Pla, kokeile jonkun muun auttavan tahon kanssa puhumista, esimerkiksi psykologin? Auttavissa henkilöissä ja heidän ammattitaidossaan on valtavan suuria eroja.

Pla, mitä terapiamuotoja olet kokeillut? Joku voi sopia sinulle toinen ei. Vaikken tunne sinua niin aloitusviestisi perusteella minusta tuntuu että mindfullness sopisi sinulle paremmin kuin tunnelukko / kognitiivinen psykoterapia. Voin toki olla väärässä ja itselläni on kriittinen suhtautuminen tunnelukkoterapiaan.

Hei ja kiitos vastauksista! Minulla on ollut ns tukisuhteita julkisella puolella, minulla ei ole varaa yksityiseen eikä minun paikkakunnallani oikein ole paljoa vaihtoehtoja. Minulla on ollut käsitys, että julkisissa palveluissa pitää tyytyä siihen, mitä tarjotaan, en ole osannut pyytää henkilön vaihtoa, lopettanut yhden hoitosuhteen kyllä olen, mutta ei minulle tarjottu toista. Kävin ulkomailla kymmeniä vuosia sitten maalausterapiaryhmässä, sairastuin siinä elämäni ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan psykoosiin. Yritin joku aika sitten myös ryhmäterapiaa masennusryhmässä, mutta sielläkin koin, että ryhmän jaarittelut vain painoivat alemmas masennukseen ja lopetin sielläkin. On vaikeaa saada kiinni kärsivällisyydestä, kun on pohjalla. En koen tällä haavaa osaavani oikein nauttia tai innostua mistään, ruokahalua myöten ilot ovat hukassa. Luulen, että minulle sopivaa hoitoa ei ole olemassakaan, olen ilmeisesti niin vaikea tapaus. Kriisipuhelimessa ja täällä olen kyllä saanut tukevaa ja asiantuntevaa apua, mutta ne ovat niin lyhytaikaisia ...

Hei. Oletko kokeillut ev.lut.seurakunnan apuun. Minä olen käynyt sellaisessa. Ei tarvi olla kirkon jäsen eikä uskovainenkaan, sieltä voi saada apua.
Minulla on sama kokemus psyk.hoitajan vastaanotosta ettei sieltä oikeasti mitään apua saa, varsinkaan kun mentiin miehen kanssa parsisuhde neuvontaan. Oli ihan avuton auttaja, nuori nainen jolla ei ilmeisesti mitään omaa kokemusta avioliiton mutkista. Ei kyllä meitä auttanut kirkon perheneuvontakaan kun mies oli päätäänyt ettei ota apua vastaan muilta eikä muuta omaa näkemystään niin ei sille mitään voi.
Toisille ihmisille ei tosiaan mitään voi, he ovat mitä ovat ja vastaavat itse omista virheistään. Ei minun tarvi ottaa vastuuta enää heistä. Otan vastuun vain omasta elämästä ja en halua olla sellaisten kanssa tekemisissä joiden kanssa en pärjää, muttei tarvi hylätä kun ymmärtää että hekin ovat jollain lailla henkisesti sairaita jos kiusaavat ja ovat ilkeitä, itsekkäitä. Eihän normaali terve ihminen kiusaa toisia. Mutta sen kiusaamisen voi antaa mennä toisesta korvasta ulos... kun itse ei tee muille pahaa niin ei silloin tarvi katua, mutta jos itsekin alkaa toista kiusaamaan niin sitten jää siihen koukkuun.

En ole kokeillut kirkon apua, en usko kirkon oppeihin ja vierastan ajatusta, vaikka kyllä minulla on uskovia ystäviäkin ollut elämän varrella. Ahdasmielinen uskonnollinen kasvatus on yksi minun traumoistani, siksi ajatus tuntuu epämukavalta.

Minulla olisi valtava tarve saada keskusteluapua, mutta petyin viimeisimpään tukihenkilöön, kun hän kirjoitti minusta tosi typeriä muistiinpanoja potilasasiakirjoihin, jossa ne seisovat nyt ikuiset ajat kaikkien tulevien kontaktien luettavissa. Hänen suullisetkin kommenttinsa olivat minusta naiiveja ja pinnallisia, en kokenut saavani niistä minkäänlaista ajatusapua, työtoveritkin ovat henkevämpiä keskustelijoita. Minä haluaisin keskustella jonkun analyyttisesti valveutuneen auttajan kanssa, jolla olisi ymmärrystä, konkreettista ja "teknistä" apua annettavanaan. Mutta luulen, että en saa itse päättää, saanko tavata sairaanhoitajaa vai psykologia. Psykiatriin olen ollut kontaktissa lääkityksen tiimoilta, muuten hänelle ei saa aikoja, vaikka häneen luottaisinkin.

Mitä tulee tuohon kiusaamiseen, niin vaikka koen olevani sellaisen uhri, olen kyllä itsekin ahdistuneena aika hankala ja painostava. Ja siitä seuraa sitten syyllisyyttä muun ahdistuksen päälle. Ja tuntuu, että kaikki järki on mennyttä tuskaisten tunteiden sekamelskassa. Kun on kauan ollut masentunut, sitä on väkisinkin moniongelmainen, monet asiat tuppaavat menevän solmuun ja sekaisin, ei saa mistään otetta ja mikään ei tunnu maistuvan.

Puhuminen auttaisi, mutta kun ei voi luottamuksellisesti puhua edes hoitohenkilölle, niin sitä on aika avuton.