Lohdun ja huolenpidon kaipuu..
Kaikki on ulkopuolisen silmissä hyvin. Vietän vapaa-aikaa hyvien kavereiden kanssa, minulla on rakas harrastus ja käyn osa-aikaisesti töissä. Kouluun hakeminen stressaa mutta eiköhän siitäkin selvitä hengissä. ☺️
Viime aikoina itselläni on kuitenkin ollut hirveä läheisyyden, lohdun ja huolenpidon kaipuu. Tänään sain hullun ajatuksen päähäni – itkisin suihkussa ja toivoisin, että joku löytää minut henkisesti ihan riekaleina. En nyt tätä aikonut toteuttaa, mutta ajatus tuo fiilikseni hyvin esille. Haluaisin vaan itkeä turvallisen ihmisen vieressä, joka tukee ja lohduttaa.
Lievä seksuaalinen hyväksikäyttö (lue topic ”Kuinka päästä yli seksuaalisesta hyväksikäytöstä”) seikkailee mielessäni usein. Tuntuu, että juuri siihen liittyen tulee näitä ”anna mun kertoa kaikki” ja ”lohduta mua” kohtauksia..
Itserakkaaltahan tämä kuulostaa enkä ole aikeissa näitä toteuttaakaan. Itse vaan jotenkin säikähdin näitä avuttomuuskohtauksiani ja sitä, että ”haluan” olla onneton, lohdutettava, rikkinäinen..
Voi, kaikki me halutaan tulla kuulluksi, halutaan että meidän paha olo huomataan ja haluamme tulla hoivatuiksi.
Jos sinulla on joku turvallinen ihminen, kerro ihmeessä ajatuksistasi hänelle. Ole rikki.
Minun on vaikea näyttää myös rikki olemistani, mutta olen siihen opetellut turvallisen ihmisen, eli mieheni, seurassa. Saan itkeä, saan olla juuri niin haavoittuvainen kuin olen. Ja hän tukee. Enää en pelkää hänen lähellään näyttää että minäkin olen heikko joskus, väsynyt. Riekaleina.
Toivon ettet pitäisi tuollaista itserakkautena koska sitä se ei todellakaan ole! Vaan aivan normaalia kaikille ihmisille, oli sitten rankkoja taustoja tai ei. Kokeile, voit yllättyä kuinka iso kivi lähtee vyörymään sydämeltä.
Tsemppiä! 🙂🌻
Ehkä se ei ole niin paljon sun "halustasi" kiinni. Sinä ehkä jo OLET sellainen jonkin verran. Täytyy suostua heikoksi ja tarvitsevaiseksi saadakseen apua.
On vaikea puhua muille, vaikka haluaisinkin. Minulla on yksi todella hyvä ystävä, jolle en kuitenkaan halua/viitsi puhua ongelmistani. Pääpiirteittäin kyllä kerron, meneekö hyvin vai huonosti, mutta "vakavammin" harvoin puhutaan, vaikka hyviä ystäviä ollaankin. Kertomisen aloittaminen on niin vaikeaa. Mitä sanoisin? Omasta pahasta olosta on hankala puhua, jos toinen ei otakaan tosissaan? Haluaisin kysyä monesta asiasta ystäväni mielipidettä ja "vuodattaa" ajatuksiani, mutta pidän silti suuni kiinni..
Toinen hyvä kaverini on loistava keskustelemaan ja kertoo heti, mitä mieltä on mistäkin - se on ihan hyvä ominaisuus tässä ihmisessä. En kuitenkaan sata prosenttisesti luota häneen, sillä hän meinaa kertoa kaiken miesystävälleen, joka taas puhuu asioita helpsoti eteen päin..