Liian paljon, liian lyhessä ajassa
Olen 24 vuotias ja elämässäni ovat tapahtuneet niin konkurssi, talon menetys, ystävän kuoleminen syöpään, vanhempien avioero ja miehen pysyvä vammautuminen. Jotakin mainitakseni. Suurin osa näistä tapahtumista ovat jo melkein 2 vuotta sitten tapahtuneita, mutta nyt taas alkavat nousta mieleen joka päivä. Tuntuu että omalla perheelläni on kirous yllä, ettei meillä voi tapahtua mitään hyvää ilman hirveää tuskaa.
Kaksi viikkoa p##kaa niskaan ja yksi hyvä päivä, se on arkea minulle.
Silloin vielä kun meillä oli oma yritys ja hyvät tulot, nyt vanha elämä muistuttaa itsestään lähes päivittäin. Ikävöin koiriani jotka menetin, ne olivat minulle kuin omia lapsia, ikävöin harrastuksiani, joihin nyt ei ole varaa. Kaikki tuttu on nyt poissa elinkeinon mentyä konkurssiin, tulot tippuivat lähes nollaan, talomme pakkomyytiin ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Velkataakkakin muistuttaa olemassa olostaan, mutta se ei ole itseasiassa suurin murheeni vaan se, että muistelen elämääni niin kuin se olisi jo ohitse. En osaa nauttia enää mistään tai olla onnellinen pienistä asioista.
Ajatuskin siitä että en enää koskaan näe tai ennenkaikkea tunne varmuutta tulevaisuudestani niin kuin silloin. Ainut asia mistä riitelemme parisuhteessamme on raha, ennen ei ollut niin, olemme olleet yhdessä 7 vuotta, josta 1,5 vuotta naimisissa. Meillä on 1,5 vuotias poika ja tunnen siitäkin huonoa oloa kun en pysty koskaan hankkimaan hänelleä sellaisia asioita mitä itsekin olisin lapsena halunnut. Rakastan poikaani yli kaiken ja hän on tällä hetkellä ainut joka pakottaa jaksamaan. Joka päivä muistelen menneitä ja minun on hyvin vaikea päästää irti näistä ajatuksista vaikka tiedän että niistä tulee vain paha olla ja itku. Tunnen että ihmisarvoni on romahtanut konkurssin mukana ja että olen myös epäonnistunut muiden silmissä. Syytän itseäni ja toivon joka päivä (myös mieheni vuoksi) että olisimme voineet tehdä niin paljon toisin….jälkiviisaus on niin helppoa, samoin itsensä ruoskiminen asioilla, joille ei enää voi mitään.
Perheeni on kaikkeni ja miehemme kanssa olemme tiimi, niin paljon kokeneet yhdessä,
mutta nyt tuntuu, että pienet asiat kiristävät välejämme. Mies ei vieläkään tottunut pieniin tuloihin ja tunnen hirveää syyllisyyttä että näin on.
Hyvänolon saan syömällä keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä iltaisin, pojan mentyä nukkumaan, ettei minun tarvitsisi itkeä sisäisesti itseäni uneen. En ole lääkkeistä riippuvainen mutta joskus minun on pakko ottaa jotta voisin hetken olla muistelematta.
Tässä muutamia asioita mainitakseni ja todella toivoin että voisin päästää jo irti.
En osaa hyvin jäsentää asioita ja tuntemuksiani, mutta jos joku tunnistaa kokemuksiaan tai tuntojaan niin olisi kiva saada jakaa…
Olisiko kenelläkään neuvoja selvitä tilanteesta ja mitä minun tulisi tehdä?
kovasti jaksamista toivon! 2 v on lyhyt aika. ja noin nuorelle paljon on tosiaan p..kaa elämä kaatanut niskaan. itselläni on myös takanani pahoja asioita, tosin olen nyt n 10 v vanhempi kuin sinä, mutta pahimmat asiani elämässäni tapahtuivat ->30-v.
veljeni itsemurha kun olin 18-v, poikani väkivaltainen isä (eli raskausaika oli kaikkea muuta kuin autuas), yh olen ollut lähes alusta asti, koska väkivaltaa en halunnut enää kokea.. nyt siis poikani kanssa n 7 v eletty kahden. itsellä on hyvä palkkainen ammatti, jota ikävä kyllä en pysty tekemään. olen tällä hetkellä kuntoutustuella.. eli pahemmin ei rahalla täälläkään rällätä. ja siitä tunnenkin katkeruutta. JOS kykenisin ahdistukseltani töihin, ei olisi hätä päivää taloudellisesti, vaikka yh olenkin. mutta, nyt mennään pienemmillä tuloilla. ihanan rivitaloasunnon jouduin myymään ja nyt asutaan edullisemmassa krs-asunnossa.
itsekin kaipaisin konkreettisia neuvoja. siihen asti pyrin nauttimaan pvän pienistäkin asioista, ja 1 pvä kerrallaan. olen päättänyt että joka pväsät löytyy 3 hyvää asiaa, jotka muistutan itselleni iltaisin mieleeni. Poikani on pitänyt minut hengissä ja arjessa kiinni ja pyrin hänelle antamaan mahdollisimman hyvän ja Turvallisen kodin.
jaksamista. 🙂🌻
jami03 kirjoitti 1.11.2010 17:14
kovasti jaksamista toivon! 2 v on lyhyt aika. ja noin nuorelle paljon on tosiaan p..kaa elämä kaatanut niskaan. itselläni on myös takanani pahoja asioita, tosin olen nyt n 10 v vanhempi kuin sinä, mutta pahimmat asiani elämässäni tapahtuivat ->30-v.
veljeni itsemurha kun olin 18-v, poikani väkivaltainen isä (eli raskausaika oli kaikkea muuta kuin autuas), yh olen ollut lähes alusta asti, koska väkivaltaa en halunnut enää kokea.. nyt siis poikani kanssa n 7 v eletty kahden. itsellä on hyvä palkkainen ammatti, jota ikävä kyllä en pysty tekemään. olen tällä hetkellä kuntoutustuella.. eli pahemmin ei rahalla täälläkään rällätä. ja siitä tunnenkin katkeruutta. JOS kykenisin ahdistukseltani töihin, ei olisi hätä päivää taloudellisesti, vaikka yh olenkin. mutta, nyt mennään pienemmillä tuloilla. ihanan rivitaloasunnon jouduin myymään ja nyt asutaan edullisemmassa krs-asunnossa.itsekin kaipaisin konkreettisia neuvoja. siihen asti pyrin nauttimaan pvän pienistäkin asioista, ja 1 pvä kerrallaan. olen päättänyt että joka pväsät löytyy 3 hyvää asiaa, jotka muistutan itselleni iltaisin mieleeni. Poikani on pitänyt minut hengissä ja arjessa kiinni ja pyrin hänelle antamaan mahdollisimman hyvän ja Turvallisen kodin.
jaksamista. 🙂🌻
Kiitos sinulle sympaattisesta vastauksestasi, on kiva tietää että muutkin kokevat vastaavanlaisia
asioita vaikka kivoja nämä asiat eivät olekaan😞 Jostain pitäisi nyt löytää keino millä molemmat
päästäisiin ulos omasta ajatusmaailmasta mikä nykyään vallitsee. Ahdistus ja suru alkaa käydä sietämättömäksi.
Voimia myös sinulle🌻🙂🌻