nimeä mutta siinä on hyvä luku itsemurhasta. Nämä kirjat edustavat vastakkaisia näkemyksiä itsemurhasta. Kahdesti olen yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä mutta se on epävarma keino. Mulla on mies ja tytär ja heidän takiaan olen lykännyt itsemurhaa aina puoli tuntia kerrallaan eteenpäin mutta vaikealta tuntuu säilyä elossa jos mitään mahdollisuutta töihin ei ole.Katsotaanko yhdessä jaksetaanko elää tämä päivä, kirjoita huomenna jos olet elossa.
Moi Briardi,
Olen vasta 26 v. mies, mutta olen ollut samoissa vesissä. Ja joskus yrittänytkin itsemurhaa, vaikka ne olivatkin aika ponnettomia yrityksiä. Kyllä mullakin on ollut vaikeeta nuorempana ja vähän vanhempanakin, mutta yks asia mikä tapahtui viime vuonna pysäytti miettimään. Hyvä kaverini oli hirttäytynyt omassa kodissaan viime vuoden maaliskuussa. Voin sanoo että siitä jää sellaiset arvet läheisille ja kaikille tutuille, vaikkei niitä olisi paljon, vaikka olisi vain yksi joka jäisi kaipaamaan, niin semmosta tuskaa ei soisi kenellekään.
Oletko käynyt Terkussa puhumassa, että kirjottaisi vaikka rauhottavia tai jotain. Itse käytin rauhottavia, vähän aikaa ja kyllä niistä tulee hyvä olo ja tuntuu välillä että kaikki on ihan hyvin. Alkoholi yleensä vaan, jos yksin juo, pahentaa tuplasti oloa. Suosittelen että menisit terkun lääkääriin tai psykiatriselle poliklinikalle ja pyytäisit vaikka sitä rauhottavaa. Tiedän, että siihen jää helposti kuokkuun, mutta kai nyt mielummin elämä kuin kuolema. Enempää en pysty neuvomaan, mutta edes jotain...
Hyvä Briardi,
Murheen alhossa tuntuu että on päästävä pois. Se on selvä.
Mahdotonkin tilanne kuitenkin ajan myötä selviää. Vaikka siltä ei tunnu.
Olisi hyvä jos ottaisit auttavaan tahoon yhteyttä. Vaikka lääkäriin ensin.
Yritä selvitä hetki kerrallaan. Olethan selvinnyt tähänkin asti.
Tällaisestakin on mahdollista selvitä. Tälläistä varten ovat auttavat tahot.
Mahdottomaltakin tuntuva on mahdollista.
Voimia sinulle! Olet arvokas.
täällä yksi 37v mies joka aikoo myös hirttäytyä kotiinsa, vaikka on kaiken maailman lääkkeet ja osastolle ne mut aina tunkee just olin suljetulla osastolla viikko sitten ajattelin tehdä tuon kyseisen itsemurhan jos ei ihmettä tapahdu
Kiitos kaikille vastauksista.
Tällaisestakin on mahdollista selvitä.
Minulle kysymys on enemmän siitä, mikä on selviämisen arvo. Elämä, joka on olemassa vain elossa pysymistä varten, on merkityksetöntä elämää. Elämässä pitäisi olla myös sisältöä, tarkoitus ja päämääriä.
Olen ollut kurjassa jamassa jo niin kauan, että vaikea on enää nousuun uskoa, mikä on sinänsä sääli, koska olen ihan pystyvä ihminen. Pää toimii, kroppa toimii, toimintakykyä on, mutta sitten on muutamia ikäviä juttuja, jotka estävät aktiivisen osallistumisen yhteiskuntaan. Jäljellä on vain rimpuilu.
Olisin kuollut jo hyvän aikaa sitten, jos itsemurhaa myytäisiin pullona alkossa. Valitettavasti nämä väkivaltaisemmat keinot ovat minulle niin vastenmielisiä, että en ole saanut aikaiseksi.
Ennen kaikkea kuitenkin ajattelen läheisiäni. Jotenkin kuitenkin raivostuttaa, että joudun pysyttelemään elossa muita suojellakseni.
Hyvä huono-olo
Ymmärrän että on paha olo, mutta älä tapa itseäsi.
Elämällämme on tarkoitus. Vaikka se on välillä vaikeaa.
Vakavista vaikeuksistakin selvitään.
Olet arvokas.
Hei Briardi,
Yritä päivä kerrallaan konstia. Minäkin nuorempana ajattelin tosi usein itsemurhaa.
Se oli lohtuajatus minulle. Silloin oli niin vaikeaa ja ahdistavaa aikaa.
Mutta aika kului ja elämä muuttui. Tapasin ihmisen tai oikeastaan ihmisiä.
Tuli seurustelua ja sain lapsen.
Kaikki muuttui. Ja tuohon aikaan verrattuna kaikki on helpompaa. Ahdistus on vähentynyt huomattavasti ja kävin keskustelemassa ja sain kiinni siitä mistä se ahdistus kumpusi.
Mainitsit jotain lapsuudesta. Musta tuntuu että tarvitsisit terapiaa. Joku päivä sulla on parempi olla ja saat perspektiiviä asioihin.
Käsittele tunteitasi jossakin.
Soita vaikka ensin kriisipuhelimeen.
Ja myös tälle eräälle vastaajalle "huono olo", hae apua. Muuta kuin lääkkeitä.
Kaikki voi muuttua.
Hei, älkää tehkö sitä. Olette kaikki arvokkaita. 😍
Jos ei voi puhua, kirjoittakaa vaikka?
En osaa muuta sanoa, mutta älkää tehkö sitä
Olen myös monesti ajatellut itsemurhaa. Mutta ei ole kuitenkaan rohkeutta. Lapseni, joka on jo aikuinen, tähden mietityttää. Ei halua aiheuttaa hänelle syyllisyyttä tai murhetta. Mutta kun on vaan niin arvoton olo. Että elämällä ei ole mitään merkitystä. Ei tunne mitään yhteyttä muihin ihmisiin.
Olen yksinäinen saari. Kukaan ei tavoita minua! Tai edes halua tavoittaa! Näännyn yksinäisyyteen, kylmyyteen.
Hei Briardi
Mulla on kyllä mies jolle olenhänen elämänsä keskipiste ja intohimonsa kohde ja hän on sanonut ettei voi elää ilman minua. Siinä on kyllä yksi syy pysyä hengissä ja tytär on toinen mutta kyllä ilman työtä on silti vaikeaa jaksaa elää. Syyllisyys kaikista tukirahoista on niin kova että se estää syömisen ja nukkumisen sekä suurelta osin television katselun ja lukemisen. Olen jakanut päivän viidentoista minuutin pätkiin jonka ajan yritän kestää, yritän ajatella hengitystä, rukoilla, lukea Raamattua ja hartauskirjoja. Yritetäänkö yhdessä miettiä joku itsemurhakeino joka ei olisi kovin sotkuinen ja epävarma. Lääkkeitä olen kokeillut mutta ne vie vaan jalat alta muutamaksi tunniksi ja sitten alkaa oksentaminen.Töihin paluuta olen yrittänyt mutta vapina ja tärinä estää. Sossu sanoi että jos et menisi töihin, kyllä hän pitää huolen. Mutta kuten sanoit pelkkä hengissä selviäminen ei tunnu riittävän.
Hei taas. Uskon että selviät. Sinun pitää itse löytää sitä tarkoitusta ja sisältöä elämään. Mitä jos etsit itsellesi mieleisen harrastuksen?
Yritä lähteä ihmisten pariin.
Maailmassa on muitakin yksinäisiä ihmisiä. Itse olen saanut helpotusta olooni liikunnasta ja luonnossa liikkumisesta. Talvella yritän hiihtää ja loppukesästä käyn metsässä tehden ihania marjastusretkiä.
Siellä olen vapaa kuin taivaan lintu.
Joskus olen käynyt hengellisissä tilaisuuksissa ja niissä voi tapahtua paljon hyvää.
Sain kerran johdatuksen mennä sellaiseen tilaisuuteen ja matkarahakin sinne tupsahti eteeni kuin tyhjästä. Koin että oli tarkoitus päästä tilaisuuteen.
Keskity siihen hyvään mitä sinulla on nyt.
Elämäsi voi muuttua parempaan.
Lähetin viikonloppuna eksälleni sähköpostia ja kysyin, saisinko mennä halaamaan häntä. Vastausta ei kuulunut. Joko hän ei ole lukenut mailia tai päätti olla vastaamatta. Arvaan jälkimmäistä.
Yksinäiselle ja ahdistuneelle nämä tilanteet ovat kohtuuttomia. Kun koko kaupungissa on vain yksi ihminen, jolta voi pyytää apua, kun voimat uhkaavat lopullisesti loppua, eikä hän apuaan tarjoa, niin siinähän sitä ollaan.
On tietenkin totta, ettei elämäni ja siitä huolehtiminen kuulu enää eksälleni, mutta olisin toivonut häneltä sen verran lähimmäisen asemaan asettumista, että hän olisi vastannut.
Minkäs sille voi. Yksin ollaan ja yksin mennään. Aamut menevät hyvin, illat ja yöt ovat kurjia. Aina ennen sänkyyn menemistä eli juuri nyt tulee mieleen ajatus, kuinka kiva olisi, kun saisi naukata pari desiä hyvän makuista juomaa, joka ensin nukuttaisi ja sitten tappaisi.
Hei
Tilanteesihan on hyvä jos kuitenkin aamut menevät hyvin. Niiden varassa jaksaa vaikeammankin ajan. Minä en saa mitään apua harrastuksista, ne tuntuvat hukkaan heitetyltä ajalta kun niistä ei ole hyötyä kuin itselle. Hengellisiä tilaisuuksia minäkin suosittelen, mulle ovat olleet yksi asia joka pitää hengissä.
Aloitusviestissä on paljon samaa kuin mtä olen itse tuntenut ja voisi olla vaikka minun kirjoittama, paitsi että olen 10 vuotta nuorempi mies.. Ero ja se tunne että nainen oli elämässäni ainoa jolle pystyi uskoutumaan ja oli samalla myös paras ystävä. Kun minut jätti aivan käsittämättömän asian tähden, ei jäänyt ketään. Tästä on vasta muutama kuukausi ja edelleen olen aika yksin ollut ajatuksissani. Vanhoista kavereista ei ole kuunteleviksi ystäviksi eikä työkavereitakaan ole. Olen ollut sairaslomilla töistä ja lääkärin kautta saanut psykoterapia-aikoja. Ne auttavat jonkinverran. Lääkkeitä en enää halua ja pää on ollut niin kova että olen pystynyt alkoholin ja muut päihteet jättämään.. Välillä nyt silti koen raivoa itseäni kohtaan ja se näkyy kehon mustelmina..
Tunnen kovaa syyllisyyttä eroon koska minulla oli kokoajan silti usean vuoden vaihe menossa samalla että olin masentunut siinä samalla ja toinen sen pikkuhiljaa tiedosti muttei sitten enää jaksanut sitä seurata. Itsemurhapuheet vieneet häntä entistä kauemmaksi ja se että olen yrittänyt muutenkin kaikkeni ottaa yhteyttä, jopa hänen uuteen miesystäväänsä, joka taas totesi ettei ole hänen asiansa ja etten enempää ole häneen yhteydesä. Teen tässä kaiken väärin, mutta tuska ja paha olo vaan ollut kun haluaisi vaan nähdä, jutella asiat paremmaksi. Jotain se omasta mielestä auttaisi kaiken jälkeen.. Fiksuna olisin heti antanut olla ja antaa ajan parantaa, mutta pahentanut vaan tilannetta.
Minkäs tälle masennukselleen välillä mahtaa..
Silti nuo hyvät neuvot on että pitää vaan päästä tilanteen herraksi ja yli. Vastuu on itsellä. Jos minulla ei olisi muutamia ihmisiä olemassa, kuten lapsia niin olisin varmaan tehnyt selvän itsestäni. Pelkään vaan omalla kohdalla että vaikken tahdo itsemurhaa, teen sen sitten tämän itsetuhoisen käyttäytymisen seurauksena..
Toivon vaan että kaikelle voi joskus myöhemmin nauraa ja ihmetellä kuinka pohjalla sitä kävi, ymmärtää enemmän toisia samassa tilassa olevia muistaen että se vastuu on itsellä miten asiat käsittelee. Tämä suomalainen välinpitämättömyys on aika tympeää ja juuri näitä eroamisia ei kuitenkaan osata tehdä oikein. Aina se on pimeää ennen valoisaa aikaa..
Voimia viestin aloittajalle ja muille.. Tervettä on että itsemurha on mielessä, mutta taistellaan ettei se saa yliotetta.. Elämä on outoa ja käsittämätöntä ja oma olemassaolo niin turhanpäiväistä, mutta silti sitä vaan aamusta toiseen silti tässä mennään..