Liikunnan herättämät negatiiviset tunteet
Olen ihan hukassa, ja kovasti kaipaisin tietoa onko muut kohdanneet samanlaista.
Olen nyt puolisen vuotta harrastanut liikuntaa, lähinnä salilla käyntiä. Pari kuukautta sitten aloin harrastamaan kamppailulajia, johon rakastuin ja jota harrastan enemmän kuin mielelläni. Mutta samalla kun rakastuin lajiin, huomasin olevani ahdistunut, itkuinen ja masentunut treenien jälkeen. Kerta kerralta ahdistuksen määrä tuntui kasvavan, kunnes se tuntui kuplivan ihon alla odottaen että saan sen oksennettua ulos. Ymmärrän hyvin viiltelijöitä, koska tuntui että se olisi ainoa keino oksentamisen lisäksi että olo helpottuisi. Kumpaakaan en kuitenkaan tehnyt, vaan olen suurimmat terät kärsinyt, ja huomannut masennuksen kasaantuvan hiljalleen. Nyt olen siinä pisteessä, että en jaksa arkea, makaan sängyssä ja väsyn jo tunnin jalkeilla olosta, töissä kyllä olen saanut käytyä. Jos en pääse treeneihin työvuorojen takia, tuntuu että maailma romahtaa.
Keskusteluaika on tulossa psyk.sh:n kanssa näin alkuun, mutta siihen on vielä melkein kuukausi aikaa. Helpottaako tämä olo itsestään, vai oonko kenties ainoa joka tästä kärsii? Kertokaa kokemuksia, jos sellaisia löytyy! 😯🗯️
Omasta taustasta vielä sen verran, että mun lapsuus on ollut emotionaalisesti puutteellinen, jo ala-asteella olen ollut masentunut (ei diagnoosia) ja siitä eteenpäin aina vähintään alavireinen, lisäksi olen sairastunut ahmimishäiriöön ja huomaan addiktoituvani about kaikkeen tosi helposti.
Minulla ehkä on samaa hiihtämisen kanssa aina välillä. Varsinkin tuo että tulee huono olo psyykkisesti, jos en pääse hiihtää työvuorojen takia tai, että voin hiihtää vähemmän mitä haluan, kun aika ei riitä.
Minua auttoi fysioterapeutti enempi kuin psykiatri. Tuota en opesaa selittää miksi näin on. Mutta vaikka moni ongelma tuntuu olevan psyykkinen, niin mua ei auta mikään puhuminen kenenkään kanssa vaan jonkun pitää esittää taulokko miksi vähempikin liikunta voi joskus olla parempi vaihtoehto.
Tämä vastaus on suoraan persiistä eikä sua auta yhtään mutta jos joku muukin innostuisi keskustelemaan asiasta.
Urppis, liittyisikö liikunta sulla jotenkin tuohon syömishäiriöön? Pakonomainen treenaaminen voi kieliä kehonkuvan ongelmista ja hallinnan halusta. Silloin liikunta ei tuo kuin väliaikaista helpotusta tai jopa ahdistusta, kun liikkumisen syvin motivaatio on yritys pitää psyykettä kasassa. Addiktiot ovat pakoa yleisestä elämäntilanteesta. Ensin addiktio tuntuu auttavan mielialaan, mutta sitten se kääntyy ahdistukseksi. Mulla ei ole kokemusta addiktiosta suhteessa liikuntaan, mutta muista asioista kyllä. Loputtomasti ei voi paeta, jossain vaiheessa tulee stoppi ja joutuu käsittelemään asiat, mutta siitäkin yleensä selviää. Hyvä, että olet aikeissa hakea apua.
maanvaiva, kiitos vastauksesta! Varmasti voi liittyä nimenomaan siihen itse liikuntaan tämä. Liiallisuudesta en ole varma, kun ehdin korkeintaan kolmesti viikossa liikkumaan. Mutta joku kolahti kommentissaan kohdilleen, kun ensimmäinen reaktioni oli ärsyynnys ja kieltäminen. Ja toisaalta, olisi kamalaa jos tätäkin määrää liikuntaa pitäisi rajoittaa, kun ekaa kertaa 30 vuoteen on liikunnasta nauttinut. 😞
Rina, niinhän se voi hyvin olla, että addiktiivinen luonne olisi tuossa taustalla! Urheilu on antanut paljon positiivista, erityisesti hyvän olon rankan treenin jälkeen. Syömisongelmaani olen työstänyt vuoden, eikä ruoka enää niin hallitse elämääni. Mutta seurauksena mieli on ollut myllerryksessä ja vuoroin tekee mieli vaikka mitä, mulla myös addiktioiden määrä on ollut hurja. Tupakkaakin on tehnyt mieli pakkomielteeksi asti, vaikka lopetin 7v sitten..
Tosi ristiriitainen olo, mä saan niin paljon liikunnasta, itseluottamusta, itsekunnioitusta, keinon nollata mieltä. Voin kyllä myöntää, että olen pitänyt miellyttävänä mielikuvana donitsin vaihtumista punnerruksiin. Siihen en ole päätynyt, mutta kyllä tuo liikunta selkeästi toimii jollekin korvikkeena.
Addiktioiden tarve kyllä tuntuu arjessa. Olen elämäni varrella ollut koukussa about kaikkeen paitsi huumeisiin, ja nyt tuntuu kuin aivot etsisi uutta kohdetta ruoan jälkeen. Monet asiat mitä teen tuntuvat pakonomaisilta, olen mm. ihastunut, mutta en mahan pohjasta kutkuttavasti vaan pakonomaisesti tätä henkilöä miettien. Liikunta ei ole ollut pakonomaista, mutta pelottaa että sellaiseksi muuttuu. ☹️
Ahdistaa ja pelottaa, mitä jos teen tämän liikuntahomman(kin) väärin? 😭