Liian kauan ilman parisuhdetta
Hei
Halusin nyt avata keskustelua jo otsikossa mainitsemastani asiasta, eli ihmiset jotka ette ole löytäneet tai ette ole törmänneet uuteen puolisoon. Olette mahdollisesti eläneet jo pitkän aikaa yksin, tarkoitan siis jo vuosi kausia. Haluaisitte kovasti elää jonkun kanssa mutta syystä tai toisesta asiat ovat menneet pieleen ja edelleenkin elätte yksin.
Hieman itsestäni, Olen 36vuotias nainen ja eronnut 29vuotiaana josta koen kunnolla päässeeni vasta nyt yli, en ole enää niin piilosurullinen, olen hyvin perhe keskeinen ihminen ja haluan elää yhteisössä. Koen kärsiväni suhteettomuudestani hyvin paljon, olen ihan kaunis ja menestynytkin ja miesten mukaan mukava ja rauhallinen. Paljon olen vuosien aikana deittaillut mutta koen tapaavani aika tietynlaisia miehiä ja tulen vain hyväksikäytetyksi ja itsekkin toimin tosi typerästi välilä miesten kans. Tiedän että minun pitäisi varmasti käydä terapiassakin, mutta lähinnä olisin vailla vertaistukea vailla teiltä kanssa sisaret, joilla vähänkään saman suuntainen tarina allaan.
Miten pidätte toivoa yllä, mitä teidän mielessänne liikkuu? miten ajatuksenne on muuttuneet vuosien aikana?
Minulla itselläni on suuri pelko etten oikeasti enää löydä ketään ns.”ajoissa” enkä saa enää suht nuorella iällä mennä naimisiin ja lapsia ja perhettä. Tämä on hyvin suuri ja vaikea aihe hyväksyä, että niin saattaa juuri käydä. Olen alkanut kyynistymään enkä oikein enää kiinnostu miehistä jotka minusta kiinnostuu, vaan kiinnostun miehistä jotka eivät tosissaan ole kanssani, se on järkyttävää
Veraistukea kaipaisin,
Mietin juuri yksi päivä tässä sitä, että miksi parisuhteeni eivät ole onnistuneet ja miksi nykyään en enää edes yritä. Sitähän sanotaan, että "kukaan ei tule kotiovelta hakemaan". On minua kuitenkin tultu ja on tullut kuin "paketti" ovesta sisään niin että minun tarvitsi vain näpytellä muutama viesti. 😀 mutta en ollut valmis. Miehen lisäksi lapsi. Ja ennen kaikkea en ollut valmis miehen ja uuden lapsen lisäksi olemaan tekemisissä ex vaimon kanssa. Se oli muutaman hetken kahvittelut ja elokuvakäynnit sitten se. Nykyään kiusaamme toisiamme facebookissa tykkäillen toistemme kuvista eikä muuta. Minulla on toinenkin samalainen tarina (nämä nyt siis viimeisiltä vuosilta, nuoruuden eron ja sen jälkeisen villin elämisen jälkeen), yritelmä, johon liittyy liiallisesti asioihin puuttuva mummo "te nuoret, ihanaa että löysitte toisenne" ja olimme vasta kätelleet toisiamme esittelyn merkeissä. En kestänyt niitä kaikkia ja kaikkien tunteita 😀
Meillä on töissä hirveän komea pomo. Hän on sinkku ja 40 vuotias, joka onneksi näyttää naamaansa vain noin kerran kuukaudessa siellä missä minä olen. Minun pitää rakennella joku mantra jos on vaara että hän on lähistöllä jotta kykenen jatkamaan töitäni! 😀
Minä taas en ole perhekeskeinen ihminen ja en tykkää että kainalossa on koko ajan joku. Se on ehkä se ongelma. Minä tykkään että samassa asunnossa on joku mutta minä saataan olla omissa oloissani toisessa huoneessa kauan aikaa. Olen yksin helposti monta päivää. "Olen lapsesta saakka tottunut erkanemaan sisaristani ja leikkikumppaneistani ollakseni yksin ajatusteni kanssa". Mutta kuitenkin on siunaus että lapsena minulla oli iso sisarusparvi.
Ja minä mietin että mihin ne on kaatuneet ne aijemmat. No syitä nyt voi olla monia. Mutta en ole ollut oma itseni on varmaan se yks. Eli olen olettanut että toinen haluaa että olen jotain muuta joten olen yrittänyt olla jotain muuta. Puheliaampi esim.
"Mökötys" on yksi "pahimpia" mitä voi olla. Ja minä olen taiouvainen siihen. Mutta se ei johdu siitä että "osoitan mieltäni, koska asiat eivät mene niinkuin minä haluanja näin käytän valtaa". Vaan että asiat menevät eteenpäin minun herkälle mielelleni liian nopeasti. Ja tarvitsen hengähdystauon. Jos saan sellaisen, voin olla taas normaali. Töissäkään en monesti jää jaarittelemaan alussa kun nähdään vaan livahdan töihini aika nopeasti. Tai ainakin siinä vaiheessa jos muiden naisten kesken keskustelu lähtee rönsyilemään vähän liiaksi.
Lapsi ja eläimet, ne ovat parasta. Mutta olisihan se mies siihen saatava, muuten ei voi olla lasta. 😛 eläimiä voi toki hommata ja niiden seurassa minä viihdyn ja seikkailen.
Minä en tiedä, epätoivohan tässä välillä iskee. Mutta uskon sen tulevan ulkopuolisista paineista.
Mutta olen viimeaikoina käsittänyt paljon itsestäni ja asioista joita olen kokenut. Nämä loma-ajat töistä ovat oikein sellaista itsetutkiskelun aikaa, johon ei muutoin ole aikaa. Olen huomannut, että tuolla työssä missä olen niin kärsin. Mutta ihmisen on tehtävä jotain. Varsinkin jos on vailla päämäärää.
Tämä on tällaista erityisherkän höpinää 😉
Anelma<3
Mä mietin tätä taas yks päivä. Jotkut ovat sellaisia, että heille riittää yhden illan juttu. Siitä saa voimaa ja itseluottamusta. Eli on mukava huomata, että on haluttu, mutta ei tarvitse sitoutua. Hauskan pitämistä minkä molemmat ymmärtävät, että se on vain sitä. Mietin myös sitä miksei vakavasti sitoudu enää. Onko niin kauan elänyt itsekseen ja rakentanut omaa kotia ja saanut olla omassa rauhassa, omat rutiinit, oma aika, että ei halua sen asian särkyvän? Tai onko se sitä, että on niin monta kertaa yrittänyt ettei enää halua sydämen toivovan liikoja jos se joutuu pettymään. Eilen mietin töissä että jos avautuisi jollekin miehelle ja vuodattaisin kaikki tunteeni mutten saisikaan vastakaikua niin miksi yrittää. Mutta toisaalta se on elämää, miksi ei. Sen jälkeen luonnollisesti masentuisi? Mutta tunteissa ei ole mitään väärää. Tunteita tulee ja sitten menee, sitten taas tulee ja sitten ne menee.