Hei,
Olen 19v nuori joka käy töissä ja on parisuhteessa ollut jo 2vuotta. Työllisyys minun alalla on hyvää ja poikaystävän kanssa aloitellaan elämään yhteistä elämää toisella paikkakunnalla seuraavana vuonna( hyvällä tuurilla). Nyt herää varmaan kysymys miksi kirjoittelen tänne?
Tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa minulle mutta yritän kirjoittaa selkeästi tuntemuksiani.

Olin 12v kun vanhempani erosivat ensimmäisen kerran. Jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle joka sinänsä oli helpotus 7vuoden koulukiusaamisen jälkeen. Sain uusia kavereita ja elin tavallista teinin elämää. Sitten se pamahti kuin kirkkaalta taivaalta.. Ätini ilmoitti että peruskoulun jälkeen muutamme takaisin isän luokse. Jouduin aloittamaan saman prosessin uuden paikkakunnan ammattikoulussa minkä tein 8lk syksyllä. Luokkani oppilaat oli eri ikäisiä ja nuorimpana jäin ulkopuolelle. vanhempani erosivat taas kun olin ammattikoulun toisella luokalla (palasivat myöhemmin keväällä takaisin yhteen). Myös ensimmäinen poikaystäväni joka täytti 18vuotta jätti minut koska hän ei halunnut seurustella alaikäisen kanssa. Olin murtanut, säretty ja minua ei kuunneltu. Viimeinen pisara minun romahtamiselle oli kun työharjoittelussa oma ohjaajani kiusasi minua. En jaksanut enään nousta sängystä. Minulla ei ollut kavereita ketkä olisivat kuunnelleet ja auttaneet. Minulle todettiin masennus sinä keväänä kun yritin isäni lääkkeillä itsemurhaa.

Aloin toipumaan pikku hiljaa masennuksesta johon auttoi myös uusi poikaystäväni. Tormistuin koulussa ja sain hyvän todistuksen. Myös sain koulujen jälkeen heti töitä. Elämä alkoi hymyilemään minulle. Sitten se tapahtuisi taas… Äitini muutti pois kotoa nuorimman sisaruksen kanssa. Isäni syytti meitä muita lapsia tästä ja hääti minut pois kotoa asumasta. Äitini oli sitä mieltä että täysikäisenä minun pitäisi pärjätä yksin paikkakunnalla. Olo oli toivoton ja jouduin muuttamaan anoppilaan. Minulla ei ollut omaa autoa vielä silloin. Appivanhemmat lainasivat autojansa minun töiden takia. Mutta loppu ajasta eivät lainanneet edes töihin koska autot kuluvat käytössä (Maksoin bensat itse autoihin). Vapauteni oli riistetty. En päässyt tapaamaan kavereita ja töihin ilman että jouduin kysymään lupaa ja kyytiä anoppilassa. Säästin rahaa ja hankin oman auton. Olo oli mahtava vaikka auto oli ihan surkeassa kunnossa.

Minun työt on raskasta tehdä ja työyhteisö on hyvin huono minun työpaikalla. Nuorena olen kohdannut syrjintää ja rajojen kokeilua. Onneksi se on rauhoittunut syksyn aikana itsekseen. Mutta silti syksy on ollut rankka minulle. Anoppilassa on huono olla kun ei ole omaa rauhaa ja poikaystävä jarruttelee muuttoa yhteiseen kotiin. Jouduin kolariin omalla autolla ja nyt olen autoton. Työpaikan pomo epäilee että haluan ”lusmuta” töistä kun olin pitkällä sairaslomalla kolarin takia. Isäni ja äitini pitävät meitä lapsia välikätenä riidoissaan joka tuntuu pahalta.

Koen samaa epätoivoa ja ahdistusta mitä sillon keväällä kun masennuin. Tuntuu että sairaus ottaa takapakkia roimasti. En uskalla mennä hakemaan työterveyshuollosta apua koska pelkään potkuja töistä. Minua pelottaa mennä töihin, anoppilaan ja kotona käymään. Haluaisin vaan olla piilossa ja toivoa että minut unohdettaisiin. Olen avuton ja toivon että löydän apua tilanteeseen.