Hei sennah!

Menin ihan mykäksi kun luin kirjoituksesi - se on aivan täydellisesti kuin minun elämästäni! Itselläni on jo jonkin aikaa ollut niin levollinen olo kun mietin kuolemaa ja/tai elämän päättämistä. Hetki sitten ymmärsin jo luovuttaneeni, pelotti aivan aluksi mutta se antoikin lopulta rauhan. Sehän suorastaan olisi helpotus tähän kaikkeen. En tiedä voiko paremmin ymmärtää tilannettasi kuin vastaavassa tilanteessa ollut/oleva, juuri sen takia se iski minuun täydellisesti! Minullekin tarjotaan "apua", mutta koen sen olevan myöhäistä ja jotenkin turhaakin enää. En tiedä osaanko ottaa sitä edes vastaan enää...... Ehkä hieman surullisuutta tuo ajatus kaikesta luovuttamisesta, mutta silti se on niin suuri helpotus ja jopa parannus tähän koko tilanteeseen. Olen tähän ehkä kirjoittanut huonosti ajatuksiani, mutta haluan vaan sanoa että kyllä sinua ymmärretään. Todellakin! Oletko miettinyt koskaan että mikä sinua enää oikeasti voisi auttaa, vai onko mitään sellaista apua enää olemassa? Tuota kysymystä olen itse aina välillä mietiskellyt - enkä ole löytänyt mitään ihan oikeasti toimivaa tai helpottavaa, oikeasti auttavaa apumuotoa. Tuntuu ettei pelkkä keskustelu riitä, ei mikään terapia paranna näitä ajatuksia tai tätä "elämääni". Mutta mikä sitten? Ihanaa kun kirjoitit, vihdoinkin voin huomata että ehkä joku ymmärtää minuakin, aivan kuten minä heti ymmärsin sinun ajatuksiasi.

sennah kirjoitti 13.2.2013 2:55

Onko täällä muita, jotka ajattelevat kuoleman tuovan rauhan kaikkien ongelmien keskelle?

Täsmälleen noin minäkin ajattelen. Olen itse asiassa luovuttanut jo monta kertaa ja siinä vaiheessa, kun olen päättänyt tappaa itseni, olen saavuttanut rauhan. Tulee ajatus, että tästä kaikesta kärsimyksestä voi vapautua kuoleman kautta. Sitten on aina tapahtunut jotain: minut on lödetty, olen ottanut sittenkin liian vähän lääkkeitä, en olekaan uskaltanut viiltää tarpeeksi syvälle jne. Niinpä keikun täällä edelleen. Aina olen lopulta päässyt vähän paremmin jaloilleni, mutta toipunut en ole koskaan. Niinpä nähdäkseni edessäni on kaksi vaihtoehtoa: kuolema tai sairauden hyväksyminen ja sen kanssa elämään opetteleminen.

Sattuu vain ajatella mitä se aiheuttaa muille. En välitä pätkääkään mitä minulle tapahtuu, mutta en tiedä miten perheelleeni ja lähimmäisille ystäville kävisi, kuinka he reagoisivat.

Tuota minäkin murehdin. Olen jopa ajatellut, että miehestäkin viis. Hän voi aina löytää uuden paremman puolison. Mutta lapsia sattuu ajatellakin, että jäisivät ilman äitiä. Ehkä kuitenkin olen heille korvaamaton ja äidin kuolema jättäisi heihin elinikäiset haavat ja traumat. Lapset tekevät tilanteen monimutkaiseksi. Ilman lapsia asia olisi yksinkertainen ja voisin rauhassa kuolla.

...en koskaan ole osannut puhua ongelmistani ja nyt alkaa vähitellen olla hieman myöhäistä.

En usko, että koskaan on liian myöhäistä. Ja jotenkin toivon, että tästä kaikesta voisi sittenkin parantua. Vaikka tilanne on mikä on, on minulla sittenkin pieni toivonkipinä, että joskus pääsisin tästä kärsimyksestä. Siksi olen ottanut avoimin mielin kaiken minulle tarjotun avun vastaan. Monesta asiasta onkin ollut hetkellinen apu, mutta pitkäkestoisempaa apua ei ole vielä löytynyt. Ehkä joskus. Toivon, että sinäkin voisit löytää edes pienen toivonkipinän, jolle voisit rakentaa uskoa tulevaisuuteen. Toivon sitä meille kaikille mt-ongelmien kanssa kamppaileville.

Lähipäivinä mieli ollut pääasiassa melko maassa, mutta välillä tulee outoja hetkiä kun olo on käsittämättömän epätodellinen ja tuntuu jopa hieman omituisen iloiselle. Tätä on tapahtunut ennenkin ja yleensä seuraavana päivänä on taas sama tuttu fiilis. Eli luultavasti herään huomenna siihen, että elämä on aika syvältä ja mistään ei löydä onnea.

Mutta kiitos kaikista vastauksista, hyvä että ei ole ihan yksin tämän kanssa. On vain omituinen tunne, nyt tuli selville päivämäärä jolloin olisi tarkoitus puhua jatkohoidosta...asia vaan on niin, että läheiset luultavasti suhteellisen positiivisia asian suhteen, mutta itse tiedän että kaikki loppuu aikanaan. Tiedätte mitä tarkoitan. Ei tästä enää pelastu. Vihaan itseäni, koska pystyn olemaan tavallisen oloinen, vaikutan terveeltä. Todellisuudessa harva aavistaa mitä on tekeillä ja tulevat luultavasti pettymään ja suremaan kun se aika koittaa. Jos ymmärrätte.

Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tätä, mutta jotenkin yritän saada tunteet sanoiksi. Tunnen oloni hulluksi, kun ajattelen kuolemaa ja nauran samalla. Hajoo pää.

Luen viestejänne tuntien tuon niin tutuksi.

Miksi olen vielä tässä kirjoittamassa? Miksen ole jo tuhkana maan alla? Olisi parempi jos maailma olisi ilman minua. En kuulu tänne. En ole enää ihminen. Halveksin itseäni suuresti siitä, että olen vielä elossa. Haluaisin niin pois!

Ja sitten vain yritän saada itselleni apua, että pidettäisiin hengissä, että luotaisiin toivoa, jota ei ole...

-J.P.

Elämässä ei kannata koskaan luovuttaa. Meillä kaikilla on vain tämän yksi elämä. Muusta ei voi tietää. Kannattaa ainakin yrittää miettiä mitä sinulla on. Elämä on arvokas sellaisenaan. Ei kannata eikä oikeastaan saakaan luovuttaa. Se on elämän lakia vastaan, koska elämän on jatkuttava aina. Itse pelkään jo itsemurha ajatuksiakin niin paljon, että en missään tapauksessa halua kuolla. Saatan räjähtää joskus esim. kassalla, jos kassalla on palvelemassa ihminen, johon ei voi luottaa ja joka on mahdollinen kiusaaja. Tätä saatetaan ihmetellä, mutta en välitä. Reagoin siis edelleen ajoittain hyvin voimakkaasti, jotta elämäni jatkuisi ja koska on oikeus näyttää, että minua ei kohdella miten tahansa. En edelleenkään päästä kovinkaan helposti ihmisiä lähelleni, koska niin monet ovat epäluotettavia. En siedä epäluotettavia ihmisiä edelleenkään, koska olen niin tarkka luottamuksesta.Toivoisin kuitenkin löytäväni lisää luotettavia ihmisiä elämääni. Kuolla en kuitenkaan halua. En suostu. Aina on ihmisiä, jotka haluavat, että elämäsi jatkuu. Elämässä on niin paljon hyvää, että ei kannata ajatella, etteikö elämää kannattaisi katsoa päivä kerrallaan taas eteenpäin. Valitsemalla hyvän elämästä tulee hyvä. Tärkeintä on myös olla itseään kohtaan hyvä. Itsemurha ei olisi itseäsi kohtaan oikein. Se olisi itseäsi kohtaan väärin. Elämäsi on itsessään arvokas.

Tällä hetkellä musta tuntuu, että luovuttaminen tarkoittaa mulle sitä, että jäisin eloon. Aktiivisempaa olisi kuoleminen. Mä haluan kuolla.

-Jardin Prive

Te, jotka mietitte mitä itsemurha aiheuttaa lähimmäisille: Voin kertoa tästä erään näkökulman.

Velipuoleni, isäni poika, ampui itsensä, täysin yllättäen, ketään varoittamatta. En tiedä hakiko hän apua tai saiko sitä, en tiedä mistä se johtui, mikä oli pielessä. Mutta sen tiedän, miten suuren tuskan se aiheutti.
Isämme itki suureen ääneen monta päivää, toisteli poikansa nimeä, nukkui huonosti ja mietti, mitä olisi voinut tehdä. Miten hän olisi voinut auttaa? Pitkään isä oli kuin zombi, ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin oman tuskansa. Kaikki kuvat velipuolestani piilotettiin, koska muistot olivat liian kipeitä.

Äitinikin oli murheellinen. Vaikkei hän koskaan ollut äiti velipuolelleni, äiti kuitenkin välitti tästä syvästi. Äitikin olisi halunnut auttaa, jos vain olisi tiennyt.

Minulle hän ei ollut silloin kuin sukulainen, jota joskus näimme. En kokenut häntä läheiseksi, mutta kärsin kun näin muiden kärsivän. Kärsin, kun näin isän surun, mutta en voinut sitä helpottaa.
Olin silloin teini-ikäinen. Näin jälkeenpäin olen tajunnut... Minulla voisi olla veli! Olisin voinut aikuisena tutustua häneen. Olisimme voineet olla läheisiä, niinkuin sisarukset!

Te olette tärkeitä joillekin. Te olette lapsia, puolisoita, vanhempia, maailmassa on ihmisiä jotka rakastavat teitä valtavasti ja auttavat teitä kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin, jos tarvitsette sitä. Maailmassa on ihmisiä, joille kuolemanne tuottaa sanoin kuvaamatonta tuskaa.
Olkaa sen rakkauden arvoisia. Ojentakaa kätenne ja sanokaa rehellisesti: "Auta. Minä en enää jaksa".
Paljastakaa mustat tunteenne, sillä niiden jakamiisesta aiheutuva suru ja kuormitus ei ole MITÄÄN teidän menettämisenne rinnalla.

Minulla voisi olla veli, mutta ei ole. Näin seitsemän vuoden jälkeen minä suren.

En lainkaan ole varma jäisikö todellakaan kukaan miettimään, suremaan tai ollenkaan kaipaamaan minua. Ne kokemukset mitä mulla on ei ainakaan lisää mielenkiintoa elämää kohtaan - päinvastoin, olo huononee entisestään jos mahdollista. Jäisi monta murhetta miettimättä ja ongelmat selviäsi hetkessä. Nämä on minun mietteitä täältä pimeistä, loputtomista syövereistä. En enää näe edes sitä tunnelin toista päätä, liekö olemassakaan............. En koe olevani kellekään hyödyksi eikä täällä olemiseni tuota kellekään iloa. Enää tuo edellinen lause ei aiheuta pahennusta olooni, vaikka julmalta kuulostaakin. Nykypäivän elämä on vaan niin julmaa - ainakin tämänkaltaiselle heikolle ihmiselle. Olen aivan liian heikko tähän "elämään".

Itsemurha on aina läheisiäkin kohtaa väärin. Se jättää aina sen kysymyksen, miksi? Mitä on tapahtunut itsemurhan tehneen pään sisällä sillä hetkellä kun hän on päättänyt elämänsä? Kukaan ei tiedä.

Kuitenkin ne, jotka ovat olleet lähellä tilannetta, ja kuitenkin jatkaneet elämäänsä tietävät omista mielen liikkeistään. Itse en missään tapauksessa haluaisi kuolla. Elämässä on paljon hyvää, ja elämä menee jokaisena päivänä hukkaan, jos ei avaa silmään sen rikkaudelle. Kuitenkin mielestäni ihan kaikilla ihmisille voi tulla joskus ajatuksia, että menee elämän halu. Mutta kun elämänhalu palautuu, niin elämän näkee taas rikkaampana. Itsemurha-ajatuksissa on varmaan luullakseni kyse osittain siitä, että jotkin vaikeat tunteet kääntyvät sisäänpäin, eikä ole tietä käsitellä niitä tunteita. Se jokin v oi olla esim. seksuaalinen loukkaus, liialliset paineet yhteiskunnassa tai ihan mikä vaan. Siksi on tärkeää, että tunteet käsittelee. Elämänhalu palaa sitten. Kullekin ihmiselle on omat tapansa tunteiden käsittelyyn. En tässä halua antaa mitään vihjeitä tavoista käsitellä tunteita, koska en halua sekaantua kenenkään tunteiden käsittelyprosessiin enkä ole terapeutti, joten minulla ei ole valtuuksiakaan sekaantua. Mielestäni kuitenkaan muillakaan ihmisillä ei ole oikeutta mennä sekaantumaan tällaisiin asioihin. Kyllä ihmiset toipuvat, mutta uskoisin, että korrektia on antaa tällaisten tunteiden kanssa painiskeleville aikaa toipumiseen ja puhua heidänkin kanssaan ihan tavallaisista asioista.

Itse samaistun myös sennahin kirjoituksiin täysin. Ihmettelen omassa elämässäni sitä, että aina kun kaikki asiat ovat hyvin, jokin tuolla alitajunnassa alkaa potkimaan takaraivoon ja minulle iskee mieletön masennus päälle. Ostin itselleni vasta oman asunnon, sain töitä ja löysin itelleni ihanan miehen. Ja nyt uudenvuoden jälkeen asiat ovat sitten lähteneetkin alamäkeen. Potkut on saatu ja raha-asiat ovat tosi huonolla tolalla.

Menolly kirjoitti 4.3.2013 11:51
Olkaa sen rakkauden arvoisia. Ojentakaa kätenne ja sanokaa rehellisesti: "Auta. Minä en enää jaksa".
Paljastakaa mustat tunteenne, sillä niiden jakamiisesta aiheutuva suru ja kuormitus ei ole MITÄÄN teidän menettämisenne rinnalla.

Minulla voisi olla veli, mutta ei ole. Näin seitsemän vuoden jälkeen minä suren.

Olen tässä tämän vuoden puolella miettinyt itekkin kuolemaa koko ajan vain entistä enemmän. Välillä olen yrittänytkin jotain, mutta ei ole sitten kuitenkaan ollut kanttia tehdä mitään, tai olen juonut itseni liian känniin.
En ole itkenyt pitkään aikaan, ahistus muuttuu pään sisällä vaan hirveäksi aggressioksi. Mutta tuo Menollyn teksti sai mut itkemään. Oon miettiny just tuota, että esim. vanhemmille ois paljon helpompaa se yksi iso tuska hetkeksi aikaa, kuin se että he joutuisivat katselemaan loppuelämänsä masentunutta tyttöään. Mutta ehkä se ei olekaan niin.

Toisaalta, miksi ajatella aina vaan muita, niinku tässä on koko elämänsä tehnyt, kun on esittänyt että kaikki on hyvin.

Rakkaan ihmisen kuolemasta aiheutuva tuska on jotain valtavan suurta, joka ei poistu koskaan. Kipu lievenee ja sen kanssa oppii elämään, mutta koskaan se ei poistu. Aluksi jokainen muisto on musertava, mutta myöhemmin on onnellinen, että niitä on. Pohjaton kaipuu jää kuitenkin aina.

Lapsen menettäminen on varmasti tuskallisimpia asioita, mitä ihminen voi kokea, vaikka lapsi olisikin jo aikuinen. Itse en voi sitä edes kuvitella, koska en ole itse äiti.
Isä ei saanut omaa suruaan käsiteltyä, eikä koskaan velipuolestani puhunut. Vasta omalla kuolinvuoteellaan hän pystyi muistelemaan, mutta vain vähän. Kovatkaan kipulääkkeet eivät kai helpottaneet sielun tuskaa.

Minä tiedän että on helppo puhua itsemurhaa vastaan. Että elämä on ihanaa, siellä on paljon mahdollisuuksia, blaa blaa. Ei paljon kannusta se, että ulkona on keltaisia kukkia, kun mieli on musta.
On käynyt omassakin mielessä ja monesti, säännöllisin väliajoin tekee mieli päästä tästä p*skasta eroon lopullisesti. Ei tarvitsisi enää yrittää, eikä pettyä, eikä olla surullinen ja ahdistunut joka asiasta.

Mutta minulla on ihmisiä lähellä, joille on sen VELKAA, että yritän. Äidilleni nyt ensimmäisenä.
Olen äitini ainoa lapsi, enkä koskaan, KOSKAAN halua hänen joutuvan kokemaan yhtä valtavaa surua kuin isä joutui. Olisin itsekäs ja kiittämätön, jos en yrittäisi elämässä eteenpäin. Vaikka tiedän, että paljon vaivaa minusta varmasti on ja minun paha oloni aiheuttaa myös äidille pahaa oloa, on parempi kuitenkin niin että voin olla äitiä lohduttamassa. Että ei hätää, kyllä tämä tästä vielä joskus, vaikka oikeasti ajattelisinkin että ei tämä tästä koskaan ikinä.

Miettikää, kelle te olette ainoita?