Loputon stressi ja pelko. Miten tätä voi jaksaa?
Hei kaikille,
Haluaisin purkaa jonnekin tilannettani, joka alkaa olla jo ihan liikaa itselleni ☹️ Olen akateemisesti koulutettu nuorehko nainen ja teen koulutustani vastaavia hommia. Olen töistä todella kiitollinen näinä aikoina, mutta ongelma on se että kaikki työhön liittyvä hallitsee minua jo ihan liikaa ja aiheuttaa vaikka mitä oireita. Nyt tilanne on se, että pääni on jo ihan totaalisessa umpikujassa ja voimavarat alkavat olla miinuksen puolella.
Pystyn itse määrittelemään hetken, kun ahdistusoireet alkoivat nostaa päätään. Se oli ensimmäinen kerta, kun silloiselle työpaikalle tuli yt-neuvottelut. Olin silloin nuorempi, enkä ollut oikeastaan ajatellut ikinä, että työpaikkoja voidaan vaan lopettaa. Sen jälkeen olinkin vuosia yt-kierteessä. Työsuhteeni oli koko ajan katkolla, ja jännitin asiaa vuosikausia. Kunnes sitten hiljattain se, mitä olin pitänyt pahimpana, tapahtui. Työsuhteeni lakkautettiin. Onnistuin kuitenkin saamaan heti uusia töitä, mutta vuosikausien stressi ja pelko ovat kuluttaneet minut ihan loppuun. Pelkään aivan hulluna mokaavani jotain todella pahasti uudessa työssäni, jossa on ihan valtava määrä uutta opeteltavaa. Ajattelen sitä oikeastaan koko ajan. Googlailen vapaa-ajalla ihan vauhkona asioita, joista voisi olla töissä hyötyä tai jotain tietoa irtisanomissyistä ja -menettelyistä siltä varalta, että mokaan ihan kaiken ja saan potkut. Sinänsä minulla ei ole mitään oppimis- tai ymmärrysvaikeuksia uudessa työssäni ja järki sanoo, että saan asiat hoidettua. Mutta silti vaan pelkään ihan loputtomasti, enkä saa ajateltua oikeastaan yhtään mitään muuta.
Minulla on historiaa erilaisista ahdistustiloista. Löytyy syömishäiriötä, paniikkikohtauksia sekä epämääräistä sairaudenpelkoa ja muita klassisia ylisuorittajien ongelmia. En oikein osaa edes kirjoittaa sanoiksi sitä miten paljon minua ahdistaa ja pelottaa tällä hetkellä ihan kaikki. En osaa yhtään ajatella, että elämä kantaa ja asiat voisivat järjestyä. Tulevaisuutta en uskalla edes ajatella.
En ole parisuhteessa, eikä minulla ole lapsia. Myös sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä, enkä oikein haluaisi edes tavata kavereitani. Sinkkuus on aika iso surun aiheuttaja myös. Haluaisin kovasti, että joku lohduttaisi minua joskus ja ottaisi edes pienen piirun huolistani kannettavaksi. Kumppanin etsintä ei vaan tunnu mahdolliselta, koska olen niin syvällä ahdistuksessani, että sekin pelottaa aivan älyttömästi. Sen lisäksi pelkään, että joudun jonkun henrylaasasen tai niljakkaan pelimiehen uhriksi, ja satutan itseäni vaan enemmän. Lähtökohtaisesti kaikki seurusteluyritykseni ovat olleet todella negatiivisia kokemuksia. Miehet ovat ikävä kyllä olleet usein aika ikäviä minulle.
En ole kiinnostunut oikein mistään harrastuksista, eikä mikään tahdo tuottaa oikeasti iloa. Ainut mikä sujuu hyvin on nukkuminen… Haluaisin oikeasti nukkua vaikka koko ajan. Joskus olen valehdellut työterveyslääkärille, että en saa unta ja saanut unilääkereseptin. Sen avulla olen sitten nukkunut melkein kokonaisia viikonloppuja. Päihteet eivät ole koskaan ollut ongelma, vaikka joskus olenkin koittanut viinilasillisella helpottaa kireää olotilaa. Eipä sekään vaan auta. Aivoni pyörittävät jatkualla luupilla kaikkia mahdollisia kauhuskenarioita, joissa elämäni menee lopullisesti pieleen ja päädyn jonnekin sillan alle.
Kiitos jos joku jaksoi lukea! Parempaa kevättä meille kaikille 🙂 Yritetään jaksaa!
🌻🙂🌻
Radamsa, miksi työ on sulle niin tärkeä?
Pompula kirjoitti 12.3.2016 23:6
Radamsa, miksi työ on sulle niin tärkeä?
Ei työ mielestäni ole minulle niin tärkeä, mutta ongelmani ovat nuo ihan täysin käsistä lähtevät kauhuskenaariot, joita keksin ihan asiasta kuin asiasta. Eniten niitä on tällä hetkellä työhön liittyvistä asioista, koska se on niin iso asia elämässäni tällä hetkellä, koska perhettä ja muuta ei ole. Ja tottakai loogisesti työ on tärkeä myös siksi, että kukaan ei jaa kulujani ja yksin asuminen suuressa kaupungissa on aika kallista... Toimeentulo ja pärjääminen toki huolettavat, kun kaikkea tuke ja turvaa halutaan nyt leikata. Stressivyyhti on kasvanut jo vuosia, ja tällä hetkellä työ on se mikä eniten tuntuu aiheuttavan noita pelkoja. Pelkään kyllä epäonnistumisia ja itseni nolaamista ihan kaikilla osa-alueilla.
Siinä mielessä työ ei ole kuitenkaan tärkeää, että en havittele mitään suunnatonta uranousua johtajan paikalle tms. Olen ihan tyytyväinen nykyasemaan, enkä havittele kuuta taivaata. Mutta stressipallo on niin valtava, että todennäköisesti saisin näitä ongelmia aikaiseksi ihan missä vaan työssä.
Vastaanpa vaikka multa ei mitään kysytä eli minusta se on normaalia ihmisen elämää, jos työ on tärkeää. Pitää kyllä elämässä olla muutakin kuin työtä, harrastuksia tai lukemista tai elokuvien katsomista tai ulkoilua. Jotain ettei vaan sitä työtä.
Ymmärrän aloittajaa aivan täysin, koska itselläni on määräaikainen työsuhde syksyyn eikä se työ voi enää jatkua missään nimessä. Töistä kai pitäisi aina osata nauttia silloin kun niitä on eikä miettiä sitä aikaa, jos töitä ei enää olekaan.
Hyvä kun kirjoitit tänne Radamsa! Tarkoitan sitä, että hyvä että lähdit hakemaan itsellesi apua täältä nettikriisikeskuksesta.
Minun tilanteessani on paljon samoja elementtejä, mutta paljon erojakin. Pystyn silti ymmärtämään, miten tärkeä asia työ sinulle on ja miten hirvittävä prosessi pitkä yt-vaihe sinulle on ollut. Onnittelut uudesta työpaikasta! Minulla diagnosoitiin joitakin vuosia sitten työuupumus ja siinä samalla keskivaikea masennus. Ne eivät ole mitään pikkujuttuja. Nyt minulla on uudestaan masennus ja tässä on tapahtunut vuosien varrella kaikkia asioita mutkistavia juttuja. Siksi ajattelen, että on hyvä että tajuat tässä vaiheessa olevasi haavoittuvassa ja ylikuormittuneessa tilanteessa. Mielestäni sinun kannattaisi yrittää hankkia itsellesi apua ennen kuin tilanteesi mahdollisesti ajautuu pahempaan suuntaan. En ole lääkäri, mutta ainakin taidat olla kärsinyt pitkittyneestä stressistä, joka altistaa muille ongelmille. Sinuna ehkä kirjottaisin tämän tukinetin tukihenkilön (net-tuki) kanssa ensin tai hakisin apua vaikka työterveyshuollosta. Pienikin apu voi riittää. Kannustan avun hakemiseen varsinkin, koska meidän tilanteissa on yhteistä myös nuo aiemmat psyykkiset ongelmat. Kun ei ole psyykeltään yhtä rautainen kuin jotkut muut, kannattaa ottaa vaarin psyyken antamista varoitussignaaleista riittävän ajoissa. Sinänsä olen sitä mieltä, että työ voi olla sinulle erittäin tärkeä mielenterveyttä ylläpitävä tekijä, joten sinänsä työssä jaksamisesta kannattaa pitää kiinni. (Minä olen nyt sairauslomalla ☹️ )
Tuo seurusteluasia ja yksinäisyys yhdistää myös meitä. Minullakin on huonoja kokemuksia vastakkaisen sukupuolen taholta ja pelkään että sellaisia tulisi jatkossakin. Työssä ollessani aikani myös meni niin pitkälti työhön ja siitä palautumiseen, etten olisi oikein mitään muuta jaksanutkaan. Minun kohdalla tilanne meni sellaiseksi, että vein töitä kotiin ja tein aika paljon ylitöitä, joita ei merkitty mihinkään. Vapaa-aikana en oikein jaksanut mitään.
Mitään ihmeellisiä neuvoja en osaa sinulle antaa. Paitsi, että voisi olla hyödyllistä hakea ammattiapua tuohon pitkittyneeseen stressitilaan. On hyvä, ettei päihteet ole sinulle ongelma ja on hienoa, että sinulla on työtä, joka on sinulle tärkeä asia. Sekin on hyvä, ettei sinulla ole uniongelmia. Toivon että tilanteesi lähtee ratkeamaan jossain vaiheessa jotenkin. Toivottavasti kuulemme sinusta vielä täällä keskustelupalstallakin.
Hei
Minä olen ollut kuntoutustuella jo pitkään ja nyt sitä jatketaan vuodenvaihteeseen. On ollut vaikeaa olla ilman töitä vaikka töissä romahdin sairaalakuntoon. On mulla kyllä mies ja tytär että sikäli elämässä on jotain ja miehen rakkaus on ollut suurta ja hän osoittaa sitä päivittäin. Huommennakin hän vie minut retkelle ikeaan kun sai auton lainaksi. Mulla oli vaikea avoliitto kymmenen vuotta missä koin paljon henkistä väkivaltaa mutta sitten tuli tämä suuri rakkaus joka on pian kestänyt kaksikymmentä vuotta ja ei ole laimennut.Mieheni on sanonut että estin häntä tekemästä itsemurhan. Uskon että kohdallesi voi tulla suuri rakkaus koska tahansa. On hienoa että sulla on töitä. Minä en pysty nukkumaan öisin paria tuntia enempää mutta onneksi on kirjoja mitä lukea. Hengellisiä kirjoja luen paljon.
Itse olen huomannut ja joskus aiheesta lukenutkin, että keho ei osaa kovin hyvin poistaa kroonistunutta stressiä. Hormonit ja hermot jäävät elämään omassa luupissaan vuosikausia kestänyttä stressiä, vaikka alkuperäinen stressin laukaisija olisi kadonnut jo aikapäiviä sitten. Tämä ei tarkoita, etteikö kroonisesta stressistä voi "parantua", se vain harvemmin tapahtuu täysin itsestään. Samaistun aloittajan tarinaan, koska itselläni on takana hyvin stressaava elämänvaihe ja huomaan, etten vieläkään osaa täysin nauttia nykytilanteesta, vaikka nyt asiat ovat hyvin. Muistot huolista ja epävarmasta tulevaisuudesta, ne vanhat tunteet, joita aikaisemmin tunsin, nousevat jatkuvasti mieleeni. Pelkään vastoinkäymisten myös uusiutuvan. Olen kuitenkin löytänyt itselleni sopivan tavan hoitaa itseäni, nimittäin meditaation. Meditaatiossa keskityn aktiivisesti nykyhetkeen, siihen kaikkeen, mikä nykyhetkessä on hyvin ja mistä voin olla iloinen. Kun todella keskittyy hyvän olon ja rauhallisuuden kokemukseen ja antaa sen levitä syvälle koko kehoon, voi oikein tuntea, kuinka patoutunut stressi lähtee sulamaan kehosta pois. Minua se on auttanut.
PinkkiOranssi kirjoitti 14.3.2016 11:11
Olen kuitenkin löytänyt itselleni sopivan tavan hoitaa itseäni, nimittäin meditaation. Meditaatiossa keskityn aktiivisesti nykyhetkeen, siihen kaikkeen, mikä nykyhetkessä on hyvin ja mistä voin olla iloinen. Kun todella keskittyy hyvän olon ja rauhallisuuden kokemukseen ja antaa sen levitä syvälle koko kehoon, voi oikein tuntea, kuinka patoutunut stressi lähtee sulamaan kehosta pois. Minua se on auttanut.
On totta, että jotenkin pitäisi löytää stressinpurkukeinoja. Yksinäinen ihminen on ehkä siinä mielessä huonommassa asemassa, ettei saa stressinpurkuun samanlaista tukea läheisiltä eikä yhdessä vietetty aika toimi ns. automaattisena työasioiden unohtamisena. Minä olen saanut jonkin verran apua ihan tavallisista rentoutusharjoituksista. Mutta aika paljon painin sellaisessa tilanteessa, että minulta puuttuu se työn vastapaino eli harrastus tms., joka auttaisi stressiä purkautumaan kun työasiat ja muut murheet unohtuisivat.
maanvaiva. Lukossa, PinkkiOranssi sekä arka: Kiitos oikein paljon viesteistänne 🙂 Ikävää tietenkin, että vastaavat ahdistustilat vaivaavat niin monia....
Itsestäni tuntuu, että se suurin ongelma on itselläni on joku krooninen turvallisuuden tunteen puute. Olen koko ajan jotenkin varuillani siltä varalta, että tapahtuu jotain ihan kauheaa, joka vie elämältä pohjan. Tottakai se on ihan fiksua jossain määrin, mutta omat huolet menevät kyllä kaikilla tasoilla ihan överiksi. Tällä hetkellä eniten pelkoja tuntuu aiheuttavan työ, jossa epäonnistumista pelkään ihan tolkuttomasti. Edellisen työn menettämistä harmittelin varmaan sen takia lähinnä, että se oli niin tuttua ettei aiheuttanut sinänsä mitään epävarmuuden tunnetta. Ne jutut olivat niin tuttuja jo, että olisin keskellä yötä herätettynäkin luetella miten kaikki monimutkaiset asiat menevät 😀 Ammattihuolestujalle tuosta varmuuden tunteesta oli kamalaa luopua. Nyt loogisesti ei ole ihan samaa kyvykkyyttä vielä, joten pelot vaivaavat. Sain tosiaan edellisen työpaikan kautta jotain hoitoa ahdistustiloihin, mutta nythän se hoitosuhde on loppunut. Jotakin konkreettista siitä kyllä jäi, nimittäin paniikkikohtaukset vähenivät kyllä. PinkkiOranssin sanoma on kyllä niin totta. Jotenkin se keho vaan muistaa sen stressin, vaikkei sitä akuutisti olisikaan elämässä.
Lukossa: Tunnistan itseni kyllä tuosta, että se on yksinäisenä paljon vaikeampi jotenkin vaan lähteä "ulos tuulettumaan harrastusten pariin". Tilanne on vähän semmoinen, että jos aloitan uuden harrastuksen, niin yksinhän sen saan aloittaa ja sitten pitää siellä paikan päällä toivoa, että josko joko tulisi seuraksi. Se tuntuu vaan tosi vaivalloiselta välillä! Mutta yrittää pitäisi. Kävin viikonloppuna kaverin kanssa museossa, eikä mua varsinaisesti yhtään olisi huvittanut, eikä kyseinen näyttelykään ollut mitenkään ihan äärimmäisen kiinnostava. Mutta kyllä se loppujen lopuksi hyvä retki oli, kun en sen aikaa vatvonut kamalia kauhukuvioita päässäni! Pitäisi vaan pakottaa itseään useammin edes jonnekin...
Työn tärkeydestä tuli mieleen, että uutisissa oli tänään laskelma, jonka mukaan yksinasuva joutuu varaamaan kuukausittain n. 270 euroa enemmän asumiskuluihin kuin parisuhteessa oleva. Loppujen lopuksi aika iso summa. Kyllä tuossa mielessä se työ vaan melko tärkeä asia on, koska peruselintason pitäminenkin vaatii noin paljon enemmän yksinasujalta.
radamsa kirjoitti 14.3.2016 18:40
Itsestäni tuntuu, että se suurin ongelma on itselläni on joku krooninen turvallisuuden tunteen puute. Olen koko ajan jotenkin varuillani siltä varalta, että tapahtuu jotain ihan kauheaa, joka vie elämältä pohjan. Tottakai se on ihan fiksua jossain määrin, mutta omat huolet menevät kyllä kaikilla tasoilla ihan överiksi.
Mulla on samaa vikaa ja löydän tästä yhtymäkohdan lapsuuteeni. Mua kasvatti hätäilevä yh-äiti, enkä oikein kokenut että voin häntä kuormittaa murheillani. Muistan monesti olleeni lapsena peloissani tai ahdistunut, mutta en uskaltanut kertoa siitä äidille. Olen aina ajatellut, ettei elämä kanna. Mun elämässä on pelkkiä epävarmuuksia. Mun huolet menevät myös överiksi.
radamsa kirjoitti 14.3.2016 18:40
Tällä hetkellä eniten pelkoja tuntuu aiheuttavan työ, jossa epäonnistumista pelkään ihan tolkuttomasti.
Mitä tapahtuisi, jos epäonnistuisit?
radamsa kirjoitti 14.3.2016 18:40
Sain tosiaan edellisen työpaikan kautta jotain hoitoa ahdistustiloihin, mutta nythän se hoitosuhde on loppunut. Jotakin konkreettista siitä kyllä jäi, nimittäin paniikkikohtaukset vähenivät kyllä.
Onko sulla tällä hetkellä mitään apu- tai hoitotahoa? Kuulostaa siltä, että voisit edelleen hyötyä jostain tuesta.
radamsa kirjoitti 14.3.2016 18:40
Lukossa: Tunnistan itseni kyllä tuosta, että se on yksinäisenä paljon vaikeampi jotenkin vaan lähteä "ulos tuulettumaan harrastusten pariin". Tilanne on vähän semmoinen, että jos aloitan uuden harrastuksen, niin yksinhän sen saan aloittaa ja sitten pitää siellä paikan päällä toivoa, että josko joko tulisi seuraksi. Se tuntuu vaan tosi vaivalloiselta välillä! Mutta yrittää pitäisi. Kävin viikonloppuna kaverin kanssa museossa, eikä mua varsinaisesti yhtään olisi huvittanut, eikä kyseinen näyttelykään ollut mitenkään ihan äärimmäisen kiinnostava. Mutta kyllä se loppujen lopuksi hyvä retki oli, kun en sen aikaa vatvonut kamalia kauhukuvioita päässäni! Pitäisi vaan pakottaa itseään useammin edes jonnekin...
Hyvä että ajattelet noin, että "pitäisi". Minullakin on tällä hetkellä menossa "itseni pakotusprojekti", johon kuuluu itsen pakottamista erilaisiin menoihin kuten juuri museoihin jne. Uuden harrastuksen aloittamistakin olen ajatellut, mutta se on vasta muhimassa, joskin olen nyt sairausloman aikana löytänyt neulomisen ihanuuden. Uskon kyllä vakaasti siihen, että työelämän vastapainoksi tarvitsee jotain positiivisia juttuja; harrastuksia, ihmissuhteita jne. Ainakin mulla työ kasvaa muussa tapauksessa ihan liian isoon rooliin, mikä lisää stressiä, joka ei poistu kotitöitä tekemällä tai nukkumalla. Ja koska ihmissuhteita ei pysty noin vain hankkimaan, on harrastuksia ainakin helpompi hankkia.
Samaa mieltä työn tärkeydestä ja sinkkuelämän kalleudesta.