loppuun asti ajatellut
Hei kaikki! olen 5vuotta sitten kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastunut mies. Sairastuessani olin onnellisesti naimisissa ja neljän vilkkaan lapsen isä. Valitettavasti sairastumiseni alkua hoidettiin masennuksena…..niin mentiin vuosi..sitten hoito loppui ja minulle jäi isokasa lääkkeitä ja ohje lopettele varovasti. Minä tein niin ja lopetin sitten lopulta lääkkeet. Pian tulokset näkyivät ….romahdin täysin ja yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa…..Vaimoni ei kestänyt sitä vaan hän jätti minut (ei voinut ottaa riskiä että lapset löytävät minut joku päivä kuolleena) ymmärrän häntä. Minulle seurasi siitä lääkärini sanoin erittäin bropmelatiiviinen yksinäisyys. Seurasi oikein kunnollinen sairaalakierre 14kertaa 3 vuoden aikana. Lukemattomia lääkkeitten ylianostuksia ja itsemurha yrityksiä toinen toisensa perään. Kahdesti olen jo ollut tosi lähellä onnistua, ensimmäisen kerran otin 1050 pilleriä kerralla. Vietin useita vuorokausia teho-osastolla ja samoin sisätauti osastolla. Toisen kerran hirtin itseni ollessani suljetulla osastolla sairaalassa, vain se että toinenkin potilas oli päättänyt tulla yöllä tupakalle esti aikeeni, hän kerkesi hälyttää apua ja olinkin jo tajuton kun minut nostettiin hirrestä…….no..nykyisin menee jo muuten paremmin. Olen sairaseläkkeellä ja kaikki pitäisi olla hyvin…on apuverkosto kunnossa…ajat MMT:lle ja niin pois päin… Mutta kun ei ole….Ongelmani on siinä että olen liian sosiaallinen yksilö. Olen jo viisivuotta yrittänyt totutella olemaan ja asumaan yksin vaan en opi. Yksinäisyys on väkevänä kanssani jokapäivä. Kavereita minulla ei ole eikä vieraita käy luonani. Lapsien kanssa yhteydenpito on minun varassani, he eivät soittele. Olenkin pikku hiljaa tullut siihen tulokseen että jotain on tehtävä, en halua elää enää 40v yksin. Kun katson oikein itseäni ja realiteetteja niin tulos ei ole hyvä. Olen 46vuotias velkasaneerauksessa oleva varaton mies. Lisäksi olen sairaseläkkeellä mielenterveysongelmien takia. Ei ole oikein suksee yhdistelmä jos ajatellaan vapaita naismarkkinoita. Olenkin päättänyt vakaasti että,… minulla on koira… nyt 11 vuotias, että kun siitä aika jättää niin sitten, on myös minun aika päättää tämä maallinen vaellukseni. Koen että sairauteni on tuominnut minut elämään elämäni yksin ja siihen en ole enää valmis. Kaipaan kipeästi, mutta en epätoivoisesti, hyvää ja toimivaa parisuhdetta mutta sitä ei minulle enää suoda. Sairauteni estää sen. Ainoastaan huoli koirastani estää minua tekemästä sitä jo tänään. En raaski viedä sitä lopetettavaksi ja se kuinka sen sitten käy jos minua ei enää ole, se vaivaa liikaa. Lisäksi haluan tehdä lähtöni läheisilleni mahdollisimman helpoksi. Aion tyhjentää asuntoni ja jakaa vähät tavarani maailmalle valmiiksi. Haluan myös itse maksaa ja suunnitella hautajaiseni, aina hautajais päivää myöten…..Näin olen suunnitellut täysissä sielun ja ruumiin voimissani ja uskokaa…olen miettinyt ja ajatellut asiaa paljon.
Jatkan itse koska kukaan ei ole vastannut. Olen väsynyt mies. Tänään taas mieliala on ollut nollassa. Olen nukkunut koko päivän. Sen verran sain aikaiseksi että kävin kaupasta ostamassa kaksi mäyräkoiraa. Alkoholi ei juurikaan kuulu elämääni olen aika raitis mies normaaliisti. Tänään on taas mielialani ollut kuin vuoristorata. Tänään olen sillä mielellä että huomenna menen viinakauppaan ja ostan tilini tyhjäksi viinaa ja savukkeita. Alkoholilla haluaisin kasvattaa rohkeuttani tehdä se lopullinen matka. Olen lopen väsynyt, kaikki pitäisi olla hyvin mutta kun ei ole. En taida jaksaa odottaa koirani kuolemaa, kai sen sitten joku hoitaa kun minua ei enää ole.
Miten niin hyvää parisuhdetta ei sinulle suoda? Miksi sairautesi estäisi sen? Sen perusteella mitä kerrot ajasta ennen sairastumistasi, olet mukava, kiva, kunnollinen mies. Älä nyt liikaa takerru sairauteesi. Jos alkoholi ei ole paha ongelma - tai jos onkin, niin etsi apua - ja jos saat masennuspuolen sen verran aisoihin ettet nyt alituiseen yritä itsemurhaa, niin uskoakseni parisuhteelle ei ole mitään estettä. On minullakin historiani ja kauheaa jos tuo synkkä visiosi on totta. Etkö siis itse huolisi sellaista naista, jolla on ollut mielenterveysongelmia?
Mitä teet löytääksesi elämänkumppanin? Huomattavasti keveämpää olisi jos olisi joku vakikaveri, vaikka ei saman katon alle muuttaisikaan. Itsekin, tässä iässä, koen että on hyvä olla omat kämpät eikä kummankaan tarvitse enää muuttua niin kauheasti toisen tavoille. Eikä ole niin tarvettakaan kun ei kasvateta yhdessä perhettä. Ei silloinkaan jaksanut yhtenään toisen kanssa kiehnätä. Mene vaikka työväenopiston tai kansalaisopiston italian kielen alkeisryhmään. No, sieltä ei ehkä löydy, mutta jonkun kautta tutustut johonkuhun jne.
Ja että teet helpoksi sen itsemurhan. Et ainakaan noilla järjestelyilläsi. Siitä ne vasta kokevat syyllisyyttä, arvaa moniko kysyy, miksei hän huomannut ja olisihan tuosta pitänyt arvata. Sisareni miehen serkku teki itsarin ja ei riitä, että kuolleen miehen lapset ja vaimo tuntevat syyllisyyttä. Jokainen tuntuu syyttävän itseään, että kun seuraavalla viikolla oli sovittu sitä ja tätä, ja että jos olisi soittanut kymmenen minuuttia myöhemmin...
Etsi apua, ota se vastaan, opettele elämään sairautesi kanssa ja etsi kumppani. Tee niitä asioita mistä olet ennenkin pitänyt ja joille ei ehkä silloin ollut aikaa. Toteuta jotakin, mitä halusit ainakin kerran elämässä tehdä ennen kuolemaasi. Onhan sinulla aikaa. En tiedä mitä rotua koirasi on, mutta luulisi sen vielä ainakin pari vuotta elävän. - Ai niin, sinulla on vielä se koirakin! Etsi koiraihminen, siis nainen. Peru se italiankurssi ja mene vapaaehtoiseksi Eläinsuojeluyhdistykseen, joka on naisten kansoittama.
Viisikymppisen naisen on paljon vaikeampi löytää kumppania kuin nelikymppisen miehen. Olen kyllä itsekin sairastanut vuosikausia ja ollut sairaalassa ja aikonut lopettaa itseni. Avioliitto kesti yli 20 v ja lapsia on useita ja nuorin, kotona asuva, jäi isälle koska olin niin lääkepöllyissä. Nyt 18 v ja asuu minun luonani. Yksinäinen olen, joskus. Avioeron hyvänä puolena pidän sitä, että saan toisen tilaisuuden löytää kumppanin. Olen nyt kypsempi ja sairaudestani huolimatta mielestäni parempi paketti kuin silloin kaksvitosena. - Niin ja on tukinettikin yksi "kohtaamispaikka". Itse ainakin laitoin merkille tuolla toisessa viestiketjussa että minua vuotta vanhempi mies oli kirjottajana. 😳
Irrotin siis tekstistäsi tämän yhden aiheen, koska siinä ei ole perää. Jos haluat lukea mitä mieltä olen muuten suunnitelmistasi, niin lukaise - olikohan se 5.4. aloitettu viesti elämän synkkyydestä.